1. marraskuuta 2019

Mielenterveysongelmaisen hoitoon pääsy

IMG_20190621_005251_450

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on minulle virallisesti diagnosoitu vuonna 2012. Sitä ennen diagnoosi kerkesi olla "virheellisesti" pelkkä masennus monen vuoden ajan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli bipolaarihäiriö, eli maanis-depressiivinen häiriö (tuttavallisesti kaksari - joka ei kuitenkaan viittaa kaksoisleukaan eikä Kaksplussaan) on mielenterveydellinen sairaus jossa mieliala vaihtelee jaksoittain toistuvasti masennuksesta maniaan tai lievempään hypomaniaan. Minulla diagnoosina on määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta oireilen kuin 2-tyyppi, eli hypomaniapainotteisesti. Ennen tarkentavaa diagnoosia söin masennukseen parin vuoden ajan erilaisia lääkkeitä (raskaus- ja imetysaikoina hetkittäisiä taukoja). Diagnoosin jälkeen lääkitystä muutettiin ja lopulta lopetin lääkkeet kokonaan n. vuoden jälkeen. Kesän 2013 jälkeen olen ollut tämän vuoden kesään asti lääkkeetön ja oireet ovat olleet sen verran siedettäviä, että jatkuvan lääkityksen tarvetta ei ole ollut. 

IMG_20190713_203753_701

Alkuvuodesta läheiseni alkoivat huomata mielentilojeni reippaamman heittelyn ja voimistuvan oireilun. Itse olin pitkään ns. "kieltovaiheessa", eli sivuutin oireet ja totesin, että tällaista se nyt vaan on, ne on vaan niitä vaiheita. Mitä pidemmälle kevääseen tulimme, sen voimakkaammiksi oireet kasvoivat. Koin valtavaa ahdistusta lähes päivittäisellä tasolla. Monena päivänä se tarkoitti vain hengenahdistusta, sydämentykytyksiä ja painon tunnetta rinnassa. Ärtyneisyys, rauhattomuus ja ärsykeherkkyys (kirkkaat valot, kovat äänet) olivat läsnä päivittäin ja mielialat heittelivät hetkessä pahakduttavasta onnesta itsemurhamasennukseen. Pahimpina päivinä kävin työpäivän aikana takahuoneessa itkemässä tai oksentamassa, kun ahdistus yltyi sietämättömäksi. Uutena asiana minulle koko sairaudessa ilmeni tämä sekamuotoinen vaihe, johon perehtyessäni tajusin olevan syy oireisiini. 

"Mania- tai masennusjaksot eivät aina ole selvästi jompaa kumpaa, vaan sairausjakson aikana voi esiintyä samanaikaisesti sekä mania- että masennusoireita. Tällaista sairausjaksoa kutsutaan sekamuotoiseksi. Se on usein hyvin ahdistava ja kaoottinen kokemus. Ärtyneestä ja sekamuotoisesta jaksosta kärsivillä on jaksojen toistuessa erittäin suuri itsemurhan vaara (jopa 30–50 prosenttia)." Lähde: Terveyskirjasto


IMG_20190811_203208_125

Lopulta osittain puolison painostuksesta ja osittain herättyäni itse tajuamaan tilanteen, lähdin selvittämään miten saisin hoitokontaktini avattua uudelleen HUS:in psykiatriselle poliklinikalle. Kuulemma tarvitsisin lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, koska edellisestä hoitojaksosta on niin kauan aikaa. Terveyskeskuslääkärille ensimmäinen vapaa aika oli reilu kuukauden päähän ja ajanvarauspalvelun henkilö toivotti itkuiselle minulle tsemppiä ja muisti kertoa, että asiasta puhuminen saattaa laukaista entistä voimakkaampia oireita. Ei kovin lohduttavaa, jos ajatellaan kuinka kriittisessä avun tarpeessa moni voi olla. Jokunen päivä myöhemmin otin kehityskeskustelussa asian esille esimieheni kanssa ja sain siltä istumalta ajan työterveyteen kahden päivän päähän. Ei ollut käynyt mielessäkään, että olisin voinut työterveyden kautta hakea apua, koska olin siinä uskossa että työterveys on vain työperäisiin asioihin. 

