Kotiparturissa

Eilen koitti Hugon ensimmäinen hiustenleikku. Tukka alkoi olla niskassa jo niin pitkä, että se hikoilutti kuumina päivinä ja takkuuntui sotkuisen syöjän ruoanjämiin. Vauvan ensimmäinen hiustenleikkuu voi olla haikea hetki, sillä silloin vauva muuttuu heti isomman lapsen näköiseksi. Suloisissa ensikiehkuroissa on tiettyä taikaa ja nostalgisuutta, mutta joskus käytännöllisyys voittaa nostalgisuuden ja on pakko tarttua leikkuuvälineisiin. Epäsiisti ja takkuinen tukka ei vain ole kivan näköinen, vaikka ne kuinka olisivat vauvan ensimmäiset hiukset. Hugo istui nätisti potalla leikkuun ajan kirjaa lukien. Meillä on oma hiustenleikkuukone ja sillä saa sukkelasti lasten kutrit ojoon. Aiemmin lainattiin isäni/veljeni leikkuukonetta mutta se oli aika äänekäs ja pojat hieman jopa pelkäsivät sitä, etenkin pienempänä. Veljeni kyllästyi oman koneensa jatkuvaan lainaamiseen ja osti meille oman leikkuukoneen joululahjaksi. Uusi kone on hyvin hiljainen ja siinä on myös useampi vaihtoterä eripituisille hiuksille. Vanhassa koneessa vaihteluvaraa oli 0-7mm, tässä uudessa taas 0-18mm. Hugoa ei myöskään tuntunut haittaavan olkapäille varisevat irtohiukset, kuten isoveljiään joita kutittaa ja ärsyttää suunnattomasti iholle varisevat pienetkin haituvat.

Poikien ja etenkin Alexin tukkaa leikataan tasaisin väliajoin, tyyli vaihtelee sen hetkisen fiiliksen mukaan ja eripituisilla terillä saa erilaista jälkeä. Hugolla ja Joelilla on selkeästi minulta peritty hiuslaatu, ohut ja hento. Alexilla taas on isänsä tapaan paksumpi pehko. Hugolta leikattiin pisimmällä terällä, eli 18mm pituisella. Tällä tavoin tukkaa jäi kuitenkin päähän ihan sopivasti, mutta takkuinen takajeejee sai kyytiä. Emme halunneet tehdä samaa virhettä kuin Joelin ensimmäisellä leikkuukerralla. Leikattiin Alexin tukkaa samalla kevyemmäksi kesää varten, sillä paksu ja pitkä tukka hiostaa lippiksen alla. Tällä kertaa Alexille jätettiin pään päälle pidempää hiusta hänen omasta pyynnöstään. Joelin tukka kasvaa hitaammin, joten hänellä ei ollut halua eikä tarvetta leikkauttaa hiuksiaan. 

Ja näin pojat ovat heti freesimpinä uusilla kesäfledoillaan.

Minkä ikäiseltä olette leikanneet hiukset ensi kertaa? Kotikonstein vai kunnon parturissa?

Neljävuotias

Hän on avulias ja lämminsydäminen, 

temperamenttinen ja räiskyvä. 

Hän on sosiaalinen ja tiedonjanoinen, 

reipas ja voimakastahtoinen. 

Hän on jo neljävuotias.

Paljon onnea mamman ja iskän rakas Alex!

Jep, mekin vietettiin juhannusta

Kotona ollaan rentouttavan mökkiloman jälkeen, joten nyt on hyvä aika fiilistellä juhannustunnelmia. Me lähdettiin torstaina tuttuun tapaan suvun saarelle, jossa olemme viettäneet juhannusviikonloput viimeisen kuuden vuoden ajan. Ainoana poikkeuksena yksi vuosi jolloin käytiin vain päiväreissulla, koska laskettu aikani oli niin lähellä etten halunnut riskeerata synnyttäväni keskelle ei mitään. Saarella oltiin taas isolla porukalla ja hauskaa oli. Pojat ovat nauttineet merellisistä maisemista, tutkineet luontoa innoissaan ja leikkineet pikkuserkkujensa kanssa. Kamera tuntui lepäävän laukussaan koko loman ja mulla oli sellainen fiilis etten ole ottanut juuri yhtään kuvaa. Noh, oli niitä kuvia sittenkin melkein kuusisataa ja siihen päälle vielä iso pino puhelinkuvia.

Torstai-ilta meni kotiutuessa ja heti perjantai-aamusta alettin touhuilemaan. Aamupäivällä lähdettiin pienellä porukalla maihin kylän juhannusjuhliin. Sieltä on joka vuosi haettava metrilakua. Tänä vuonna ei jääty katsomaan juhannussalon nostoa eikä mulla ollut edes kameraa mukana koko juhlissa, mutta oli hauska lyhyt visiitti. Iltapäivällä päiväunien jälkeen alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan illan kokkoa varten. Miehet rakensivat meille ison ja upean kokon. Perjantai-illan keli oli hieman kolea, mutta saatiin hyvä kokko aikaiseksi ja skoolattiin shampanjalla. Hiilloksen päällä paistettiin makkaraa, nakkeja ja vaahtokarkkeja.

Lauantai-aamu sujui taas leikin ja löhöilyn merkeissä. Iltapäivällä saunottiin ja Joel sekä Alex uskalsivat myös kastaa jalkansa hyiseen 14-asteiseen meriveteen, karkeilla lahjottuina tietty, heh. Saunan jälkeen keräännyttiin koko porukalla juhannuspäivälliselle. Omaa kalasaalista ei tänä vuonna tullut, verkot olivat tyhjillään joka aamu. Saarella oli niin paljon puujätettä, että pystytettiin kokko myös lauantai-illaksi. Tällä kertaa huijattiin hieman, sillä grillattiin makkarat kokon sijaan grillissä ja juotiin shampanjan sijaan kuohuviiniä. Myöhemmin illalla lapset jäivät siskoni valvovan silmän alle nukkumaan ja me suunnattiin Samin kanssa vielä kahdestaan souturetkelle.

Sunnuntaina pakkailtiin ja siivoiltiin, leikittiin ja löhöiltiin, sehän on lomailussa juurikin parasta se löhöily. Ennen kotiin lähdön aikaa paistettiin vielä iso pino muurikkalettuja ja pidettiin isot lettukestit. Kotimatka sujui väsyneissä merkeissä. Minusta juhannuksessa on parasta juurikin perheen ja suvun kanssa vietetty aika, enkä itse pidä juhannusta minään ryyppyjuhlana. Olen aina valinnut saaren ja sukulaiset juhannuksena, vaikka olisi ollutkin mahdollisuus mennä vaikka kavereiden kanssa festareille tai tehdä jotain muuta. On toki niitäkin juhannuksia ollut, jolloin ei olla oltu saaressa, mutta silti aina perheen kanssa. Kuitenkin muistan lapsuudestani asti parhaiten juurikin ne saarella vietetyt jussit ja olen iloinen, että voin luoda vastaavia muistoja myös omille lapsilleni. Eihän sitä tiedä, missä tulemme juhannuksia tulevina vuosina juhlimaan. Ehkä olisi mukavaa vaihtelua olla myös lasten isän puolen suvun kanssa, kun ollaan nyt koko suhteemme aikana olleet minun suvun kanssa juhannukset. En kuitenkaan rehellisesti tiedä, tuntuisiko juhannus oikealta juhannukselta jossain muualla. Millaisia juhannusperinteitä teillä on?

