6. joulukuuta 2019

Kaksplus-blogiverkoston joulukalenteri: Itsenäisyyspäivä eri sukupolvissa

Tervetuloa Kaksplussan verkostoblogien joulukalenteriin! Joulukalenteriluukuista löytyy ihania leivonnaisia, itsetehtyjä lahjoja sekä  koristeita, kauniita kattauksia ja jouluisia somistuksia, jotka johdattavat sinut ja perheesi Joulun tunnelmaan. Rauhallista ja lämmintä joulumieltä toivottaa Hutimeni-blogi

Itsenäisyyspäivä eri sukupolvissa

2010-luvulla meidän perheellä ei ole tiettyjä perinteitä itsenäisyyspäivänä. Kun meillä oli vielä kissoja, oli tapana lähteä ulos etsimään kotiin julgreniä, eli kattoon ripustettavaa oksaa joulukuusen korvikkeena. Ollaan myös järjestetty illallisia perheillemme, juhlittu kavereiden kanssa riisipuurokattilan äärellä ja oltu tekemättä mitään muuta paitsi pizzatilausta. Olisi kivaa keksiä joku perinne, joka kuuluisi meidän perheessä nimenomaan itsenäisyyspäivään, kun ei oikein olla sellaisia linnanjuhlien katsojia. Näitä tulevia mahdollisia perinteitä suunnitellessani aloin miettimään omaa lapsuuttani ja siihen kuuluvia itsenäisyyspäivän perinteitä. Sitä kautta lähdin myös selvittämään, miten omat vanhempani ja isovanhempani ovat viettäneet itsenäisyyspäivää ja kyselemään, onko heillä jotain perinteitä.

_DSC1728 -1

90-luvulla kun minä olin lapsi, koristeltiin koti jouluiseksi aina itsenäisyyspäivänä. Kaivettiin esille mielettömät määrät tonttuja, kynttilöitä ja kaiken maailman härpäkkeitä ja koristeltiin kodin jokainen nurkka. Itsenäisyyspäivään kuului myös joulunajan ensimmäinen perinteinen jouluateria, mummin ja vaarin luona kaikkien serkkujen kera. Illalla sytyttettiin kaksi kynttilää joka ikkunaan ja tunnelmoitiin linnanjuhlia, aikuiset irish coffeella tai glögillä, lapset irish kaakaolla (kaakaota kermavaahdolla hienosta lasista).

60-luvun sukupolven äitini itsenäisyyspäivään kuului partiolaisten lipunnostoa ja kahden kynttilän sytyttäminen ikkunaan klo 18. Iltatähtenä äitini vietti nuorena monet itsenäisyyspäivät yksin, kun hänen sisarukset asuivat jo omillaan maailmalla ja vanhemmat osallistuivat juhliin sotaveteraanien prenikoihin pynttäytyneinä. Isäni perheessä itsenäisyyspäivän perinteitä ei juurikaan ole ollut, heille päivä on ollut lähinnä kotoilua ja rauhassa oleskelua, ylimääräisestä vapaapäivästä nauttimista sekä joululeivontaa ja muiden joulupuuhien aloitusta. Myös linnanjuhlien katsominen kuului asiaan illalla.

20-luvulla syntyneelle isoädilleni itsenäisyyspäivä tarkoitti suuria juhlia Helsingin Yliopistolla. Siellä hän on käynyt sekä lapsena että myöhemmällä iällä isoisäni kanssa. Itsenäisyyspäivän aamuna mentiin katsomaan partiolaisten ja reserviupseerien liputusta, se oli tärkeä osa päivää. Sitten oli juhlat kirkolla, jonka jälkeen kokoonnuttiin kahvittelemaan muiden sotveteraanien kanssa. Myös äidilleni periytynyt kahden kynttilän sytyttäminen ikkunaan oli perinne. Nykyään isoäitini vie usein kynttilöitä haudoille ja sytyttää edelleen kaksi kynttilää ikkunaan kuudelta illalla.

_DSC1731 -1

Minulle tuli yllätyksenä, kuinka vähän varsinaisia perinteitä itsenäisyyspäivään sekä sen juhlintaan on kuulunut vuosien saatossa. Olin kuvitellut, että itsenäisyyspäivään kuuluu liuta eri perinteitä jotka olisivat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Ehkä tämä selittää myös meidän perheen perinteiden puuttumisen. Sellaisia ei oikein ole, koska sellaisia ei ole peritty vanhemmilta ja isovanhemmilta.

Kuinka te vietätte itsenäisyyspäivää? Onko teillä tiettyjä perinteitä? Onko jotain perinteitä säilynyt vanhemmiltanne tai isovanhemmiltanne?

Eilinen joulukalenteriluukku aukesi Pikku leijonat-blogissa. Huomenna joulukalenteri aukeaa Laella-blogissa.

1. joulukuuta 2019

Lastenhuoneiden päivitystä

Ollaan asuttu nykyisessä kodissamme kaksi vuotta. En ole koko kotia edes esitellyt blogissa. Postaukset keittiöstä ja pikkuvessasta löytyy, samoin lastenhuoneet. Täytyy ehdottomasti esitellä myös olohuone, meidän makuuhuone sekä kylpyhuone, mutta nyt palataan lastenhuoneisiin ja siellä esittelyiden jälkeen tapahtuneisiin muutoksiin.

Esikoisen huone
  _DSC1648 -1_DSC1651 -1 _DSC1653 -1 _DSC1662 -1 _DSC1656 -1

Esikoisen huoneeseen hankittiin uusi matto, hieman vihertävä musta villamatto. Koska tässä huoneessa ei järin leikitä, ei tarvetta automatolle enää ollut. Simppeli, yksivärinen matto tulee sopimaan huoneeseen myös lapsen kasvaessa teiniksi. Wishistä tilaamani supermies-aiheiset taulut pääsivät reilun vuoden odottelun jälkeen vihdoin seinälle. Pöytälamppu ja samaa sarjaa oleva kattovalaisin päivitettiin jo kauan sitten. Esikoinen sai myös muovisen kympin ikea-tuolin tilalle kevyesti pehmustetun perustuolin, koska emme halunneet työtuolia pyörillä. Ikean löytönurkasta bongattu kuutio toimii mainiosti söpönä pienenä kirjahyllynä. Esikoisen huone on aika pieni. Kun aika koittaa hankkia täyspitkä sänky juniorimittaisen tilalle, ei sinne mahdu enää tekemään mitään. Yritetään sinnitellä juniorisängyllä niin pitkään kuin vain lapsen pituus antaa myöden.


Keskimmäisen ja kuopuksen huone

_DSC1668 -1 _DSC1685 -1 _DSC1680 -1 _DSC1690 -1

Pitkään muhinut muutoksenkaipuuni on koskenut erityisesti pikkuveljien huonetta. Lastenhuone oli täynnä leluja, joilla ei enää leikitty ja tarvetta oli muutenkin pienille päivityksille. Kovin paljon muutoksia huone ei lopulta vaatinut. Leikkikeittiö annettiin eteenpäin jo kauan sitten ja leluista on karsittu muut paitsi junaradan osat, pikkuautot ja dinosaurukset. Duplot tosin saisivat jo joutaa jonnekin muualle, koska ne eivät ketään enää kiinnosta. Miettiessäni viedäänkö legot säilöön vai laitetaanko myyntiin, saavat ne seistä huoneessa tyhjänpanttina edelleen. Leikkikeittiön ja pitkällään seisseen Expedit-hyllyn tilalle hankittiin kunnon työpöytä. Pöydän ääressä voi tehdä läksyt, piirtää tai pelailla, eikä tarvitse touhuta lattialla. Tuoliksi valikoitui samanlainen tuoli kuin esikoiselle. Tykkään siitä, että poikien huoneissa toistuu sama tyyli ja siksi samanlaiset työpöydät tuoleineen ovat kivat. Expedit-hylly sai nousta pystyyn ja toimittaa edelleen lelu- ja kirjahyllyn virkaa toisella puolella huonetta. Vanha kulunut värikäs automatto sai häädön ja sen tilalle pojat saivat esikoisen huoneessa olleen mustavalkoisen automaton.

Nyt huoneet ovat paljon kivemman näköiset ja lasten ikätasoon nähden sopivammat, paitsi nuo hitsin duplot. Molemmat koululaiset voivat tehdä läksynsä omissa huoneissaan ja kuopuksella riittää leikkitilaa uudesta kirjoituspöydästä huolimatta. Kuten kuvista huomaa, kuopus oli ihan ensimmäisenä koeajamassa uutta työpöytää ja kaikkea muutakin uutta ja oli super innoissaan. Muutkin lapset pitivät huoneitaan nyt erityisen kivoina pienten muutosten jälkeen.