Jäin kuuden viikon sairaslomalle ja sain heti lähetteen Jorvin akuuttipsykiartiselle osastolle. Oman alueeni poliklinikalle aikaa odottaessani (n. 2kk jono) minua pidettiin seurannassa Jorvissa, ei kysymystäkään että minut olisi vain jätetty odottamaan. Seuranta-aikani aikana tapasin lääkäriä ja hoitajaa Jorvissa sekä kävin tehostetussa poliklinikassa. Tehostettussa poliklinikassa (Tepo) on päivittäin neljän tunnin ajan sairaalan tiloissa tapahtuvaa yksilö- ja ryhmäterapiaa. Ensin ajatus kauhistutti ja sulattelin osallistumiskehoitusta parin viikon ajan. Lopulta osallistuin kuuden viikon sairaslomani aikana kahdelle viikon pituiselle Tepo-jaksolle. Noiden kahden hoitojakson aikana tuli erityisen hyvin huomattua, kuinka tärkeää vertaistuki on, vaikka ryhmässä olevillakin oli erilaisia mielenterveysongelmia, ei pelkästään kaksisuuntaista. Viimeisenä kertana olin jo hieman haikeana, että hoitojakso loppui. 

IMG_20190626_231026_061

Elokuussa hoitokontakti siirtyi vihdoin oman alueeni psykiatriselle poliklinikalle, siellä tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa noin kahden viikon välein. Kontakti on hyvä olla olemassa ja siitä on selkeästi apua, kun saa ulkopuolisen sekä ammattilaisen näkökulmaa asioihin. Tämän lisäksi minulla on tapaamisia hoitavan lääkärin kanssa, jossa kartoitetaan lääkitysten sopivuutta ja/tai tarpeellisuutta. Työterveydessä aktiivista seurantaa ei enää ole, mutta tilaani voidaan seurata sielläkin tarpeen mukaan. Onneksi asia eteni työterveyden avulla todella nopeasti, en tiedä ollenkaan mikä tilanne olisi ollut jos olisin joutunut odottelemaan terveyskeskuslääkärin aikaa kaksi kuukautta. Tuntuu jopa pelottavalta ajatus jäädä vain odottamaan, entäs he joilla ei ole läheisiä huolehtimassa? Toki minullekin kerrottiin, että päivystykseen voi mennä jos käy ihan sietämättömäksi. Hoitoon hakeutumisen kynnys on muutenkin monilla hyvin korkea ja edelleen mielenterveysongelmia vähätellään turhan paljon, joten on ikävää että hoitoon pääseminen on niin hankalaa ja hidasta! Pomputellaan potilasta paikasta toiseen ja jätetään oman onnensa nojaan jonottelemaan.

Aloitin jatkuvan lääkityksen juuri ennen juhannusta ja olen syönyt sitä nyt nelisen kuukautta. Lääke on tasoittanut pahimpia huippuja mielialamuutoksissa, mutta siinä on ollut myös paljon haittaavia sivuvaikutuksia. Jatkuvan lääkityksen lisäksi minulla on ahdistukseen tarvittaessa otettavia pillereitä. Nyt kuitenkin pääsin vihdoin tapaamaan lääkäriä, jonka kanssa sovimme lääkkeen vaihtamisesta toiseen. Tällä hetkellä pudotetaan ensimmäisen lääkkeen annosta hiljalleen ja nostetaan uuden lääkkeen annosta. Tarkoitus ja toive olisi, että haittavaikutukset olisivat vähäisempiä tai ettei niitä ilmenisi lainkaan. Ensimmäiset kaksi päivää on ainakin sujuneet ihan hyvin, mutta hieman epäileväinen olen luettuani pakkausselosteen kilometrin mittaiset sivuvaikutus-listaukset. Onneksi tilannetta seurataan tiiviisti sekä lääkärin että psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

4 kommenttia:

  1. Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta. Jos sinulla on voimia niin kirjoittaisitko miten prosessi etenee, auttaako uusi lääke, miten voit, miten hoitosuhde jatkuu..