Alkavalla viikolla onkin sitten taas täys hulina päällä! Tavallisen arki-työviikon lisäksi Alexilla on tiistaina synttärit, Joel lähtee mumminsa kanssa reissuun, mulla on perjantaina synttärit joita juhlitaan kavereiden kanssa, Alex ja Hugo pääsevät yökylään siskoni luokse ja viikonloppuna koittaa sitten Alexin synttärijuhlat. Rentouttavan loman jälkeen onkin hyvä päästä takaisin hektiseen arkeen ennen pian koittavaa seuraavaa lomapätkää. Synttäreitä varten on vielä paljon tekemistä ja vähän pitää stressata esikoisen pitkää poissaoloa ja ensimmäistä ulkomaanmatkaa. Samin pitkät työpäivät täytyy jaksaa yksin lasten kanssa, toki ovathan pitkät päivät hänellekin raskaita. Onneksi Samilla on vain nelipäiväinen työviikko ja päästään perjantaina tuulettumaan ystävien kanssa. Eipähän käy touhutessa aika pitkäksi.

PS. Olisi mukavaa, jos kerkeäsitte käyttää hetken aikaanne käyden vastaamassa tässä linkissä olevaan kyselyyn. Kaksplus ja me bloggaajat haluamme saada lisätietoja lukijoidemme kiinnostuksen kohteista, jotta voisimme kehittää mainontaa sekä tuottaa yhä kiinnostavampaa sisältöä blogeissa. Kiitos vastanneille jo etukäteen.

Uni on hulluuden valtakunta

Näin toissayönä kummallista unta. Unessa oltiin ystäväni kanssa kauppakeskuksessa, kun yhtäkkiä alkoi soimaan ahdistava sirkusmusiikki. Juoksimme ulos ja näimme kuinka taivaalla lensi lentokoneita jonossa päin kauppakeskuksen seinää. Lentokoneet eivät olleet tavallisia, vaikka olivatkin tavallisen kokoisia. Ne olivat lego-lentokoneita ja osuessaan seinään ne pirstaloituivat palasiksi romahtaen maahan. Näky tuntui ahdistavan vain minua ja ystävääni, sillä muut ihmiset jatkoivat normaalisti ostosten tekemistä ja kauppakeskuksen käytävillä vaeltelua. Ainoat muut, joita tilanne häiritsi oli ryhmä latinoja business-ihmisiä pukuineen ja jakkupukuineen, jotka järjestäytyivät kauppakeskuksen parkkipaikalle evakuointijonoon. Koska emme tienneet, syttyykö sota vai mitä tapahtuu ja olimme todella peloissamme, päätimme liittyä latinojen seuraan evakuointijonoon. Taivaalla soi sirkusmusiikki ja murskautuvien lentokoneiden ihmisten kokoiset legopalikat lentelivät ympärillämme. Sitten onneksi heräsin.

Olen aina ollut unien näkijä, toisin kuin esimerkiksi Sami, joka ei ikinä muista nähneensä unta. Unet vaikuttavat minuun vahvasti ja jään aina pitkäksi aikaa pohtimaan niitä. Painajaiset jäävät kummittelemaan mieleeni, monesti näen myös samoja painajaisia uudelleen. Muistan edelleen hyvin tarkasti unia, joita olen lapsuudessani nähnyt, kuten esimerkiksi sellaisen, jossa tullessamme koulusta kotiin siskoni kanssa olohuoneessamme istuu tuntematon mies. Siskoni lähtee juoksemaan läheiselle kioskille hakemaan apua ja minä jään paikoilleni seisomaan tuijottaen miestä silmästä silmään. Pitkään olin epätietoinen siitä, oliko uni todellinen vai ei, vaikka kaiken järjen mukaan se todellakin oli vain unta. Saman unen jatko-osassa mies tulee vastaani eteiseen ja yrittää tulitikulla sytyttää eteisen lipaston päällä olevan kaulahuivin tuleen. Puhallan tulitikun kerta toisensa jälkeen, mutta mies sytyttää sen uudelleen. Sitten heräsin.

Unien sanotaan olevan aina jotekin yhteyksissä ihmisen alitajuntaan. Unentulkintakirjoja on varmasti tuhansia, itse en ole sellaisiin ikinä perehtynyt. Tavallaan kiinnostaisi kuitenkin tietää, mitä ihmettä päässäni liikkuu ja miksi alitajuntani kehittää minulle näin kummallisia unia. Osa unista ovat täysin yhteyksissä lähipäivien tapahtumiin, kuten oletan tässä lentokoneonnettomuus-unessani olevan. Alexin lego-teemaiset synttärit lähestyy ja stressaan siitä, kerkeänkö omien synttäreideni juhlimisen lomassa saada kaikki juhlajärjestelyt tehtyä. Ehkä ne pirstaloituvat legot viittaavat siihen. Joissain unissa tiedän näkeväni unta ja jos herään kesken sellaisen unen osaan halutessani vaipua takaisin samaan uneen nukahtaessani uudelleen. Osa unista taas ovat niin absurdeja, mutta silti niin aidon tuntuisia, että olen ihan hämilläni herätessäni ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Millaisia unia te näette? Oletteko koskaan yrittäneet tulkita unianne kirjojen avulla?

Kylmä kesä (sis linkki Instagram-arvontaan)

Suomen kesä tuntuu olevan yhtä vaihteleva kuin neljä vuodenaikaamme. Me ollaan jopa kaivettu pipot kaapista takaisin käyttöön lippisten tilalle, kun tämä viileä ja pilvinen sää ei tunnu tästä paremmaksi muuttuvan. Saatiin keväällä Silverjunglelta pojille ihanat mätsäävät raitapipot, mutta lähetys saapui juuri kevätkelien lämmetessä ja pipot jäivät kaappiin odottelemaan viileneviä säitä. Silverjungle on itselleni varsin tuntematon merkki ja ennen näitä pipoja meillä on kokemusta vain yhdestä vuosia sitten Lapsimessujen alennuksesta ostetusta paidasta. Itselleni tuli yllätyksenä, että Silverjunglella on mallistossaan tuotteita myös naisille, sillä luulin että he valmistavat vain lastenvaatteita. Vaatteiden hinta-laatusuhde tuntuu olevan kunnossa ja uskon itseni lisäksi monen maksavan mielellään hieman extraa ekologisesti ja eettisesti valmistetuista vaatteista.