27. marraskuuta 2019

Voi vauvahaaveet - olenko hullu?

Me päätettiin kauan sitten, ettei haluta enää lapsia. Minä tosin päätin siinä samassa, ettei ikinä voi sanoa ei ikinä. 

Viime aikoina olen vauvakuumeillut normaalia enemmän. Lähipiirissä syntyy vauvoja ja raskausvatsoja katsellessani ja tunnustellessani olen kaivannut oman mahani lisäksi hentoja pieniä potkuja, raskausaikaa vaivoineen kaikkineen ja myös sitä konkreettista perheen kasvamista yhdellä jäsenellä lisää. Eiii, miksi? Ei mun pitänyt enää haluta lapsia...

rakenneuä_023muok

Toistaiseksi olen pysynyt rationaalisena ja miettinyt kaikkia niitä lisääntymisen huonoja puolia. Kuusihenkiselle perheelle nykyinen kotimme olisi liian pieni, nytkin jo kaksi lasta joutuu jakamaan huoneen. Tavaraa on yllin kyllin ja lisäihminen tarkoittaisi tavaroiden lisääntymistä entisestään. Pieni vauvahan ei vie tilaa pinnasängyn vertaa enempää, mutta ei se vauvana ikuisesti pysy. Autokin pitäisi vaihtaa nykyisestä tila-autosta vielä isompaan tila-autoon tai johonkin hemmetin minibussiin. Isot autot maksavat enemmän niin ostettaessa kuin yleensä kuluttaessakin.

Nykyisille lapsille ja mahdolliselle vauvalle tulisi ikäeroa niin paljon, että vauva jäisi väkisinkin ulkopuoliseksi jutuissa ja leikeissä. Pitäisi tehdä hänellekin leikkikaveri, mutta viisi lasta on jo ihan hullua! Vaikka salaa haaveilenkin kaksosista... Olemme juuri päässeet siihen pisteeseen, että lapset ovat oikeasti omatoimisia ja pärjäävät itsekseen arkiaskareissa. Pian he ovat niin isoja, että voivat alkaa kulkemaan ja olemaan yksin, jolloin aikuisten vetovastuu arjessa pienenee entisestään. Miksi haluaisin palata takaisin alkuun kaiken tämän suhteen?

Entäs sitten äitiyslomat? Olen juuri aloittanut polkuni työelämässä pitkän kotiäitiyden jälkeen. Tulotaso romahtaisi jälleen, vaikka äitiysraha olisikin ensimmäistä kertaa ikinä enemmän kuin minimi. Lapsilisä ei kattaisi kaikkia vauvakuluja. Entä se, kun puolison vaatimus JOS joskus lapsia lisää tekisimme, on jäädä itse kotiin. Kuinka minä osaisin olla vauvasta erossa pakollisen äitiysloma-osuuden jälkeen ja palata töihin jättäen vetovastuun puolisolle? Kyllä hän pärjäisi, mutta pärjäisinkö minä?

6vko_022muok

Onneksi näitä huonoja puolia meidän elämäntilanteeseen nähden on toistaiseksi vielä enemmän, kuin hyviä puolia. Lapsi ottaa paljon, mutta antaa paljon enemmän. Arki tällaisenaan antaa tosin myös paljon ja olemme todella tyytyväisiä elämäämme näin. Vauva olisi aivan älyttömän suuri muutos, joka vaikuttaisi ihan kaikkeen! Olisimmeko oikeasti valmiita kaikkeen siihen?

Joskus kuopuksen vauva-aikana heitin ilmaan ajatuksen neljännestä lapsesta sitten, kun kaikki isommat ovat jo kouluikäisiä. Nyt kun se aika lähestyy hirmuista vauhtia, ehkä se on syy vauvahaaveiden heräämiseen? Vauvakuume on siitä viheliäinen, että siinä helposti kaikki rationaaliset ajatukset kaikkoavat mielestä. Ihan muutamia viikkoja kestäneen vauvakuumeeni perusteella ei tietenkään aleta tekemään näin suuria päätöksiä. Voi hyvinkin olla että pysytään aiemmassa päätöksessämme emmekä koskaan enää tee vauvoja. Puoliso on erittäin allerginen vauvakuumeelleni. Itsekin olen melko allerginen vauvakuumeelleni, mutta minkäs ajatuksillesi teet.

Jos emme enää tekisi lapsia, olisimme vielä vaikka kuinka nuoria kuopuksen aikuistuessa ja lentäessä pesästä sitten joskus. Sekin siirtyisi monta vuotta eteenpäin, jos tulisi uusi kuopus. Ei me sittenkään vielä vanhoja olisi, mutta silti pesästälento-ikämme olisi n. 50, kun se tällä hetkellä on paljon lähempänä neljääkymppiä. 

_DSC0226_1

Mutta olisi niiiiin kiva kärräillä rattailla lapsia vastaan koululle, nauttia erilaisesta äitiyslomasta kahdestaan vauvan kanssa poikien ollessa koulussa ja saada isoveljistä hyviä apukäsiä vauvanhoitoon. Nimikin löytyisi valmiina sekä tytölle että pojalle. Vauvatarvikkeitakin on vaikka millä mitalla, kun en ole niistä raaskinut luopumaan. Aika heikolta kyllä näyttää mun positiivisten puolten lista.

Olen edelleen varmasti sen kannalla, että meille ei enää lisää lapsia tule. Vaikka se ajatus olisi kuinka kiva, niin ajatus elämästä tällaisenaan voittaa toistaiseksi. Mutta, edelleenkään en ikinä sano ei ikinä.

17. marraskuuta 2019

Ruutuaikaa lapsille

ruutuaika2

Puolisoni jutteli taannoin erään lastemme koulukaverin vanhemman kanssa pelaamisesta ja ruutuajasta arjessa. Kunnes kuulin keskustelun sisällön, olin luullut että me olemme suhteellisen höveleitä ruutuajan kanssa ja että sääntömme ovat suunnilleen samoja kuin mitä kuvittelin muissa perheissä olevan. Kuvitelmani osuivat väärään, me ollaan näköjään ruututiukkapipoja. 

Pääsääntöisesti meillä ei pelata ollenkaan arkisin. Lapsilla on pelipäivä perjantaisin, jolloin saavat pelata 1-2 tuntia joko tietokoneella, puhelimella tai pleikkarilla. Viikonloppuisin lapset yleensä pelaavat aamulla tunnin tai reilu, jos nukutaan Samin kanssa pidempään. Välillä pelataan enemmän, välillä vähemmän. Pelata saa, kunhan tekee myös muuta kuten ulkoilee, leikkii tai lukee, pitää huoneensa siistinä ja auttaa kotitöissä. Viikonloppuiltaisin katsotaan usein elokuvia, joka sekin on tietenkin ruudun tuijottamista. 

ruutuaika1

Jos lapsilla on puhelimet mukana koulussa, he saattavat pelata sen 5-10 min koulun pihalla ennen kellon soimista. Monesti he kuitenkin tuntuvat pelaavan mieluummin jalkapalloa kavereiden kanssa. Iso osa kavereista kuitenkin myös pelaavat puhelimilla, joten joskus he kuulemma katselevat vierestä muiden pelaamista jos eivät itse pelaa. Kysymäni mukaan pelit lopetetaan kiltisti heti kellon soidessa. Koulupäivän aikana ja iltapäiväkerhossa puhelimen käyttö ei ole sallittua. Meidän lapsilla ei ole mitään pakkoa pitää puhelimia koulussa, kun viemme ja haemme heidät joka päivä eivätkä he kulje yksin. Suurin syy puhelinten mukaan pitämisessä onkin ns. "joukkoon kuuluminen" kun muillakin on.

Pikagallup instastoryssa sekä eräässä facebookin keskusteluryhmässä päätyi samaan lopputulokseen kuin Samin aiempi keskustelu - muissa perheissä pelataan paljon enemmän ja rajoitetaan ruutuaikaa paljon vähemmän jos ollenkaan. Yleisin käytäntö oli n. tunti päivässä arkisin, viikonloppuisin enemmän. Meidän vähäistä ruutuaikaa pidettiin liian tiukkana ja kuulemma tekee lapsille huonoa rajoittaa ruutuaikaa liian paljon. Kiellettäessä himot kasvavat ja kun lapsi vihdoin saa pelata niin hän on liian haltioituneena ikinä lopettaakseen. Moni oli sitä mieltä, että peliajan piuus on kytköksissä muun tekemisen määrään ja myös usein ansaittava esim. niitä kotitöitä tekemällä. 

ruutuaika3

Meidän arjessa tunnin peliaika päivässä ei toimisi ollenkaan ja jäin miettimään, kuinka ihmeessä lapset kerkeävät tehdä mitään muuta? Meillä päiväkoti/koulupäivän päättymisen ja nukkumaanmenon välille jää 3-4 tuntia johon kuuluu läksyjen tekeminen, päivällinen, harrastukset (ei joka päivä), iltatoimet ja iltapalat. Mihin siinä välissä tunkisi tunnin peliaikaa, kun muutenkaan aika ei tunnu riittävän kuin pakollisiin juttuihin? 