    Tätä samaa käyn itsekin läpi, siksi kirjoituksesi oli tärkeä ja haluaisin lukea miten voit <3

    VastaaPoista
  2. Askolta Jennille - ekana haluan toivottaa sulle tsemppiä ton meidän ja monen muun yhteisen taistelumme päivittäisessä läpikäymisessä. Molemmat näytämme olevan saman diagnoosin ja todellisuuden uhreja. Sekamuotoinen bipo varsinkin vie kaikki mehut, työhalut ja melkein kaiken mennessään - onneksi se taas palautuu ajaksi x, kunnes sitten taas mennään.
    Kokeillaan uusia lääkkeitä vanhoja hitaasti vähennellen ja ollaan jokus jopa toiveikkaita. Sitten ehkä seuraavan odottamattoman kunnon hypomanian pätkässä lopetetaan ne kaikki ihan itse, vaikka kuinka koskisi ja tuntuisi pahalta, pääasia ettei tää kiva hypomania vaan katoa minnekään. Valvotaan viikkoja, voimia riittää ja neuvoista tuomioihin asti lörpötellään läheisillä tai miten vaan (jousenlaulu) ...
    Minusta todellisuus voittaa kaikki diagnoosit, lääkkeet ja jopa monet erikoislääkärit ja psykiatrit. Erityisesti terveyskeskus-lääkärit ovat erityisesti empaattisella tasolla huonoimpia (poikkeuksia tosin löytyy [joskus]), varsinkin huonoja ymmärtämään edes mitä ahdistus todella on, mikä sen määrä voi olla kun haluaisi repiä nahkansa irti hoitoonpääsyjonossa. Miten pahalta voi tuntua kun haluaa kuolla tänään ja huomenna taas elää täysillä.
    Kun katuu taas sitä pahinta vaihtoehtoa edes miettineensä ja haluaa varmuuden vuoksi soittaa kaikki tutut ja sukulaiset lävitse, jos edes on mitään verkostoa jäljellä - muuta kuin ne sairaalaoista pikaisesti tallennetut puhelinnumerot (niinkuin mulla on niitä enemmän - aikuiset lapseni ovat tosi kiireisiä usein, joskus taas voi jutella ihan kivasti jopa syvällisistäkin asioista, silloin jos itse on sillä tuulella = puolella piboa).
    Sekavaiheessa puhelut voi venyä tunneiksi, jos toinen puoli edes jaksaa kuunnella / ymmärtää; riippuu paljolti siitä, mikä heidän tilanteensa on samaan aikaan.
    Parikin tuttua on mulle sanonut, että on se vaan tyhmää soittaa toisille sairaille jutellaksen omasta sairaudestaan. Siihen sanoin, että mä oon terve kaikkina niinä päivinä, kun mä jaksan läpi kunnialla ja joskus tunnen jopa pientä onnea, tai sitten ainakin niitä sirpaleita sieppailen sieltä täältä.
    En halua olla potilas tai sairas niminen henkilö, kun mulla on nimikin. Miten sie tän kohdan otat, kun siitä on niin paljon mielipiteitä ja niin vähän totuutta tässä alistettavien ja alistuvien sairastajien maailmassa. Ollaan Enkeleitä toisillemme ja välillä ollaan "jumalasta seuraavia" hypomaniksia jakamassa maailman suurimmat viisaudet kaikille jotka eteen sattuvat etc, lol.
    Kiitos sinulle Jenni, kun olet jaksunut Blogia pitää sekatiloistasi huolimatta. Mullakin olisi bloggeri akkountti valmiina, mutta en oo sitä vuosiin avannut enkä päivittänyt ainakaan tämän tilanteeni osalta. Voimat ei kertakaikkiiaan riitä ja mun bipolaarihäiriöni on juuttunut tuohon sekamuotoiseen sekamelskaan jo yli neljän vuoden ajan, syystäkin.
    Multa kuoli kolme ja puoli vuotta sitten rakas rakas vaimoni keuhkosyöpään (koskaan edes tupakoimatta itse, of course) ja mä tempasin jostakin voimaa melkein saatille asti, ennenkuin mä repesin just 1/2 vuotta ennen hänen kuolemaansa, masennus vei tämän ukon sängyn pohjalle tosi pahasti. Sitä kamppailua olisin halunnut päivittäin jatkaa hänen vierellänsä, mutta kun toi minun bipolaarihäikkis ei ollut samaa mieltä (liekö tuo koskaan ollut tarvittaessa varsinkaan).
    Mä itken vieläkin usein niitä menetettyjä tunteja, päiviä ja viikkoja, jolloin Linda olisi mua eniten tarvinnut, varsinkin empaattisesti tai vaikkapa vain makaamaan vierellensä ja hyväilemään ja hiuksia sukimaan, selkää hieromaan. Mulla vaan oli niitä outoja ärtymystiloja ja agressiivisuuta just silloin kun olis pitänyt relata (tuttua?).
    Onneksi sain ainaskin hänen kipulääkityksensä (ja muut lääkkeet) hoidettua loppuun asti, ennen kuin oli pakko marssia palliatiiviselle osastolle Jalkarantaan täällä Lahdessa (elikä sitä hänen kuolemaansa odottamaan - kaksi viikkoa ja se oli häneltä ohi ja mulla oli pahin vasta alkupuolella.
    (Jatkuu 2/2)