Pojat tykkäävät pipoistaan vaikka ovatkin olleet hieman närkästyneitä siitä, että joutuu kesällä käyttämään pipoa. Lapsille tuntuu olevan hieman hankalaa ymmärtää vuodenajan ja sään ero, sillä kesän viileinä päivinä ollaan känkkäilty myös pitkistä housuista ja huppareista. Onneksi he kuitenkin ovat huomanneet, että kylmissään oleminen on kurjaa ja että säänmukaisissa vaatteissa on mukavampaa. Otin kaikille kolmelle samankokoiset pipot, sillä heidän päänympärystä mitatessani erot olivat niin pieniä. Joelilla ja Alexilla oli täsmälleen sama mitta, Hugolla taisi olla vajaan sentin pienempi. Pipot istuvat hyvin jokaiselle, eli kokojen valinta meni ihan nappiin. Itse pidän pipoista enemmän päänmyötäisinä, joten taitoin reunat kertaalleen otsalle. Pipot saa halutessaan puettua myös niin, että pään takaosa jää pussimaiseksi.

Instagramissa @jenskujne on käynnissä Silverjunglen lahjakorttiarvonta. Klikkaa ja osallistu, niin sinullakin on mahdollisuus päästä shoppailemaan vaatteita itsellesi tai lapsellesi. Arvonta on käynnissä 26. kesäkuuta asti. Yhteistyössä Silverjungle

Onko Silverjungle teille entuudestaan tuttu vaatemerkki? 

Riippuvaiset lapset

Nykymaailma on muuttunut paljon siitä, kun itse olin lapsi. Omassa lapsuudessani ensimmäisiä kännyköitä vasta keksittiin ja ne olivat tiiliskiven kokoisia vailla hienoja ominaisuuksia. Nykyajan lapset taas ovat tekniikkaneroja jo syntyessään. Yksivuotiaat pelaavat tableteilla vauvapelejä ja lapset saavat omat puhelimet aikaisimmillaan jo taaperoiässä. En yhtään ihmettele, että uutisoidaan lasten passivoituvan. Lapset eivät enää leiki, lapset vain istuskelevat hypnotisoituneina ruutujen edessä tuntikausia päivästä toiseen.

Me ollaan pidetty aika tiukkaa linjaa omien lastemme kohdalla. Ollaan opetettu, että puhelimet on aikuisten eikä lapsilla ole niihin koskemista. Me ei omisteta tablettia, mutta mummin luona saattaa saada pelata lyhyitä hetkiä. Mommon ja papan luona lapsilla on oma ikivanha tietokone jolle on asennettu muutama lastenpeli. Nyt isompien lastemme ollessa viisi ja liki neljävuotiaita ollaan hieman höllätty sääntöjä ja annettu poikien silloin tällöin katsella youtubesta videoita puhelimilta tai tietokoneilta. Ei olisi kannattanut joustaa edes näin vähän.

Kesti vain pienen hetken, että lapset oppivat puhelinten pääsykoodit, opettelivat navigoimaan sovellusten seasta youtubeen ja etsimään jopa itseään kiinnostavia ohjelmia. Ei tässä vielä mitään, onhan se hienoa ja jopa kiehtovaa huomata, kuinka nopeasti lapsi oppii uusia taitoja. Osa taidoista ovat kuitenkin sellaisia, jotka olisivat voineet mieluusti jäädä vielä oppimatta. Viimeksi yllätin Joelin salaa soittamasta videopuhelua Samin työkaverille. Lapset ovat erilaisia luonteeltaan, kiinnostuksen kohteiltaan ja käyttäytymiseltään, joten kaikille ei välttämättä kehkeydy intoa puhelimen räpläämiseen. Joelilla ei kuitenkaan ole ollut ongelmia sen kanssa, että puhelimia katsotaan vain luvan kanssa.

Keskimmäinen veijarimme taas jäi saman tien koukkuun kuin kala makealta maistuvaan matoseen. Hän ajaa meidät raivostumisen partaalle ruinaamalla jatkuvasti puhelinten perään. "Iskä saanko vähän vaan katsoa puhelimeltasi..." "Jos olen kiltti, niin voinko ruuan jälkeen katsoa..." jne. Hänelle ei riitä edes minun ja Samin puhelimet, vaan osaa kysyä kaikilta mummeilta, kummeilta ja kavereilta löytyykö heidän puhelimistaan youtubea tai netflixiä. Jopa lääkärillä ollessamme hän alkoi selittämään lääkärille, että tuosta sinun puhelimestasi voisi varmaan katsoa ohjelmia. 

Nyt ollaankin sitten ajauduttu perustamaan kotiimme oma vieroitusklinikka. Alexin puhelinhimo on mennyt ihan yli. Hän käy räpeltämässä puhelimiamme ilman lupaa aina, kun huomaa niiden olevan jossain valvomatta. Hän ei meinaa viihtyä ulkona, kun haluaisi mieluummin katsella videoita. Hän rientää heti kaivamaan töistä tulevan isänsä taskuja saadakseen puhelimen käsiinsä. Häntä itkettää, jos luvatta otettu puhelin viedään häneltä ja hän suuttuu kun häntä kielletään. Aamulla herätessä ensimmäiset sanat ovat saisinko vähän katsoa. Päivän aikana ruinataan miljoona kertaa ja illalla ennen nukkumaanmenoa kysytään taas, voisinko huomenna vähän... 

Vieroitusohjelmastamme on toistaiseksi ollut hyvin minimaalista hyötyä. Puhelimenkäyttöoikeutta lykätään aina, jos puhelimeen kosketaan ilman lupaa. Luvalliset katseluhetket ovat vähentyneet huomattavasti. Tässä ne hyödyt sitten olivatkin. Ruinaaminen, pyytäminen, mankuminen, valittaminen, rukoilu ja teatraalinen nyyhkytys taas ovat pysyneet ennallaan, ellei jopa lisääntyneet. Meidän vanhempien korvissa soi aamusta iltaan "saanko, saanko, voinko, jos vain vähän, puhelin, puhelin, tietokone, puhelin, youtube, netflix, saisinko, puhelin, voinko, puhelin, PUHELIIIIIIIN!" 

Millaiset puhelin/tabletti/tietokonesäännöt teillä on? 

Kuukausi leikkauksen jälkeen

Tänään on tullut kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun kävin rintojen korjausleikkauksesta. Palautuminen on sujunut hyvin, vaikka se on edelleen vasta alkumetreillä. Kuukausi on lyhyt aika. Varsinainen palautuminen kestää useita kuukausia, mutta päivä päivältä helpottaa. Olenkin ottanut tavoitteekseni kivat kivuttomat tissit jouluksi. Tuolloin leikkauksesta on yli puoli vuotta ja suurin osa hankaluuksista pitäisi olla historiaa.