Entä sitten millaista esimerkkiä aikuiset näyttävät, jos itse koko ajan roikkuvat puhelinten ääressä? Eikö se ole tekopyhää rajoittaa lasten ruutuaikaa jos ei rajoita omaansa? Mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen. Lapsille on muutenkin eri säännöt kuin aikuisille, monessa asiassa. Tärkeintä on se, että lasten elämän sisältö on muutakin kuin pelejä, puhelimia ja telkkari tuijottelua. Lapset kaipaavat sääntöjä ja rajoituksia. Itse olen huomannut, ettei lapsille tule raivoa pelaamisen lopettamisesta kun heillä on selkeät pelipäivät ja -ajat. Eikä mekään ihan minuutintarkkoja olla - jos peli on kesken ajan loppuessa saa sen kyllä pelata loppuun. Jos kaveri on kylässä arkisin, saattaa saada pelata jos on tehnyt jotain muutakin. Kohtuus kaikessa on mielestäni erittäin hyvä mittari; sääntöjä pitää olla, mutta myös joustoa. Tämä pätee kaikkiin kasvatusasioihin, ei ainoastaan pelaamiseen ja ruutuaikaan.

Millaiset ruutuajat teidän perheissä on? Pitääkö pelit ansaita, vai saako lapsi pelata miten lystää?

1. marraskuuta 2019

Mielenterveysongelmaisen hoitoon pääsy

IMG_20190621_005251_450

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on minulle virallisesti diagnosoitu vuonna 2012. Sitä ennen diagnoosi kerkesi olla "virheellisesti" pelkkä masennus monen vuoden ajan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli bipolaarihäiriö, eli maanis-depressiivinen häiriö (tuttavallisesti kaksari - joka ei kuitenkaan viittaa kaksoisleukaan eikä Kaksplussaan) on mielenterveydellinen sairaus jossa mieliala vaihtelee jaksoittain toistuvasti masennuksesta maniaan tai lievempään hypomaniaan. Minulla diagnoosina on määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta oireilen kuin 2-tyyppi, eli hypomaniapainotteisesti. Ennen tarkentavaa diagnoosia söin masennukseen parin vuoden ajan erilaisia lääkkeitä (raskaus- ja imetysaikoina hetkittäisiä taukoja). Diagnoosin jälkeen lääkitystä muutettiin ja lopulta lopetin lääkkeet kokonaan n. vuoden jälkeen. Kesän 2013 jälkeen olen ollut tämän vuoden kesään asti lääkkeetön ja oireet ovat olleet sen verran siedettäviä, että jatkuvan lääkityksen tarvetta ei ole ollut. 

IMG_20190713_203753_701

Alkuvuodesta läheiseni alkoivat huomata mielentilojeni reippaamman heittelyn ja voimistuvan oireilun. Itse olin pitkään ns. "kieltovaiheessa", eli sivuutin oireet ja totesin, että tällaista se nyt vaan on, ne on vaan niitä vaiheita. Mitä pidemmälle kevääseen tulimme, sen voimakkaammiksi oireet kasvoivat. Koin valtavaa ahdistusta lähes päivittäisellä tasolla. Monena päivänä se tarkoitti vain hengenahdistusta, sydämentykytyksiä ja painon tunnetta rinnassa. Ärtyneisyys, rauhattomuus ja ärsykeherkkyys (kirkkaat valot, kovat äänet) olivat läsnä päivittäin ja mielialat heittelivät hetkessä pahakduttavasta onnesta itsemurhamasennukseen. Pahimpina päivinä kävin työpäivän aikana takahuoneessa itkemässä tai oksentamassa, kun ahdistus yltyi sietämättömäksi. Uutena asiana minulle koko sairaudessa ilmeni tämä sekamuotoinen vaihe, johon perehtyessäni tajusin olevan syy oireisiini. 

"Mania- tai masennusjaksot eivät aina ole selvästi jompaa kumpaa, vaan sairausjakson aikana voi esiintyä samanaikaisesti sekä mania- että masennusoireita. Tällaista sairausjaksoa kutsutaan sekamuotoiseksi. Se on usein hyvin ahdistava ja kaoottinen kokemus. Ärtyneestä ja sekamuotoisesta jaksosta kärsivillä on jaksojen toistuessa erittäin suuri itsemurhan vaara (jopa 30–50 prosenttia)." Lähde: Terveyskirjasto


IMG_20190811_203208_125

Lopulta osittain puolison painostuksesta ja osittain herättyäni itse tajuamaan tilanteen, lähdin selvittämään miten saisin hoitokontaktini avattua uudelleen HUS:in psykiatriselle poliklinikalle. Kuulemma tarvitsisin lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, koska edellisestä hoitojaksosta on niin kauan aikaa. Terveyskeskuslääkärille ensimmäinen vapaa aika oli reilu kuukauden päähän ja ajanvarauspalvelun henkilö toivotti itkuiselle minulle tsemppiä ja muisti kertoa, että asiasta puhuminen saattaa laukaista entistä voimakkaampia oireita. Ei kovin lohduttavaa, jos ajatellaan kuinka kriittisessä avun tarpeessa moni voi olla. Jokunen päivä myöhemmin otin kehityskeskustelussa asian esille esimieheni kanssa ja sain siltä istumalta ajan työterveyteen kahden päivän päähän. Ei ollut käynyt mielessäkään, että olisin voinut työterveyden kautta hakea apua, koska olin siinä uskossa että työterveys on vain työperäisiin asioihin. 

Jäin kuuden viikon sairaslomalle ja sain heti lähetteen Jorvin akuuttipsykiartiselle osastolle. Oman alueeni poliklinikalle aikaa odottaessani (n. 2kk jono) minua pidettiin seurannassa Jorvissa, ei kysymystäkään että minut olisi vain jätetty odottamaan. Seuranta-aikani aikana tapasin lääkäriä ja hoitajaa Jorvissa sekä kävin tehostetussa poliklinikassa. Tehostettussa poliklinikassa (Tepo) on päivittäin neljän tunnin ajan sairaalan tiloissa tapahtuvaa yksilö- ja ryhmäterapiaa. Ensin ajatus kauhistutti ja sulattelin osallistumiskehoitusta parin viikon ajan. Lopulta osallistuin kuuden viikon sairaslomani aikana kahdelle viikon pituiselle Tepo-jaksolle. Noiden kahden hoitojakson aikana tuli erityisen hyvin huomattua, kuinka tärkeää vertaistuki on, vaikka ryhmässä olevillakin oli erilaisia mielenterveysongelmia, ei pelkästään kaksisuuntaista. Viimeisenä kertana olin jo hieman haikeana, että hoitojakso loppui. 

IMG_20190626_231026_061

Elokuussa hoitokontakti siirtyi vihdoin oman alueeni psykiatriselle poliklinikalle, siellä tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa noin kahden viikon välein. Kontakti on hyvä olla olemassa ja siitä on selkeästi apua, kun saa ulkopuolisen sekä ammattilaisen näkökulmaa asioihin. Tämän lisäksi minulla on tapaamisia hoitavan lääkärin kanssa, jossa kartoitetaan lääkitysten sopivuutta ja/tai tarpeellisuutta. Työterveydessä aktiivista seurantaa ei enää ole, mutta tilaani voidaan seurata sielläkin tarpeen mukaan. Onneksi asia eteni työterveyden avulla todella nopeasti, en tiedä ollenkaan mikä tilanne olisi ollut jos olisin joutunut odottelemaan terveyskeskuslääkärin aikaa kaksi kuukautta. Tuntuu jopa pelottavalta ajatus jäädä vain odottamaan, entäs he joilla ei ole läheisiä huolehtimassa? Toki minullekin kerrottiin, että päivystykseen voi mennä jos käy ihan sietämättömäksi. Hoitoon hakeutumisen kynnys on muutenkin monilla hyvin korkea ja edelleen mielenterveysongelmia vähätellään turhan paljon, joten on ikävää että hoitoon pääseminen on niin hankalaa ja hidasta! Pomputellaan potilasta paikasta toiseen ja jätetään oman onnensa nojaan jonottelemaan.

