Meidän esikoinen on kova laulamaan. Hän katselee mieluusti videoita youtubesta ja hoilottelee niiden mukana. Hän säveltää ja sanoittaa omia biisejä ja väittää niiden olevan lempiartistiensa musiikkia. Yksi esimerkki on "Cheekin" biisi joka menee näin: Kuka räplää puhelinta, kuka räplää puhelinta! Niin tosissaan hän esitti asiansa, että mun oli pakko googlettaa Cheekin biisejä, mutta mitään ei löytynyt. Poika on myös Jurassic World -fani ja odottaa kuin kuuta nousevaa sitä, että on tarpeeksi ikää katsoa Jurassic Park ja Jurassic World-leffat. Kuulemma niitä on kolmaskin, Jurassic Spino. Ehkä lapsestamme tulee säveltäjän lisäksi myös elokuvakäsikirjoittaja!

Minusta on tietenkin mukavaa, että lapsi on kiinnostunut musiikista, laulamisesta ja soittamisesta. Hän viihtyy muskarissa hyvin ja iloitsee kotona kuunnellessaan musiikkia ja laulaessaan. Ongelma on, että laulamiselle ei tule loppua. Se alkaa heti aamusta ja loppuu hädin tuskin illalla nukkumaan mennessä. Tätä jatkuvaa laulamista on kestänyt pitkään, muistaakseni ainakin vuoden verran. Se ei ole mitään sievää lastenlaulujen hyräilyä, vaan se on kovaäänistä mölyämistä siansaksalla (eli "englannilla"). Woo tshu dee ou nou my waawou aa wii tabooo ja muuta sellaista. Cheek on väistynyt ykkösidolin paikalta ja lempibiiseiksi suomiräpin tilalle on tullut Alan Walkerin Sing Me To Sleep, Charlie Puthin We Don't Talk Anymore ja Justin Bieberin eebii laav juu, eli Let Me Love You. Youtubesta taas kuunnellaan jenkkiräppiä, joiden videoissa on välkkyvät leijonansilmät.
On hyvä, että lapsi on todella kiinnostunut tietyistä asioista. Mutta liika on liikaa. Yrität selittää lapselle, että aamuseitsemältä veljien, vanhempien ja naapureiden nukkuessa ei saa hoilotella. Kerrot, kuinka päiväkodissakin on tullut jo sanomista siitä, etteivät muut lapset saa päivälevolla levättyä koska laulamisestasi ei tule taukoa. Kotona ei nyt sinäänsä haittaa, vaikka lapsi hoilaisi aamusta iltaan, vaikka metelin keskellä ne kaikki ylimääräiset ärsykkeet haluaisikin karsia pois. Mutta, ennakoivasti ajateltuna päiväkodissa mölyäminen ei todellakaan ole viisivuotiaalle hyvä juttu. Koulutaival alkaa pian eikä siellä voi tunneilla touhuilla mitä huvittaa, pitää osata olla hiljaa ja kunnioittaa luokkakavereiden työrauhaa. Ei auta mainita, että voisitko olla hetken laulamatta. Se hetki todellakin tarkoittaa lapsen mielessä vain hetkeä, eli noin 2-36 sekuntia. Saa olla koko ajan huomauttamassa, että pyysin sinua olemaan nyt hetken hiljaa. Että saat laulaa sitten kun on parempi hetki laulamiselle, muskarissa tai päiväkodin laulutuokiossa, tai vähän myöhemmin kuin nyt kesken pukemisen, kun on vähän kiirekin.

Pikkuveljelläni oli aikanaan samantapaisia ongelmia, joskin kyse oli laulamisen sijaan rummuttamisesta. Hän soitti rumpuja kotona ja aina kun hän ei ollut rumpusetin ääressä hän paukutti mitä tahansa muuta. Pöydänreunat, seinät, kynät, purkit, vispilät ja kehon osat saivat rytmikyytiä kaksneljäseitsemän. Polvirummut olivat niin kovassa käytössä, että ihmetellä piti, ettei housut kuluneet reisistä puhki tai kämmeniin tullut hiertymähaavoja. Muistaakseni liiallisesta rummutuksesta tuli aika isokin juttu sekä koulussa että kotona ja siitä sai toden teolla harjoitella irti. Olen huolestunut, että ollaan pian Joelin kanssa samanlaisen vieroituksen ääressä. En nyt tiedä ihan lukeutuuko tällaiset laulamis- ja rummutusongelmat pakkomielteiksi, mutta ihan selkeästi se on ongelma jos pyynnöistä huolimatta ei osaa lopettaa tavaksi tullutta tekemistä. Että se laulaminen tai muu toiminta vain jatkuu ja jatkuu lopettamiskehoituksista huolimatta, tai että hetken hiljaisuuden jälkeen automaattisesti ja huomaamatta jatkaa sitä taas.
Onko jollain kokemuksia vastaavista jutuista? Miten häiritsevä käytös on saatu kitkettyä lapsesta?