Kuukauden totuttelu on auttanut uusiin rintoihin tutustumista. Enää ei häiritse, jos käsivarret hankaavat rintoihin liikkuessani. Enää liikkuminen ei tunnu niin hankalalta ja korkealle kurottaminen sekä kumartuminenkin on helpottunut. Varsinainen nostokielto päätty nyt, mutta aion olla varuillani seuraavankin kuukauden, kuunnella kehoani ja tunnustella, kuinka rintalihakset suhtautuvat nostamisiin. 15-kiloista Hugoa en ihan heti uskalla alkaa nostelemaan.

Päivisin ja iltaisin pystyn melkein unohtamaan, että olen ollut leikkauksessa vain hetki sitten. Toki rintalihaksissa tuntuu, jos rehkin liikaa ja silloin tiedän että kannattaa ottaa hieman lepoa. Aamut sen sijaan ovat edelleen vaikeita. Nukun selälläni, vaikka jo muutama viikko sitten olisi saanut alkaa harjoittelemaan myös kyljellään olemista. Joskus makaan hetkiä kyljelläni, mutta pitkään en sitä asentoa siedä ennen kuin rinnoissa alkaa tuntumaan. Sängystä ylös pääseminen on todella hankalaa ja jopa kivuliasta. Vasemmalla puolella rintakehääni on todella ikävän tuntuinen kipupiste, joka kasvaa yön aikana ja oireilee aamun ensimmäiset tunnit. Syvään hengittäminen sattuu, liikkuminen on normaalia hankalampaa ja haukottelu/yskiminen vihloo. Uskoisin, että kyse on selällään nukkumisen takia jumiin menevästä hermosta, sillä se tosiaan oireilee vain aamuisin ja menee sitten ohi.

Nyt kuukauden jälkeen olisi lupa alkaa käyttää myös muita kuin jämäkkiä tukiliivejä. En ole vielä käynyt liivikaupoilla, mutta odottelen sitä innolla. Pääosin tukiliivit ovat todella mukavat, mutta vaatekaappini sisällön kannalta todella rajoittavat. En omista juurikaan paitoja jotka käyvät tukiliivien kanssa ilman että ne pilkottavat rumasti joka suunnasta. Pieni murhe, mutta silti häiritsevä sellainen. Enää ei ole samalla tavalla muotia kuten ollessani yläasteella, että herutetaan rintsikoita ja alushousuja vaatteiden alta, hyi että. 

Rinnat ovat edelleen pääosin tunnottomat. Koko rinnan alaosa on tunnoton, mutta kutisee kovasti. Kutina on kuulemma hyvä juttu, se viestii että tunto on palautumassa. Rinnan yläosan tunto toimii paremmin. Nännit ovat kuivat ja todella herkät, joskus jopa vaatteiden hipaisu saattaa säpsäyttää. Nännien tuntohermojen palautuminen voi rintaleikkauksen jälkeen kestää jopa 12 kuukautta, eikä ole takuuta että tunto palautuu ennalleen siihen mennessä tai edes ollenkaan. Rinnat ovat kiinteät ja rasituksen alla muuttuvat melkein jopa koviksi. Mulla ei ole pehmentävää rasvakudosta rinnoissani ollenkaan, joten ne tulevat aina olemaankin luomurintoja kiinteämmät. Kuitenkin odotettavissa on vielä reippaasti pehmentymistä tässä seuraavien kuukausien aikana. 

Leikkausarvet näyttävät hyviltä, vaikka kaikki tikit eivät ole vielä kunnolla sulaneet. Arvet punottavat hieman, mutta ovat mielestäni lähteneet nätisti palautumaan. Arvet eivät ihan ole rintapoimussa, kuten tarkoitus oli, mutta en tiedä siirtyvätkö ne vielä alemmas rintojen muokkautuessa. Arvet jäävät kuitenkin hyvin näkymättömään paikkaan rinnan alle, eikä sinne oikeasti kukaan kurki. Ja vaikka kurkkisikin, niin ei ole väliä näkyykö siellä arpia vai ei. Arpien päällä on suojaava ihoteippi, joka täytyy vaihtaa viikon välein kolmen kuukauden ajan. Teipin vaihdon yhteydessä sivelen arpiin Kelo-cote nimistä arville tarkoitettua silikonigeeliä, joka auttaa kutinaan, punoitukseen ja arpien palautumiseen. 

Ajattelin kirjoittaa palautumisesta vielä kolmen kuukauden sekä kuuden kuukauden jälkeen, ellei tule erikseen mieleen jotain mitä kirjoittaa. Saatte mielellänne esittää kysymyksiä, jos haluatte tietää jotain erityistä rintaleikkauksesta, palautumisesta tai mistä tahansa. Jos kysymyksiä tulee paljon voin kerätä ne erilliseen postaukseen, muuten vastailen kysymyksiin 3kk palautumispostauksen yhteydessä.

Bloggaajat ilmaisia mainostajia?

Idea tähän postaukseen lähti siitä, kun neuvottelin erään firman kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Firman edustaja kieltäytyi yhteistöstä vedoten siihen, että moni bloggaaja mainostaa heidän liikettä ja tuotteita ilman korvausta. Olisi kuulemma eriarvoista heitä kohtaan, jos jollekin toiselle sponsoroitaisiin ilmaistuotteita tai maksettaisiin palkkaa samasta työstä. En ole oman blogiurani aikana tehnyt kovinkaan paljon yhteistöitä, mutta tämä viesti kyllä sai minut hämilleni, joten aloin pohtimaan palkka-asiaa yleisellä tasolla. Postaus ei ole tarkoitettu kenellekään tietylle yritykselle, enkä halua osoittaa syyttävällä sormella ketään. 

Bloggaaminen on yleisesti ottaen ns. "kutsumusammatti". Suurin osa blogeista ovat bloggaajille vain harrastus, sillä vain murto-osa on palkallisia ammattilaisia. Suomessa blogit ovat edelleen esimerkiksi länsinaapuriimme verrattuna lapsenkengissä. Blogimaailmassa puhutaan kuitenkin usein siitä, että työstään olisi hyvä saada palkkaa, jos joku muukin hyötyy siitä työstä - eli juurikin sisältöyhteistyöt, mainostaminen ja muut yritysten kanssa yhteistyössä tehdyt postaukset. Aina löytyy niitä, jotka tekevät työtä korvauksetta ja vielä mielellään, koska eivät ehkä odota tai osaa pyytää työstään asianmukaista palkkiota. Tämä kuitenkin syö koko alalta mahdollisuutta oikeutettuihin palkkioihin tehdystä työstä. Miksi yritys haluaisi maksaa työstä jollekin, jos hän saa jonkun toisen tekemään saman työn ilmaiseksi?