Aloitin jatkuvan lääkityksen juuri ennen juhannusta ja olen syönyt sitä nyt nelisen kuukautta. Lääke on tasoittanut pahimpia huippuja mielialamuutoksissa, mutta siinä on ollut myös paljon haittaavia sivuvaikutuksia. Jatkuvan lääkityksen lisäksi minulla on ahdistukseen tarvittaessa otettavia pillereitä. Nyt kuitenkin pääsin vihdoin tapaamaan lääkäriä, jonka kanssa sovimme lääkkeen vaihtamisesta toiseen. Tällä hetkellä pudotetaan ensimmäisen lääkkeen annosta hiljalleen ja nostetaan uuden lääkkeen annosta. Tarkoitus ja toive olisi, että haittavaikutukset olisivat vähäisempiä tai ettei niitä ilmenisi lainkaan. Ensimmäiset kaksi päivää on ainakin sujuneet ihan hyvin, mutta hieman epäileväinen olen luettuani pakkausselosteen kilometrin mittaiset sivuvaikutus-listaukset. Onneksi tilannetta seurataan tiiviisti sekä lääkärin että psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

27. lokakuuta 2019

Tummansinistä häähumua

DSC_1403-01

Muutama viikko sitten juhlistimme siskoni ja hänen miehensä häitä. Viimeisten viiden vuoden aikana olen ollut neljänä kertana viidestä kaasona häissä, joten "pelkkänä" häävieraana olemisesta ei juurikaan ole kokemusta. Kaasona olemisesta senkin edestä, näin myös tällä kertaa.

Kaasojen pukeutumisen suhteen morsiamella ei ollut kovin tarkkoja toiveita. Värimaailmaltaan mekon tulisi olla tummanpunainen, harmaa tai tummansininen, muutoin saimme vapaat kädet. Kaikki muut kaasot löysivät itselleen siniset mekot (paitsi yhden musta mekko, joka kompensoitui sinisillä hiuksilla), joten tuntui loogiselta itsekin päätyä etsimään tummansinistä mekkoa. Noista värivaihtoehdoista se olisi muutenkin ollut ensimmäisenä minulla mielessä. Lokakuun kylmissä säissä halusin täyspitkän helman, jota muutenkin pidän juhlallisempana hääjuhliin. 

Ensin etsin kaikki fyysiset liikkeet läpi, sitten nettikaupat. Eräässä liikkeessä päädyin kokeilemaan yhtä mekkoa, joka oli kooltaan minulle selkeästi liian iso. Kysyin pienemmän koon perään, niin myyjä nokkavasti totesi, ettei pienempiä kokoja edes ole ja että kyllä tämä (ilmiselvästi liian löysä yläosasta) on sinulle ihan oikea koko, kunhan vaan laitat nämä olkaimet (rumat naruolkaimet, jotka eivät luonnollisestikaan kiristäneet yläosaa, vaan estivät ainoastaan mekkoa valumasta). Tapahtuma oli niin absurdi että riisuin mekon äkkiä ja lähdin pahastuneena pois. Netistä löysin muutamia vaihtoehtoja, mutta olen todella arka tilaamaan vaatteita kokeilematta ja toisaalta laiska palautusrumbaan. Selailin jopa pukuvuokraamoiden valikoimia hiki hatussa huonoin tuloksin. Viime tingan mekkopaniikki ajoi minut varaamaan risteilyn Tallinnaan, koska sieltä ostin aikoinaan mekkoni toisiin häihin. Aikaa häihin oli tuolloin matkustuspäivänä enää kuusi päivää.

Löin kaikki korttini Tallinnan Dresshousen varaan ja sieltä suureksi helpotukseksi löytyi kuin löytyikin täydellinen mekko. Olin katsellut vaihtoehtoja valmiiksi netistä ja paikan päällä löytyi useimmat niistä, sekä muutakin valikoimaa. Minun kokoani löytyi monessa eri mallissa ja päädyin kokeilemaan seitsemää tai kahdeksaa eri mekkoa. Melko pian kuitenkin pääsimme Samin kanssa yhteisymmärrykseen mikä oli the mekko. Hintaa mekolla oli 65€, joka on Suomen hintatasoa huomattavasti alempi. Mekko oli minulle korkkareista huolimatta auttamattomasti liian pitkä. Koska häät lähestyivät hurjaa vauhtia, oli pakko tehdä hätäratkaisu ja viedä puku ompelimoon lyhennettäväksi. Ei uskallettu lähteä itse säätämään mitään, ettei syntyisi katastrofia. Lopulta ompelimon lasku oli saman verran kuin mekko itsessään ja Tallinnapäivänkin aikana saatiin ihan kivasti rahaa tuhlattua. Se siitä edullisesta mekosta

IMG-20191012-WA0032 IMG-20191012-WA0048

Asusteiden suhteen pelasin varman päälle ja luotin kaapista löytyviin asusteisiin. Hopeinen Michael Korsin pikkulaukku sekä siihen sopivat jalassa mukavat ja maltillisen koron omaavat hopeiset korkkarit, luottovalintani juhliin kuin juhliin. Sitten vielä hopeiset korut sekä väreihin sointuvat kynsilakat ja asukokonaisuus oli valmis. Hiusten osalta tein järkevän ratkaisun olla söheltämättä mitään itse ja varasin ajan luottokampaajalleni. Hän loihti minulle kauniin, juhlallisen kampauksen hetken hujauksessa. Olimme heti alkuun samaa mieltä, ettei minulle sovi liian siloiteltu kampaus, vaan se saisi olla melko rento.

Koska olen sävysävyyn ja yhteissointuvuuteen taipuvainen, oli puolisolle löydettävä mekkooni sopivat asusteet. Kaapistamme löytyy jo vaikka kuinka moneen mekkoon käyvää solmiota, mutta sinistä ei vielä löytynyt. Ratkaisin asian pakkaamalla mekkoni säkkiin ja suuntaamalla solmiokauppaan samaa väriä metsästämään. Heti ensimmäisestä liikkeestä löytyi täysin samanvärinen solmio. Klassiseen musta puku, valkoinen kauluspaita - yhdistelmään tummansininen kravatti oli mainio valinta. Pojille ostin yhteensointuvat siniset mirrit, valkoiset kauluspaidat ja siistit mustat farkut jo olemassa oleviin puvuntakkeihin. Oltiin ihan matchy matchy koko perhe!

IMG-20191012-WA0003 IMG-20191012-WA0002 IMG-20191012-WA0015 IMG-20191012-WA0007

Häitä vietettiin alkuiltaan asti lasten kanssa ja lasten ehdoilla. Kun oli seremonioitu, syöty, leikitty, pidetty puheet ja herkuteltu kakulla, oli poikien aika jättää juhliminen sikseen. Kälyni poikaystävänsä kanssa kävivät noukkimassa jätkät yökylään anopin luo ja me jatkoimme Samin kanssa bilettämistä juhlaväen seassa. Oli oikein järkevä ratkaisu, niin lapseset saivat olla mukana tätinsä tärkeänä päivänä ja me saimme jatkaa juhlintaa myös lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Häät olivat ihan täydelliset, onnea vielä upealle hääparille!

DSC_1390-01

Mitä pidätte asuistamme? Tykkäättekö pukeutua sävysävyyn puolison tai lasten kanssa?

10. lokakuuta 2019

Mitä kaikkea sitten kävikään

Blogi on ollut hiljaiselolla jo muutaman kuukauden. Pitkä ja piinallinen alkuvuosi sisälsi tavallisen arjen lisäksi todella voimakasta ahdistusta ja ailahtelevaa mielialaa. Oli opinnot viimeistelevä työharjoittelujakso ja sitten valmistuinkin merkonomiksi. Todistuksia tosin odottelen edelleen. Raskas kevät johti lopulta siihen, että romahdin kehityskeskustelussa esimieheni edessä. Hakeuduin työterveyteen sekä akuuttipsykiatriselle, koska oireilin niin voimakkaasti. Vuosia jonkinlaisessa remissiossa ollut kaksisuuntainen mielialahäiriöni oli kevään aikana pahentunut huomattavasti enkä edes ollut tunnistanut oireiden syytä. Sain puolitoista kuukautta sairaslomaa, jonka aikana kävin mm psykiatrian poliklinikalla tehostetussa hoidossa. Aloitin jatkuvan lääkityksen uudelleen kuuden vuoden lääkkeettömyyden jälkeen, tunsin itseni epäonnistujaksi. Sairasloman jälkeen kerkesin vielä viettää kaksi viikkoa ihan oikekesälomaa ennen töihinpaluuta.