    VastaaPoista
  3. Onkologiasta Palliatiiviseen ja siiitä hautaan teki Lindalle 4 ja 1/2 vuotta, mutta ne ajat olivat hänelle kaikki ihanaa jatkoa siihen, mikä muuten olisi päättynyt vuosia nopeammin ja kauemmin 'kituen' lopussa.
    Hienoja uusia nimiä antavat asioille, jottei niistä tarttis puhua oikeilla nimillä. Se on sitä joka alueella, niin koen just tänä vuonna 2020 miettiessäni kaikkea tapahtunutta muutosta erityisesti viimoisen 10 vuoden aikana. Kaikki tuntuu menevän päälaelleen ja PKV-lääkkeet ajetaan alas vaikka sitten väkisin; mitään tilalle antamatta. Mekaanista BS:ää erityisesti terveyskeskuksissa. Yksityisiltä saa vielä rahalla hoitoa ja empatiaa, vaikka aivan samanlaisia ihmisiä meidän kaikkien pitäisi olla.?!
    Tämä viimonen kaikkinensa on mulla tietysti kokemuksena avohoidossa olleena, pitäisi varmasti saada osastojakso ja tarvittaessa just niin pitkä, että se varmasti toisi edes jotain muutosta tähän arjen harmaaseen yksinäisyyteen, jossa vain puhelin ja kaksiulotteiset kuvat ovat parhaita kamuja ja pieniä erilaisia elämyksiä jumittuneen arjen junaan. Tarttis tehdä jotain, mutta kun ei synny aina mitään. Facebookkikin on usein puoli vuotta päivittämättä ja ns Face-Kamut on suuri osa jättänyt pois.
    Kiitos sinulle jos jaksoit lukea, voikun voisit kirjoitella takaisin vaikkapa tähän minum bloggerin sähköposti-osoitteeseen. Kysy vaan jos haluat jutella (ja jos ei se osoite näy)?
    Parhainta loppusyksyä ja toivottavasti pikaista valkoista talvea edes tänä vuonna toivotan sulle ja sinun neljälle rakkaudellesi! Parempia jaksoja, lääkkeiden toimivuutta ja elämän tasapainoa siulle ja normaaleja päiviä yhä useamoia tähän kaamoksen keskelle.
    Toivotan rakkautta siun rakkaillesi ja niitä onnen sirpaleita, tsemppiä ja uskoa elämään ja sen tarkoitukseen - ihan sinne loppuun asti.
    T: Asko Lahdesta
    (2/2)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. asko.vuorela@dnainternet.net - täytyy uskoa, ettei tätä lukisi liian monet sähkö-postivarkaat. luottaminen on joskus niin vaikeaa, but "there goes nothing", as they say, lol.

      Poista

Kiitos kommentista!