En usko, että kukaan bloggaaja perustaa ja ylläpitää blogia vain ja ainoastaan rahan toivossa. On hienoa, jos rakkaasta harrastuksesta saa kehitettyä itselleen päätoimisen työn, mutta kyllä se intohimo ja nautinto varmasti on jokaiselle bloggaajalle tärkein asia. Suurin osa bloggaajista tekevät hirmuisen määrän työtä ja näkevät paljon vaivaa bloginsa eteen vaikkeivät koskaan hyötyisi siitä rahallisesti. Jos mahdollisuus tienata blogilla tulee eteen en kuitenkaan usko monen kietäytyvän sellaisesta. Oli blogi sitten pieni harrastetason blogi tai suuri ammattilaisen pitämä blogi, on yhteistyötä tehdessä oikeus saada työstään palkkaa. Mitä enemmän yleisöä blogilla on, sen suuremman hyödyn yritys saa, joka tarkoittaa että palkkion arvo on yleensä suurempi mitä enemmän kävijöitä blogissa on, mutta luonnollisestikaan se ei tarkoita että pienen blogin pitäjän tulisi tehdä yhteistyötä hyötymättä siitä itse. En keksi yhtään syytä, miksi hyvin tehdystä, molemmille osapuolille hyödyksi olevasta yhteistyöstä voisi kieltäytyä maksamaan asianmukaista korvausta. 

Työ kuin työ on arvokasta ja yleisesti ottaen ilmaistyö on aina huono juttu. Nyky-yhteiskunnassa on aivan liikaa pakollista ilmaistyötä, kuten esimerkiksi palkattomat työharjoittelut. Kun ei muka voi edetä urallaan tai saada palkallista työtä ilman, että ensin tehdään harjoittelujaksoja korvauksetta. Vastavalmistuneet opiskelijat haluavat ehkä teettää yrityksille työnäytteitä kasatakseen itselleen nimeä ja kokemusta, jotta myöhemmin pääsisi tekemään samaa hommaa palkallisesti. Kun kerran alkaa tekemään ilmaiseksi tai todella halvalla, niin asiakas tottuu siihen hintaan ja käyttää monesti argumenttina, että "saanko samalla hinnalla kuin viimeksi" tai "teit edellisenkin tällä hinnalla". Sitä oman työn hintaa on todella vaikeaa nostaa myötemmin, jos se on vakiintunut jollekin tasolle jo heti alussa.

Samaa voi hyvinkin sanoa bloggaajista. Kun olet niittänyt mainetta, kartuttanut lukijakuntaa ja saanut blogillesi vakiintuneen yleisön, sitten sinulla on ehkä mahdollisuus päästä tienaamaan työlläsi. Jos bloggaaja suostuu tekemään yhteistyökampanjoita ilmaiseksi, ei vastaavasta työstä haluta maksaa hänelle myöhemminkään, eikä haluta maksaa muillekaan bloggaajille, koska on mahdollista saada sama työ ilmaiseksi jostain muualta. Blogit eivät kuitenkaan ole tässä asiassa ihan samalla tasolla kuin muut alat, sillä bloggaaminen on tosiaan valtaosalle pelkkä harrastus. Vapaaehtoistyötä lukuun ottamatta ilmaistyö on kuitenkin väärin. Työstään pitäisi saada asianmukainen korvaus. Jos jotain on mahdollista saada ilmaiseksi, yritykset monesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Miksi maksaa jostain, jonka voi saada ilmaiseksi? Tämä on moraalisesti väärin, mutta sitä tapahtuu todella paljon.

Blogimaailman ulkopuolelta voin kertoa toisenkin esimerkin. Isäni harrasti valokuvausta ja kovan työn kautta alkoi pikkuhiljaa kasvattamaan itselleen uskollista asiakaskuntaa, jonka avulla hän pystyi hiljalleen tehdä harrastuksesta ammatin. Koska isäni piti itseään harrastelijana, hän koki ettei voisi veloittaa työstään yhtä paljon kuin ammattilaiset, mutta ei myöskään tehdä töitä ilmaiseksi, koska se suututtaisi alan ammattilaiset. Hänen kollegansakin kehoittivat miettimään oikeata hinnoittelua, sillä ilmaistyö vaikeuttaa kaikkia alan työskentelijöitä saamaan työstään asianmukaista korvausta, koska oletettavasti moni asiakas valitsee mieluusti sen halvimman palvelun. Tämä ajaa alas hintatasoa koko alalla, sama pätee paitsi blogimaailmassa myös kaikilla muilla aloilla. Suurin osa kuluttajista haluaa ostaa tuotteensa ja palvelunsa mahdollisimman halvalla. Toki laadullisestikin olisi viisasta maksaa tuotteesta tai palvelusta kunnollinen korvaus, sillä ilmaistyön tekijä ei välttämättä näe yhtä paljon vaivaa täydellisen lopputuloksen eteen. "Mulle ei makseta tästä, joten työn jäljen ei tarvitse olla täydellistä". Laatu määrittää hinnan ja ilmaiseksi tehdystä työstä helposti huomaa, ettei siihen ole panostettu yhtä antaumuksella.

Bloggaajat - älkää suostuko yhteistyöhön, josta teille ei makseta. Vähintään nimellinen korvaus olisi saatava, oli kyse sitten rahapalkkiosta, alennuksesta tai ilmaistuotteesta. Arvostakaa omaa työtänne älkääkä suostuko ilmaistyöhön. Yritykset - ehdottakaa ja hyväksykää vain sellaisia yhteistyötarjouksia, joista olette valmiit maksamaan bloggaajalle hänen työpanoksestaan. Tällä tavoin kaikki osapuolet hyötyvät.

Kanssabloggaajat, mitä mieltä olette? 

Mitä ajatuksia tämä herättää teissä lukijoissa, eli kuluttajan näkökulmasta?

Pikaparisuhde 101

Minun ja Samin kuudes vuosipäivä koittaa pian. Suhde, joka alkuun eteni pikavauhtia on tullut siihen pisteeseen, että joskus joutuu miettimään mitä seuraavaksi? Yleensä kahden ihmisen väliset ihmissuhteet seuraavat tiettyä kaavaa, toki yleistää ei voi eikä oikeaa järjestystä ole, koska ihmiset elävät elämäänsä eri tavalla. Laadin kuitenkin listan ns. perinteisistä askelista suhteen edetessä.

- Tapailu

- Seurustelu

- Rakkauden tunnustus

- Yhteenmuutto

- Kihlautuminen

- Häät

- Perheenlisäys

Tämän listan läpi käyminen saattaa kestää useita vuosia ja jotkut eivät edes halua toteuttaa kaikkia listan kohtia. Olen itse sellainen ihminen, että tykkään ajatella mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja asettaa itselleni tavoitteita, haaveilla ja unelmoida. Varmasti moni nuori nainen osaa samaistua näihin ajatuksiin; "Sitten kun mennään naimsiin....", "Haluammeko joskus lapsia?" jne. Tavallaan suhteen edetessä on aina niitä merkkipaaluja odotettavana, mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on suhteemme seuraava askel? Mutta entä kun kaikki eteneekin pikavauhtia, mitä jää jäljelle, kun suhde on jo lakipisteessä? Alkaako siitä alamäki, vai tottuuko ihminen sellaiseen elämään, jossa varsinaisia merkkipaaluja ei enää ole edessä?