IMG_20190630_194907_618 IMG_20190808_212201_344

Lapset nauttivat kesälomastaan täysillä. He viettivät aikaa mummilla, kotona, kavereiden kanssa sekä asuntovaunulla isovanhempiensa kanssa. Oltiin myös pari viikkoa perheen kesken asuntovaunulla Kesälahdella, kun Sami vietti jotakuinkin pisimmän kesälomansa ikinä. Ihme, että malttoi edes tuon kaksi viikkoa. Elokuun puolessa välissä koitti koulun aloitus, perheessämme on nyt ekaluokkalainen ja tokaluokkalainen. Kuopuksellakin pyörähti käyntiin viimeinen päiväkotivuosi, sillä ensi syksynä hänestä tulee esikoululainen! Ihan hullua millä tahdilla lapset kasvaa ja aika kuluu!

Nyt arki on rullannut normaalisti jo liki kaksi kuukautta. Koulu sujuu lapsilla hyvin ja minäkin olen pärjännyt töissä kiitettävästi. Arki täyttyy töistä, läksyistä ja harrastuksista, jonka keskellä yritämme vielä löytää aikaa perheen yhteiselle ajalle sekä satunnaisille parisuhdevapaille. Arki sujuu varsin mukavasti, mutta sairauteni varjostaa sitä edelleen enemmän kuin viime vuosina. Lääkitys tasaa pahimpia oloja ja mielialojen heittelyä, mutta ikävänä sivuvaikutuksena vie kaikki muutkin tunteet. Tunnen olevani tyhjä eikä mikään oikein tunnu miltään. Sen lisäksi olen jatkuvasti väsynyt, nukun 10+ tuntisia yöunia ja silti olo on aamuisin tokkurainen. Tästä syystä on mietitty lääkkeen vaihtamista, mutta se prosessi on vielä vaiheessa. Olo on kuitenkin merkittävästi parempi kuin mitä se alkuvuodesta oli.

IMG_20190717_164309_243 IMG_20190803_204803_077

Olen ikävöinyt blogia ja kirjoittamista, ihan vaan vaikka arkisista asioista, mutta kaiken tämän sekamelskan keskellä on ollut pakko keskittyä olennaisempiin asioihin. Monesti olen avannut blogin ja yrittänyt keskittyä kirjoittamiseen, mutta sitten se on jäänyt kesken tai aihe tuntunut väärältä. Lasten kasvaessa muutenkin blogin luonnollinen siirtymä kohti vähemmän henkilökohtaisia asioita heistä on aihepiirikin muuttunut tai muuttumassa. En kuitenkaan ole hetkeäkään halunnut kuopata blogia kokonaan. Eläkööt se jatkossakin omaa elämäänsä ja toivottavasti suunta tästä muuttuu paremmaksi, nyt on ensimmäinen askel jo otettu. Tätä postausta tosin olen työstänyt elokuusta asti, joten edetään hitaasti mutta toivon mukaan varmasti.

IMG_20191002_180325_298

Hiljaista blogia on kompensoinut aktiivisessa päivitystahdissa pysynyt instagram, josta minut löytää nimimerkillä @jenskujne - suunnatkaa sinne, mikäli kiinnostaa seurata meidän reaaliaikaisempia kuulumisia. 

11. kesäkuuta 2019

Lasten kasvutahti yllättää

Lapset kasvavat nopeasti. Pieniä lapsia pukemaan avustaessa äiti tai isä pysyy kärryillä siitä, mitkä vaatteet ovat menossa pieneksi ja paljonko sopivia vaatteita kaapissa vielä on. Mitä isommiksi lapset kasvaa ja itsenäisemmin laittautuu aamulla valmiiksi, sen vähemmän huomaat enää vaatteiden pieneksi jäämisen. Aamukiireessä ei jää aikaa kuin katsoa, että lapsi on saanut jotain suurin piirtein säähänsopivaa vaatetta päällensä. Ei siinä ruveta mittailemaan lahkeen pituutta tai testaamaan näkyykö napa kun nostaa kädet ylös.

kledju2

Olen pyrkinyt seuraamaan lasten vaatekokoja pyykkiä lajitellessani, mutta aina kokolapun numero ei vastaa vaatteen istuvuutta lapsen päälle. Osa ovat kokoaan isompaa mallia, osa pienempää. Nykyään pojat siivoavat pääosin vaatteensa itse pyykkitelineestä kaappiin, joten valvonnan määrä on vähentynyt entisestään. Joskus huomaan lapsen kulkevan liian pienissä vaatteissa ja tietenkin ohjeistan silloin pistämään kyseisen vaatteen kiertoon pikkuveljelle. Esikoinen on lapsista ainoa, joka tasaisin väliajoin siivoaa kaappiaan ja antaa pieniksi jääneitä vaatteita veljilleen. 

Esikoulun kevätjuhlan aamuna pakkasin juhlia varten siistit vaihtoshortsit aamulla verkkareihin pukeutuneelle lapselle. Pitäähän sitä juhlissa olla vähän siistimpää vaatetta. Iltapäivällä juhlayleisöön istahtaessani näin lapseni kipuavan lavalle esiintymään pienenpienissä tiukoissa pöksyissä, joissa sitten tyytyväisenä flossasi eturivissä. Juhlien jälkeen kysyin, mitä kävi niille siisteille sopivankokoisille shortseille, jotka yhteistuumin aamulla pakattiin. "No mä laitoin nää toiset jotka otin kaapista". Kuusivuotias oli pukenut pikkuveljellekin pieneksi jääneet 86 senttiset shortsit. Voitte kuvitella, että tuli mammalla kiire käydä vaatekaapit läpi pieniksi jääneistä vaatteista.

kledju1

Vaatteiden kierrättäminen sisarukselta toiselle on todella hyvä juttu, koska suurin osa vaatteista säilyy lapsen jäljilta oikein hyvässä kunnossa, vaikka on koonsa puolesta käyttökelvoton. Kolmen pojan perheessä kierrättäminen veljesten kesken on maksimoitu, ainakin meillä. Varmasti sitä voi jossain määrin tehdä myös sisko-veli -yhdistelmän kanssa, mutta vaatteissa saattaa olla pienempi kelpuutusprosentti. Vaatteita tai värejä ei pitäisi määritellä sukupuolen mukaan, mutta ymmärrän kyllä, ettei kaikki pojat kelpuuttaisi siskolta saatua pinkkiä tyllihelmaröyhelömekkoa tai tytöt isoveljiensä spiderman-teemapaitoja. Toki ihan jokaisella lapsella on oma tyylinsä ja vaatteiden kelpaaminen voi yhtä lailla olla ongelmana kahden siskon tai kahden veljen välisessä kierrätyksessä.

Meidän pojilla on melko samanlainen vaateemaku, joten suurin osa vaatteista ovat tyylinsä puolesta kelvanneet kierrätettäväksi. Nuoremmille isoveljiltä saadut vaatteet ovat kuin uusia ja niistä ollaan kiitollisia ja tyytyväisiä. Parhaimmillaan vaatteet ovat kestäneet kolmen pojan jälkeen niin hyvässä kunnossa, että ovat vielä lähteneet eteenpäin poikien serkuille. Kierrättäminen on järkevää sekä ympäristöystävällisestä että taloudellisesta näkökulmasta. Pidän kuitenkin tärkeänä, että jokainen lapsista saa myös ihan uusia vaatteita. Lasten ollessa pienempiä kävin paljon kirppareilla ja ostin nettikirppareilta vaatteita käytettyinä. Tämän ikäisille lapsille ei kuitenkaan löydy kovin suurta tarjontaa käytettynä. Kasvutahti on hidastunut siitä, mitä se oli 0-2 vuotiaana, jolloin vaatekokoja sai olla päivittämässä muutaman kuukauden välein. Nykyään samat vaatteet mahtuvat päälle ainakin vuoden verran, ellei pidempäänkin. Tämän takia vaatteita tarvitsee myös ostaa harvemmin kuin pikatahtia kasvavalle pikkulapselle. 

Miten te kierrätätte vaatteita sisaruksilta toisille? 
Ostatteko enemmän vaatteita kaupoista uusina vai kirppareilta käytettyinä? 

31. toukokuuta 2019

Ensimmäinen (onnistunut) kasvisruokakokeiluni

pasta2

Mulla oli joskus vuosia sitten romantisoitunut ajatus siitä, että alkaisimme syömään kasvisruokaa kerran tai pari viikossa. Lihansyönnistä emme luovu varmaan koskaan, mutta vähentämisestä tuskin voi olla haitaksi. Suurin syy siihen, miksei kasvisruoat ole vakiintunut osa ruokavaliotamme, on se, etten osaa tehdä muuta kuin jotain simppeliä kasvissosekeittoa. Niitä kyllä syödään usein. Monesti tosin pekonimurulla höystettynä, eli se siitä kasvisruoasta.

Ensimmäinen kasvisruokakokeiluni on teinivuosiltani, jolloin päätin ryhtyä hetken mielijohteesta kasvissyöjäksi. Ensimmäinen vegeateriani tämän älynväläyksen jälkeen koostui pastasta ja porkkanasta. Keitetyt porkkanat tehosekoittimeen ja siitä hyvä kastike pastalle. Ei mausteita, ei mitään -  voitte kuvitella, ettei kokeilu kantanut kauas. Koko yläasteen ajan söin koulussa kasvisruokaa, mutta kotona ihan tavallista sekaruokavaliota. Toinen kokeilu ajoittuu suunnilleen samoihin vuosiin, kun teimme siskoni kanssa soijarouheesta "jauhelihakastiketta". Maku oli hyvä, kukaan ei huomannut eroa lihaversioon, mutta koko soosi oli ihan vihreä. Ilmeisesti se liittyy jotenkin valmistustapaan. Ei ollut tämäkään kaikista miellyttävin kokemus, vaikka maku olikin kohdillaan.

Tämän herkullsen pastareseptin löysin jostain facebookin kokkausryhmästä, jossa kehuttiin vuolaasti ja lupailtiin lastenkin tykkäävän. Ihan vegaani tämäkään ei ole, mutta sellaiseksi helposti muokattavissa, jos käyttää voin sijaan kasvisrasvaa. Paremesaanijuustollekin on olemassa vegaaneja korvaavia tuotteita. 

pasta5 pasta4 pasta3

Porkkana-kesäkurpitsapasta

6 luomuporkkanaa
2 kesäkurpitsaa
2,5 dl kaurakermaa
400 g pastaa, esim bavette
100 g parmesaania
50g voita
oliiviöljyä
merisuolaa
mustapippuria
valkosipulirouhetta

Saman verran pieneksi kuutioituja porkkanoita ja kesäkurpitsaa kuullotetaan pannulla voi-öljyseoksessa. Minä laitoin tähän satsiin seitsemän porkkanaa ja 1,5 keskikokoista kesäkurpitsaa. Päälle rouhitaan runsaasti valkosipulia ja mustapippuria. Kasariin (reseptin mukaan kuohukermaa ja/tai maitoa) kaurakermaa sen verran, ettei vihannekset ihan kokonaan peity. Annetaan kypsyä hiljaisella lämmöllä n. tunnin verran. Reseptissä kehoitettiin tarjota raastetun vahvan juuston kanssa (esim parmesaani), mutta minä raastoin sitä hieman kastikkeen sekaankin. Tarjoillaan runsaassa suolassa keitetyn pastan kera. Tässä minun versiossa siis voi ja juusto ovat ainoat epä-vegaaniset, alkuperäisessä myös kerma/maito. Todella helppo ja maukas kasvisruoka, joka sopii myös aloittelijalle ja todellakin maistuu lapsillekin! Myös meidän perheessä, jossa normaalisti nirsoillaan esimerkiksi tuolle kesäkurpitsalle.

pasta1

Jakakaa mielellään parhaimmat (ja helpoimmat!) kasvisruokanne kommentteihin, niin pääsen harjoittelemaan lisää!

29. toukokuuta 2019

Työharjoittelu on ohi - pian valmistun!

kukka2

Kevään aikana olen suorittanut opintojeni ainoaa oman työpaikan ulkopuolella suoritettavaa työharjoittelujaksoa. Oppisopimusopiskeluni tulevat päätökseen ensi kuussa ja juhannusta juhlistan jo vastavalmistuneena merkonomina. Aika hienoa, että vuosi sitten valmistuin ylioppilaaksi ja nyt saan päätökseen ammattiopinnot. Enpäs kaikkien kotiäitivuosien jälkeen ajatellut, että lukisin itselleni kaksi tutkintoa vuoden sisään.

Oppisopimusjaksoni on kestänyt hieman alta puolitoista vuotta ja opiskeluun yleisesti hieman epämotivoituneena ihmisenä voin kokemukseni perusteella lämpimästi suositella koulutusmuodoksi oppisopimusta, jos sellaisen mahdollisuuden eteensä saa. Työnteon kautta pääosin tapahtuva opiskelu, satunnaiset lähiopetuspäivät, pienen opintotuen sijaan ihan siedettävä palkkatulo sekä opintojen aikana kertyvä työkokemus ovat kaikki suuria plussia. Opintojen kokonaiskesto on myös yleensä päätoimista opiskelua lyhempi, minullakin vain vuosi ja viisi kuukautta. Huonoja puolia? Ei näin äkkiseltään tule mieleen.

kukka3

Aloitin opiskelun helmikuussa 2018. Opiskeluni on sisällöltään koostunut pääosin täysipäiväisestä työnteosta ja lähiopetusta koululla on ollut 1 - 4 päivää kuukaudessa. Koska olen käynyt lukion, sain ison osan kursseja hyväksi luettua (kaikki yleishyödylliset aineet) ja osallistuin vain ammatillisen puolen kursseihin. Viimeisen kahden kuukauden ajan olen ollut työharjoittelussa omasta työyksiköstäni huomattavasti poikkeavassa yksikössä, palkanlaskennassa. Siinä missä itse normaalisti työskentelen asiakaspalvelutiskillä välittömässä kontaktissa asiakkaisiin ja työ vaatii välillä tiivistä yhteistyötä kollegojen kanssa, on työ palkanlaskennassa itsenäistä, hiljaista  toimistotyötä. Siinä missä omat työvuoroni ovat sidoksissa toimipisteemme aukioloaikoihin, voi palkanlaskentatoimistossa melko vapaasti päättää työaikansa itse.

Paluu omaan yksikköön tuottaa minussa hieman ristiriitaisia fiiliksiä. Olen viihtynyt palkanlaskennassa hyvin ja tässä kahden kuukauden aikana olen kerennyt jo sopivissa määrin tutustua talon tapoihin sekä työkavereihin. Välillä on ollut hetkiä, jolloin olen ikävöinyt omaa työpaikkaa asiakkaineen ja puheliaine työkavereineen, kun olen istunut hiljaa työpöydän ääressä lähestulkoon koko päivän. Olen sekä oppinut paljon uutta että tylsistyneenä lajitellut ja arkistoinut papereita. Olen saanut konkreettisesti osallistua palkkojen maksuun sekä itsenäisesti että ohjatusti ja minut on otettu lämpimästi mukaan työyhteisöön.

kukka4

Työaikojen joustamattomuutta en voi sanoa ikävöineeni omasta työstäni, mutta ihania työkavereita senkin edestä. Ja kahvinkeitintä! Taloushallinnon sosiaalitiloissa on tosi pahaa automaattikahvia, joten olen ostanut itseni R-kioskin kahveista lähes vararikkoon. Vapaammat työajat ovat mahdollistaneet minulle ajankäytön maksimointia ja työmatkojen kulkemisen autolla. Koska koulu alkaa joka päivä klo 8:15, olen voinut mennä suoraan lapset vietyäni töihin ja vuorostaan kerennyt ajoissa lapsia hakemaan. Jatkossa siirryn taas bussilla kulkijaksi ja joudun tappamaan aikaa kotona aamuisin, kun työt alkavat vasta klo 9:30 ja lapset on silti vietävä klo 8. Iltapäivällä pääsen niin myöhään, että päiväkodit ja muut ovat jo sulkeneet ovensa ja työmatka-aika kasvaa vartista yli puoleen tuntiin.

Harjoittelussa on ollut kivaa ja hyvin erilaista, mutta silti odotan innolla "kotiinpaluuta". Se on mun paikka ja siellä tiedän mitä teen. Jos tulee hiljainen hetki, osaan työllistää itseni tekemällä jotain hyödyllistä. Tämän työharjoittelun aikana olen välillä tuntenut itseni turhaksi ja unohtuneeksi, kun ei ole joka hetkelle löytynyt tekemistä eikä oma-aloitteisuudestakaan aina ole ollut avuksi. Sellainen tyhjänpanttina istuminen on turhauttavaa.

kukka1

Valmistumispäivämäärä lähestyy kovaa vauhtia, mutta onneksi opintoni ovat edenneet mallikkaasti. Olen suorittanut kaikki kurssit, tehnyt kaikki tehtävät ja enää on  jäljellä viimeiset näytöt. Ne suoritan kaikki samalla kertaa ja sitten voin helpotuksesta, onnesta ja ylpeydestä huokaisten suunnata ansaitulle kesälomalle! 