Me alettiin seurustella virallisesti kaksi päivää ensitapaamisemme jälkeen, oikeastaan vahingon kautta. Olimme edellisiltana vitsailtu kaveriporukassa olevamme naimisissa, en muista mistä juttu sai alkunsa. Menin yöksi Samin luokse ja aamulla jatkoimme läpän heittoa aiheesta. Sami oli jo vaihtamassa Facebookin parisuhdetilaa avioliitoksi, kun toppuuttelin "et kai sä nyt oikeasti sitä vaihda?". Päädyimme vaihtamaan siviilisäädyn pelkäksi parisuhteeksi. Tapailuvaihe kesti perjantai-illasta sunnuntai-aamupäivään ja vietettiin koko se aika yhdessä. 

Suunnittelematon perheenlisäys ilmoitti tulostaan neljä viikkoa myöhemmin. Koska raskausaika lasketaan naisen kuukautiskierron mukaan, eli edellisten kuukautisten ensimmäisestä päivästä, oli raskaus tavallaan jo alkanut ennen kuin edes tapasimme Samin kanssa. Päätin pitää lapsen ja antaa Samille valinnan, ollako mukana elämässämme vai ei. Sami valitsi jäädä luoksemme.

Tunsin olevani rakastunut, mutta en uskaltanut sanoa sitä Samille, peläten että säikäyttäisin hänet liian varhaisella rakkaudentunnustuksella. Päätin odottaa, että Sami sanoo sen ensin. Viiden viikon seurustelun jälkeen Katajanokan satamassa villin Tallinan-risteilyn jälkeen humalainen mies sanoi ne kolme sanaa, muttei muista sitä itse. "Mä rrrakashtan sua". Seuraavana aamuna hän sanoi ne sanat uudelleen, selvinpäin, jolloin uskalsin kertoa myös omista tunteistani. Olen ensimmäinen nainen kenelle Sami on tunnustanut rakkautensa.

Muutettiin yhteen viiden kuukauden seurustelun jälkeen, minä omasta yksiöstäni ja Sami äitinsä luota. Olin 24. viikolla raskaana.

Kihlauduimme kolmentoista kuukauden seurustelun jälkeen, jälleen vahingon kautta. Keskustelimme häistä ja naimisiinmenosta. Päätettiin hetken mielijohteesta, että okei mennään naimisiin. Koska? No vaikka joulukuussa. Selvä, varaan kirkon. Seuraavana päivänä tajuttiin, että hetkinen, kai meidän täytyy mennä kihloihin kun kerta mennään naimisiin. 

Neljä kuukautta myöhemmin sanoimme toisillemme tahdon. Odotin toista lastamme 12. viikolla. Esikoisemme oli kahdeksan kuukauden ikäinen.

Alle puolitoista vuotta ensitapaamisesta olimme käyneet läpi koko listan. Lapset, häät, yhteinen elämä. Mitäs sitten? Enää ei ole mitään suurta edessä. Parisuhde on edennyt siihen pisteeseen, että se vain on. Avioliittovuosia karttuu ja hääpäiviä voi toki viettää, mutta mitään suurta ja mahtavaa ei taida olla enää tulossa. Seuraavaksi juhlitaan kai sitten, kun nuorin poikanen lentää pesästä ja sen jälkeen jää odotettavaksi vain eläkkeelle jäämistä.

Tavallaan on kuitenkin mukavaa, kun kaikki viralliset suhde-jutut on hoidettu pois alta. Ei tarvitse itkeä tyttökavereille että koskakohan tuo mies kosii, ei häästressiä tai kinastelua lapsiluvusta (paitsi että harrastetaan tätä kyllä silloin tällöin, hahaha). Suhteessa on aikaa siihen kaikkein tärkeimpään, rakastamiseen. Voi viettää aikaa perheen kesken ja kahden kesken. Voi nauttia arjesta ja elämästä. Tietenkin jokaisessa suhteessa on huonotkin puolensa, mutta ne kuuluvat asiaan. Ja kyllä sitä voi myös unelmoida, vaikka kaikki isot etapit on jo saavutettu. Minä unelmoin eläkepäivistä, kun kruisaillaan sikarit suussa avoautolla pitkin maita ja mantuja, ryppyisine naamoinemme ja harmaine hiuksinemme. Unelmoin 10-, 30- ja 50-vuotishääpäivistä, isoista juhlista koko perheen kanssa. Unelmoin lapsenlapsista ja jälkikasvumme elämien seuraamisesta. Unelmoin pitkästä onnellisesta yhteisestä elämästä.

Muita pikavauhtia suhteessa edenneitä?

Haluan tietää kun lapsesi oksentaa!

Keskustelimme hiljattain erään äitiporukan kanssa siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat lasten sairastumisiin ja kiertäviin tauteihin. Luulin, ettei tähän aiheeseen olisi kuin yksi oikea vastaus, mutta sain yllättyä toden teolla kuullessani muiden äitien kertomuksia aiheesta. Jos lapsesi sairastaa, häntä ei viedä päiväkotiin, kouluun, leikkitreffeille tai syntymäpäiväjuhliin. Jos kannatte perheessänne jotain pöpöä, ette kutsu kavereita kylään tai lähde risteilylle. Eikö tämä olekin itsestäänselvä asia? Jokainen tietää kuinka kurjaa sairastaminen on, oli se sitten perusflunssa, raju vatsatauti tai mitä tahansa siitä välistä. Yleensä tilanne on se, että yhden perheenjäsenen sairastuessa tauti tulee mitä todennäköisimmin kiertämään koko perheen. Sairastelukausi voi jatkua perheessä jopa useita viikkoja. Miksi joku haluaisi ehdoin tahdoin altistaa ystävänsä, sukulaisensa tai edes niitä tuntemattomia kanssaihmisiä saman sairastelurumban mahdollisuuteen? Kavereiden kokemuksia kuunnellessani jouduin ikävä kyllä toteamaan, että tämä asia ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Itse en ymmärrä millään tasolla tuollaista tahallista sairastuttamista, kuten esimerkiksi "vesirokkobileitä" ja muita idioottimaisia keksintöjä, joissa siis kokoonnutaan sairastuneen perheen luokse ottamaan tartunta vastaan. En ikinä haluaisi väkisin sairastuttaa lapsiani, en mistään hinnasta. En myöskään ikinä haluaisi levittää tahallisesti pöpöjä muihin ihmisiin. Itse kyselen jokaisesta pienestä yskästä tai nuhanenästäkin, että uskalletaanko mennä sovitusti kyläilemään tai haluavatko vieraamme perua tulonsa tartuntariskin takia. Yleensä ratkaisu on se, ettei kaikilta pöpöiltä voi piiloutua. Talvikausina saattaisi olla jopa mahdotonta poistua kotoa, jos alkaisi varoamaan jokaista pientä niiskuttelua tai valuvaa nenää. Tällä tarkoitan siis pelkästään viatonta pikkuflunssa.