26. toukokuuta 2019

Lapset vauvakuumeessa

Olen viime aikoina käynyt erityisen paljon keskustelua lasteni kanssa vauvoista ja vauvojen hankinnasta. Lapsilla tuntuu olevan vauvakuume. Käytin taannoin ruokapöydässä houkuttelukeinona syökää niin kasvatte isoiksi -lausetta. Seurasi keskustelu:

8v: Mä tulen kasvamaan isommaksi kuin Mommo, koska Mommo ei enää kasva.
Minä: Tuut kasvamaan isommaksi kuin minäkin. Minäkään en enää kasva.
8v: Miksi?
Minä: Koska tietyssä iässä aikuiset ei enää kasva, paitsi leveyssuunnassa voi kasvaa. Aikuinen voi tulla paksummaksi muttei pidemmäksi.
6v: Voisitko sä sit syödä tosi paljon ja tulla paksuksi?
Minä: No miksi mun pitäisi tulla paksuksi?
6v: Koska silloin sulla olisi vauva mahassa ja me saatais vauva.
8v: Joo, sit meillä olisi neljä lasta!

Vauvakuume on asia, jota minäkin poden lähes kroonisella tasolla. En siis ihmettele, että lapsenikin imevät vaikutteita tuitui-mielentilastani. Erityisesti perheen nuorimmat. Keskimmäinen hoivaa mielellään nuorempia serkkujaan, kuopus puolestaan apinavauvojaan. Pitkään vauvakuumeeni oli puolisolle ruikuttamista, että eikö sitä nyt voisi jo. Kolmannen lapsen jälkeen vauvakuume muutti muotoaan, siihen rationaaliseen ja itsekkääseen suuntaan - vauva olisi teoriassa kiva ja söpö, mutta käytännön tasolla ei kiitos. Lainavauvat ovat parhaita, koska ne voi aina palauttaa.

6vko_022muok

Rationaaliseen vauvakuumeeseen kuuluu vauvojen söpöysmittari, mahaikävä, vanhempainvapaan houkuttelevuus sekä mehän ollaan aina puhuttu kolmesta tai neljästä. Käytännössä rationaalinen vauvakuume on sitä, että tiedostaa riittämättömät resurssit mutta kuumeilee silti. Vauvan tullessa kotona loppuisi tila ja tililtä loppuisi rahat. Tarvittaisiin mm. isompi auto kaikkien muiden vauvakulujen ja -kalusteiden päälle. Hyvälle tasolle kasvanut vapaus on myös asia, josta ei enää haluta luopua vauvan takia. Isot lapset on helpompi tyrkätä hoitoon, kun aikuisten menojalkoja vipattaa. Isot lapset syövät, peseytyvät ja ulkoilevat itsekseen ilman jatkuvaa passaamista ja vahtaamista. Isot lapset nukkuvat hyvin ja jos eivät nuku, niin eivät myöskään herätä aikuisia. Isot lapset ovat oikeasti avuksi koti- ja pihahommissa, eikä vain nimellisesti heiluttele kauhaa tai haravaa "ollakseen avuksi". Mutta vauvat on niin söpöjä! Rationaalinen vauvakuume on sitä, että ei halua vauvaa, mutta ei silti uskalla kuopata ajatusta lopullisesti.

Sami raukkaa, juuri kun hän on päässyt vauvojen perään ruikuttavasta vaimosta eroon, sai hän tilalle kolme vauvojen perään ruikuttavaa lasta. Lapset ovat fiksuja ja ymmärtävät paljonkin asioita, mutta aina ei menevän perille kun sanotaan, ettei mamma ja iskä enää halua vauvoja

7. huhtikuuta 2019

Raskaaksi miehelle, jota ei ole tavannut

Meidän parisuhteen ja perheen alkutaival on keskivertoelämänkulkuun nähden melkoisen epätavallinen. Parisuhteemme alkoi nopeasti, sillä aloimme seurustelemaan virallisesti vain puolitoista vuorokautta ensitapaamisesta. Tätä epätavallisempaa on se, että olin teknisesti raskaana jo viikkoja aiemmin. Ei kohdussa mitään kasvanut tietenkään, mutta raskaus katsotaan alkaneeksi jo edellisten kuukautisten ensimmäisestä päivästä. Minulla oli viimeiset kuukautiset kesäkuussa joskus juhannuksen aikoihin ja tapasimme Samin kanssa heinäkuun alussa. Epäsäännöllisessä kuukautiskierrossa ovuloin jossain kohtaa heinäkuun alkupuolta ja pissasin positiivisen tuloksen raskaustestiin heinäkuun lopussa. Tuolloin olimme tunteneet Samin kanssa tasan 27 päivää.

ekakuva

Pari kuukautta sitten sain yhteydenoton Kaksplussan toimituksesta. He halusivat haastatella meitä liittyen nopeaan perheen perustamiseen sekä siihen liittyvään parisuhteen kestävyyteen. Voiko suunnittelemattomasta raskaudesta kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä kasvaa kestävä parisuhde? Olemme malliesimerkki siitä, ettei perheen perustaminen ja lastensaanti välttämättä tarvitse vuosikausien yhdessäoloa vakaata parisuhdetta. Kieltämättä tarvitsimme myös paljon sattumaa ja hyvää onnea, että lopputulos on tämä.

Olemme olleet yhdessä pian yhdeksän vuotta ja loppuvuodesta vietämme kahdeksatta hääpäivää. Meillä on kolme ihanaa lasta ja perhe-elämä on meille älyttömän suuri onni. Kaveripiiri, joka ensitapaamisestamme asti on seurannut suhteemme ja perheemme kasvua, pitävät meitä sinä pariskuntana joka ei koskaan eroa. Vaikka me luotamme suhteeseemme täysillä, eikä muiden mielipiteet sitä muuttaisikaan, on myös mukavaa, kun lähipiiri kokee meidät vahvana yksikkönä ja näkevät rakkautemme toisiamme kohtaan.

Koska parisuhteemme alkoi vauvauutisilla, perheen perustaminen ei tuonut kovin suuria muutoksia itse parisuhteeseen. Olimme tunteneet niin lyhyen ajan ettei mitään kahdenkeskeisiä rutiineja/tapoja ollut kerennyt muodostua. Suhteen alussa olimme paljon erossa Samin armeijan takia ja yhteenkin muutimme vasta kuudennella raskauskuulla. Parisuhde kasvoi ja kehittyi samaa tahtia kuin vatsakin.

Tärkein arvo meille parisuhteessa ja yhdessäolossa on ehdottomasti tahto olla yhdessä. Jokaisessa parisuhteessa on varmasti myös vaikeita aikoja, niin meilläkin on ollut. Vaikeita asioita käsitellessä on tärkeää muistaa se tahto, silloin on suurempi mahdollisuus että suhde kantaa niiden yli. Arjen sujuvuus on myös tärkeää, koska arki on luonnollisesti se suurin osa elämää. Pienimmätkin huomionosoitukset ovat tärkeitä ja vaikuttavat positiivisesti. 

Käykää lukemassa ajatuksiamme parisuhteesta ja perheen nopeasta perustamisesta Kaksplussan jutusta "Uusi suhde ja heti raskaaksi! Nyt Jennillä ja Samilla on jo kolme poikaa ja 9 yhteistä vuotta"

18. maaliskuuta 2019

Diagnosoimaton päänsärky

pääkipu1

Olen puolet elämästäni kärsinyt erityyppisistä päänsäryistä, voimakkuudeltaan ja kestoltaan vaihtelevasti. Ensimäistä kertaa minulta tutkittiin migreeniä muistaakseni 14-vuotiaana, kun päänsärkyä oli pitkän aikaa lähes päivittäisellä tasolla ja särkylääkettä kului hirveät määrät. Alkuun kävin pääosin kouluterveydenhoitajalla lääkitsemässä itseäni. Myöhemmin popsin lääkkeitä ihan itsenäisesti tarpeen mukaan tai pyysin vanhemmiltani, sillä oli kouluakin käytävä eikä särky onneksi ollut niin sietämätöntä. Diagnoosia en migreeniin saanut ja jossain vaiheessa nuoruusvuosia lääkkeiden syöminenkin alkoi mietityttämään vanhempiani sekä itseäni niin toleranssin, maksan kunnon kuin mahdollisen särkylääkepäänsärynkin puolesta.

Perhekodissa sijoitettuna ollessani lääkkeiden jakelu oli hyvin valvottua ja siellä hiljalleen aloin pitämään lääkkeiden "anelua" ja tarpeen selittämistä jo hieman nöyryyttävänä, joten jätin yhä useammin päänsärystä kertomatta ja sinnittelin läpi kohtausten ilman lääkkeitä.

Toista kertaa migreenin mahdollisuutta kartoitettiin minun ollessa 18-vuotias, jolloin minua huimasi lähes jatkuvasti ja pyörtyilin usein. Päänsärky oireili ajoittain tämän kaiken muun keskellä ja minulle tehtiin jos jonkinlaista testiä. Lopulta sain diagnoosin posturaalinen hypotonia eli jonkunlainen yhdistelmä verenkiertohäiriötä, matalaa verenpainetta ja asentohuimausta. Diagnoosi oli omalla tavallaan helpotus, mutta ei kuitenkaan tuonut lohtua eikä selitystä päänsärkyihin.

Toistaiseksi viimeisin kerta kun migreeniä on minulta tutkittu, on olikohan se kesällä 2016 vai 2017, mutta silloinkin diagnoosi jäi saamatta. Ensimmäistä kertaa tämän vuosia kestäneen migreeniepäilyn aikana lääkäri määräsi minulle migreeniin tarkoitettua lääkettä testiin, mutta se ei auttanut.

Särkytaipaleeni aikana syitä on etsitty vähän kaikkialta. On mietitty jännityspäänsärkyä, niska-hartiajäykkyyttä, stressiä, huonoa nestetasapainoa, liian vähäistä unensaantia, ravintoainepuutteita, huonoa näköä, ties mitä. Samoin on yritetty korjata ja parantaa tilannetta nukkumalla enemmän, juomalla enemmän vettä, syömällä eri lailla, hankkimalla silmälasit, venyttelemällä ja joogaamalla lihasrentoutusmielessä ja olemaan stressaamatta. Ja on kokeiltu särkylääkkeitäkin tuloksetta.

pääkipu2

Päänsäryssäni on monia erilaisia oireita. Pahin niistä on sykkivä, tykyttävä kipu ohimoissa ja otsassa. Tuntuu, että pää puristuu kasaan ja kuin joku poraisi kallooni. Pahimmillaan kipu on pienenkin liikkeen jälkeen, sietämättömästi jos nousee/istahtaa tai kumartaa. Kipu säteilee myös niskaan ja kivun takia jännittäessäni niskakin jännittyy. Hetkellistä helpotusta kipuun saa painamalla niskan ja takaraivon aluetta voimakkaasti, mutta kipu hellittää vain painamisen ajan. Särkykohtauksen ajan olen erittäin ärsykeherkkä, varsinkin kirkkaille valoille ja koville äänille. Eilen tunsin ikään kuin suonenvedon tyyppistä kipua oikeassa ohimossa, pään sisällä kramppasi oudosti ja silmä nyki niin ettei se pysynyt auki. Tämä oli ihan uudenlainen tuntemus, mutta meni ohi muutamassa minuutissa.

Kestoltaan päänsärkykohtaukseni ovat muutamasta tunnista muutamaan päivään ja kohtauksia ilmenee hyvin vaihtelevalla aikavälillä. Perus lääkeannos minkä kipuun otan, jos otan, on 1g panadolia ja 800g buranaa 2-3 kertaa päivässä. Harvoin tuokaan määrä vie kipua pois, jonka takia en yleensä ota lääkettä. On turhaa kuormittaa kehoa lääkkeillä, jos ne eivät vaikuta. 

Viime aikoina minua on etenkin vanhempieni suunnasta painostettu ja suositeltu jälleen kerran lääkärille hakeutumista. Täytyisi käydä varmaan ihan asiantuntevalla neurologilla mieluummin kuin yleislääkäreillä kuten aiemmin. Onhan se tyhmää vain kärsiä kivuista vuodesta toiseen selvittämättä, mikä ihan oikeasti mättää tuolla pään sisällä. Olen kuitenkin jo valmiiksi niin turhautunut aiempien kokemusteni perusteella siihen, ettei tutkimuksissa tälläkään kertaa löytyisi mitään. Ei oikein huvita laittaa rahaa tutkimuksiin ja tuhlata aikaa vastaanottokäynneillä, jos taas olisi tarjolla vaan ehkää, entiedää ja eioota.

Kipukohtaukset turhauttavat. Tekisi mieli hakata päätä seinään, huutaa MÄ EN JAKSA ja kuolla pois. Välillä on niin toivoton olo, etten tiedä miten päin olisi. Varsinkin jos olen ottanut lääkkeitä eikä ne ole helpottaneet. Sitten jossain vaiheessa kun päänsärky loppuu, loppuu myös huoli, murheet ja toivottomuus. Mitäpä mä nyt enää menisin lääkäriin, kun särky meni ohi? Kunnes menee viikko, kuukausi tai kaksi kuukautta ja seuraava kohtaus iskee. 

Löytyykö muita päänsärystä kärsiviä? Oletteko saaneet migreeni- tai jonkun muun diagnoosin? 

28. helmikuuta 2019

Mies vastaa: 20 kysymystä minusta

Blogeissa ja somessa kiertää usein hauskoja haasteita, jossa puoliso, lapset tai kaverit saavat vastailla kysymyksiin ja kertoa mielipiteitään jostain toisesta. Olen itse facebookissa aiemmin osallistunut mm. mies selittää naisellisia sanoja sekä lapset vastaavat kysymyksiin äidistä -haasteisiin. Blogin puolella lapset ovat pohtineet avioliiton saloja sekä kertoneet juttuja iskästä. Tällä kertaa puheenvuoron saa Sami, joka vastaa kysymyksiin minusta.

villikset-01-01

1. Jos katson telkkaria, mikä siellä todennäköisimmin pyörii?
Tällä hetkellä Big Bang theory, yleensä jotain ohjelmia jotka ei kiinnosta mua.
J: Esim. dokumentit joissa maalataan posliinia Brittikuninkaallisten häitä varten.

2. Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä todennäköisesti tilaan?
Pihvin.

3. Mikä on inhokkiruokani?
Pinaattikeitto, fetajuusto ja raejuusto ja melkein kaikki muutkin juustot, syöt pelkkää lohta eli melkein kaikki kalat. Ja niin edelleen...

4. Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?
No sä kyllästyt kuitenkin jossain vaiheessa, sä oot kyllästynyt joskus suklaaseen ja karkkeihinkin... Jos vaikka tomaatteja, pikkutomaatteja.

5. Millaista musiikkia kuuntelen?
Pääsääntöisesti edm:ää, välillä nostalgisoit kuuntelemaan teiniaikojen lemppari emorokkia.

6. Millaisista elokuvista pidän?
Selviytymiselokuvista. Sellaisia missä yksi ihminen yksin selviytyy jostain.

7. Mitä pelkään?
Teräviä esineitä yli kaiken.

8. Mitä kotitöitä en osaa tehdä?
No kyllä sä osaat tehdä kaikkea, mitä sä et osaisi tehdä? Laittaa roskia roskiin, sitä sä et osaa vieläkään.

9. Mitä osaan erityisen hyvin?
Siis niinku missä? Sun yllätykset, eli jos teet vaikka jotain leipää, niin teet huolella ja panostat.
J: Hahaha, ai tehdä leipää. Kiitti.

10. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?
Hu*raksi.

11. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
Ostaisit paljon villasukkia, neuleita, lämpimiä juttuja. Säästäisit paljon rahaa. Matkustaisit Pariisiin shoppailemaan.

12. Mikä väri kuvastaa persoonaani ja miksi?
Joku, missä on sekoitettu paljon värejä, vaikka liila, mut siinäkin on vaan sinistä ja punaista. Tai keltainen, koska sussa on energisyyttä ja hilpeyttä. 

13. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?
Meteli. Se, ettei huomioi. Se, kun ei ymmärretä sun huumoria.

14. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
(Joelin kommentti: puhelimen) 
Sami: Tv sarjojen, kolikkopurkin ja joo sen puhelimen. Valokuvien muokkaamisen.

15. Mikä saa minut vihastumaan?
Joel huutaa mun korvaan: KOVA METELI! 
Minä vastaan AAAAARRGHHH. 
Sami sanoo: Toi!
Alex mölisee mun korvaan: TOITTOITTOITTOI!
Minä: LOPETA!
Sami: Ja toi!

16. Entäs mikä tekee minut iloiseksi?
Huomionti, hyvä ruoka ja siisti koti.

17. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
En tiedä mikä on luonteenpiirre (googlaa luonteenpiirteitä). Omaperäisyys. Oot omaperäinen kaikessa. Tuot jokaiseen juttuusi oman mausteen, jota ilman ei olisi Jennimäistä.

18. Entä huonoin?
Kärsimättömyys. Et malta odottaa.

19. Mitä kolmea asiaa kannan aina mukanani?
Puhelin, lompakko ja laukku. Kynsiviila sulla on aina mukana ja kynsiliima. 

20. Paras yhteinen muisto?
No ehkä ne hietsuajat yhdessä silloin alkuun.

PS. Hyvin myöhäisenä uudenvuodenlupauksena lupaan, että otan tänä vuonna enemmän yhteiskuvia mieheni kanssa. Koska niitä ei juurikaan ole. Siispä kuvituksena meidän matchy-matchy samisteluvillasukat.