Minkälaisella ihmisellä ei ole sen vertaa järkeä päässä, ettei tajua pysyä eristyksissä muista ollessaan kipeänä? Ihmiset kertovat vasta leikkitreffien päätteeksi, että lapsi oksenteli koko edeltävän yön. Ihmiset suuttuvat, jos tapaaminen perutaan sen takia, että toinen osapuoli on oksentanut edellispäivänä. Valehdellaan angiinan olevan allergista nuhaa ettei kaveri jättäisi tulematta kylään. Lähdetään risteilylle vaikka olo on hutera. Kaiken päälle ollaan vähän huolimattomia käsihygieniasta ja unohdetaan käsienpesut vessakäyntien jälkeen. Pian saakin jo lukea iltapäivälehtien otsikoista kuinka puolet risteilyaluksen asiakkaista ovat noroviruksen kourissa. Pöyristyttävää! Järki käteen ihmiset, toisten terveydellä ei leikitä! Tottakai suunnitelmien peruminen harmittaa, jos sattuu yllättävä sairastapaus, mutta sellaista se elämä on. Ei laiteta vahinkoa kiertämään lähtemällä puoliväkisin ihmisten ilmoille levittämään pöpöjä. 

Tässä päästään taas ihan perusjuttujen äärelle. Käyttäydy muita kohtaan niin, kuin haluaisit heidän käyttäytyvän sinua kohtaan. Olisiko sinusta kivaa sairastua, koska kaveri jätti kertomatta yöllisistä oksenteluista? Tuskin. Haluatko että risteilylomasi menee pilalle, koska joku huolimaton on levittänyt tautia laivalla? En usko. Olisitko iloinen saadessasi hääjuhlistä tuliaisiksi vatsataudin, koska joku itsekäs ei tohtinut jäädä pois ystävän tärkeistä juhlista? Luultavasti et. Älä siis itsekään ota sitä riskiä, että sinun takiasi joku muu joutuu sairastumaan ja pahimmillaan levittää tautia yhä eteenpäin omassa lähipiiriissään. 

Miten te käyttäydytte ollessanne sairaina? Mitä mieltä olette kipeänä liikkumisesta ihmisten ilmoilla?

PS. Kuvat ovat lavastettuja. Lapsi on oikeasti terve ja sai pöntön tutkimisesta palkinnoksi karkkia.

Päät pyörällä ja postissa

On taas tullut aika jolloin perheen keskimmäinen, kesän lapsi, täyttää vuosia. Alexin synttärit lähestyvät ja juhlien suunnittelu on jo täydessä vauhdissa! Kohta neljävuotias on itse ollut aktiivisena mukana valitsemassa teemaa ja vaatimassa niin vaikeita kakkuviritelmiä, että äidin pää menee pyörälle. Pinterest on kaikessa ihanuudessaan huono paikka etsiä inspiraatiota, ainakin silloin jos vieressä istuu kolmevuotias joka haluaa kaiken mitä näkee! Tän ja tuon ja vielä tuonkin superhypervaikean näköisen jutun. Pyrin pysymään teemassa parhaani mukaan tarjoilujen sekä kodin koristelun suhteen, mutta taidan olla hieman pulassa. Toivottavasti raati hyväksyy ne jutut jotka onnistun toteuttamaan kaikkien mahdottomilta tuntuvien ideoiden seasta.

Juhlien teema valikoitui synttärisankarin toiveiden mukaisesti, eli Legoa on luvassa. Tuttuun tapaan lähdettiin soveltamaan kutsukorttejakin teeman mukaisiksi. Noh, tämä vaihe oli kieltämättä helppo. Pino keltaista pahvia, musta tussi ja lapsi väkertämään legoukkojen päille naamoja. Yritin rohkaista Alexia piirtämään hymyileviä naamoja, mutta sain vain epäluuloisen mulkaisun ja itsestäänselvällä äänensävyllä tokaistun "Nämä ovat kyllä ihan iloisia". Alex hoiti siis naamat ja auttoi sujauttamaan päät postituskuoriin. Sen lisäksi reippaat pojat koristelivat kirjekuret ja auttoivat kuskaamaan Hugoa rattaissa lähimmälle postilaatikolle asti, kun en itse saa vielä rattaita työntää. Kohta päitä alkaa putoilemaan lähipiirin postilaatikoihin. 

Vinkkejä Lego-teemabileisiin otetaan vastaan!

Nugettitehdas

Me kokkailtiin tänään lounaaksi kananugetteja. En muista missä netin syövereissä törmäsin tähän reseptiin, mutta päätin heti kokeilla superhelpolta vaikuttavaa reseptiä. Nuggetit ovat varmasti monen lapsen makuun ja nämä ovat terveellisiä sekä valmistuvat helposti ja nopeasti. Nugettien kanssa mielikuvitus on rajana. Mausteita voi käyttää oman mielen mukaan ja lisukkeina voi tarjota mitä ikinä keksii. 

Tarvitset:

800g broilerin rintafilettä

150g Panko-korppujauhoja

3 kananmunaa

Koska kokeilin näitä ensimmäistä kertaa, tein ihan maustamattoma nugetteja kokeillakseni mitä pojat ylipäätään pitäisivät näistä. Halutessaan korppujauhojen sekaan voi sekoittaa myös mausteita. Prosessi on helppo: Leikkaa kanafileet sopivan kokoisiksi palasiksi. Upota nugetit kananmunaan ja pyörittele panko-korppujauhoissa. Asettele pellille ja paista 200 asteisessa uunissa 15-18 minuuttia. Vajaasta kilosta kanaa tulee kaksi pellillistä nugetteja. 

Me syötiin tänään kananugetteja riisin ja teriyaki-kastikkeen kera. 

Kaksi pientä salaisuutta

Nimen valitseminen lapselle on jännittävä ja hauska prosessi. Nimivaihtoehtojen etsiminen, makustelu ja yhteen sovittaminen sukunimen kanssa on mielenkiintoista ja oikeastaan aika vaikeaakin. Täytyy ottaa huomioon tulevan vauvan sukupuoli, miltä hän näyttää ja tuleeko lapsi olemaan nimensä näköinen? Vaihtoehtoja on monia, mutta mikä onkaan se lopullinen valinta? Haluaako lapselle antaa kaksi vai kolme etunimeä? Meidän lapsista Joelilla on kaksi etunimeä ja Alexilla ja Hugolla on kolme etunimeä. Meillä ei ole tiettyä kaavaa nimien määrästä, vaan ollaan menty sen mukaan mikä sointuu parhaiten yhteen. 

Koska me olemme jättäneet sukupuolen selvittämättä kaikkien lasten raskauksissa, olemme aina miettineet nimiä sekä tytölle että pojalle. Tämän takia minulta onkin tasaisin väliajoin kysytty, millaiset nimet meidän lapsemme olisivat saaneet eri sukupuolen edustajina. En tiedä miksi pidän tätä aihetta niin kamalan salaisena, mutta en ole tainnut kovinkaan monelle kertoa poikiemme tyttönimiä. Ehkä se johtuu siitä, että samat nimet olisivat saattaneet saada käyttöä vielä tulevilla lapsilla. Maailmassa on kuitenkin niin monta kaunista nimeä, että vaikka lukkoon lyödyt nimet ovatkin ihania, ne ovat myös muuttuneet ajan saatossa.

Vaikka olemmekin tyytyväisiä lapsilukuumme eikä enää suunnitella perheenlisäystä, ei olla kuitenkaan täysin poissuljettu ajatusta neljännestä lapsesta. Onneksi tässä asiassa saa muuttaa mieltän jos siltä tuntuu, eikä tehty päätös ole kiveen hakattu. Ehkä elämäämme mahtuu vielä joskus neljäs lapsi, ehkä ei. Nimet meillä on kuitenkin valmiina sekä tyttölapselle että poikalapselle, jos niitä vaikka joskus vielä tarvitsisi. Ajattelin nyt kuitenkin paljastaa Joelin ja Alexin vaihtoehtoiset nimet, sillä niille ei enää ole käyttöä. Hugolle suunniteltu tyttönimi pysyy vielä tallessa mieltemme sopukoissa, säästössä mahdolliselle vauvalle.

Joelille mietimme pitkään antavamme nimen Henri. Muita nimiehdotuksia pojalle olivat mm. Toni, Benjamin, Kim, Matias ja Daniel. Lopulta päädyimme kuitenkin Joel-nimeen ja hyvä niin. Jos Joel olisi ollut tyttö, olisi hänen nimekseen tullut Ida Karoliina. Muita ehdotuksia tytölle olivat mm. Nora, Jasmin, Isabella, Iris, Lilja ja Mia. Kauniita nimiä kaikki, mutta enää en valitsisi tytölle enkä pojalle näistä ehdotuksista nimeä.

Alexin kohdalla meillä oli oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Alex ja Emil. Hetken aikaa pallottelimme nimiä kuten Toni, Jami, Leo ja Niko, mutta ne jäivät pian unholaan. Tytölle nimi oli valmiina jo raskauden alusta asti, hän olisi ollut Nanna Karoliina. En muista meidän varsinaisesti edes harkinneen muita nimiä, mutta hetken aikaa ajatuksissa oli myös nimet Sonja, Susanna ja Alisa. 

Hugon nimen valintakaan ei ollut mikään maailman helpoin juttu, sen vääntämisestä voi käydä lukemassa täältä.

Lomalla kotihoidosta

Kaikki minut tuntevat varmasti tietävät, että olen varsin nipo mitä tulee lasten rutiineihin ja tarkkoihin päivärytmeihin. Ruoka-ajat, päiväunet ja iltatoimet hoidetaan aina samoihin aikoihin, päivärytmi on sama joka päivä ja se pitää lapsen kärryillä siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Uskon, että tarkat rutiinit helpottavat lapsen olemista, sillä lapsen kiukuttelu siirtymätilanteissa vähenee hänen oppiessaan tietämään mitä seuraavaksi tapahtuu. Lapsi tajuaa, että on turha kiukutella asiasta, joka tapahtuu samalla tavalla päivästä toiseen. Okei, ei se aina niin mene, mutta uskon että moni turha kiukku jää rutiinien avulla pois. Kyllä meilläkin kiukutellaan nukkumaanmenosta usein iltaisin, vaikka jokainen tietää että se nukkumaanmenoaika koittaa päivän päätteeksi.

Kesä on vasta alussa, mutta näyttää käyvän niin, että nipomamma osaisi vähän jopa hellittää lomalla. Kun ei ole pakollisia menoja, harrastuksia tai kerhoja, on helpompi olla vapaammin ilman niitä rutiineja. Ei haittaa, jos aamupala on normaalia myöhemmin tai jos päiväunille meno venyy tunnilla. Kyllä meidän päivät edelleen kuluu rutiinien mukaisesti, mutta tärkeintä on ehkä se, ettei niitä noudateta enää kellontarkasti. Ei ole pakko syödä kahta lämmintä ateriaa, nukkumaanmenoa voi joustaa hieman, jos lapsi ei ole väsyneen oloinen ja on nukkunut edellisyön hyvin. Silloin voidaan katsoa vielä yksi ohjelma tai lukea ylimääräinen iltasatu. Nämä ovat varmasti pieniä asioita monille, mutta minunkaltaisilleni päivärytmistä tarkkaan kiinni pitäville iso juttu. Ja oikeastaan jo näin muutaman päivän jälkeen huomaan olevani rennommalla mielellä. Toki olen muutenkin tällä hetkellä sellaisessa tilassa että joudun hieman soveltamaan arkea, kun en kykene kaikkea normaalisti tekemään, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi jättää turha stressaaminen ja kellon kyttääminen pois.

Vaikka Sami onkin töissä todennäköisesti suurimman osan kesästä, haluan antaa lapsilleni kesälomalla jotain arkea erityisempää. Yritetään keksiä uutta tekemistä ja hauskoja retkikohteita, nauttia kesästä, toistemme seurasta ja kiireettömistä päivistä. Se, että lapset ovat muutenkin kotihoidossa ei tarkoita etteikö loma voisi olla erilaista kuin arki. Näillä pienillä muutoksilla saadaan kotonaolo tuntumaan erityisemmältä ja sehän on juurikin sitä lomailua! Kun hieman höllentää sääntöjä, vaikkapa vain kattamalla lounas picnic-viltille parvekkeelle ja korvaamalla perus lämmin ruoka ja maito voileivillä ja mehulla, muuttuu päivä heti erityisemmäksi kuin tavallinen arkipäivä. Lapset eivät vaadi joka päivä reissuja huvipuistoon tai muihin hienoihin kohteisiin, sillä pienetkin asiat ovat heille isoja ja hienoja kokemuksia! Oli se sitten lounasretki parvekkeelle tai vaikka uusi yhteinen leikki kotipihalla, niin se on merkityksellistä ja uutta. Tässä siis vinkki myös heille, jotka eivät pysty tai halua laittaa satoja euroja huvitteluun kesälomalla.

Syksyllä kerkeää kyllä elää tiukkojen rutiinien alaisena arjen taas alkaessa. Meidän syksyn kuviot ovat muutenkin hieman erilaiset, sillä enää meillä ei tule olemaan yhtään ns. vapaapäivää viikonloppuja lukuunottamatta. Joel menee päiväkotiin todennäköisesti neljäksi päiväksi viikossa, Alexilla on kolme kerhopäivää ja se viikon ainoa vapaapäivä on muskaripäivä, jolloin aamu on yhtä kiireinen kuin muutkin. Koska olen edelleen jokseekin vastahakoinen Joelin päiväkodin aloitukselle, en ole vielä miettinyt hoitokuvioita valmiiksi. Täyttä viikkoa hän ei ainakaan tule siellä olemaan, mutta pohditaan vielä riittäisikö kolme hoitopäivää viikossa. Tai ehkä aloitetaan syksyllä kolmesti viikossa ja Joelin totuttua uuteen hoitopaikkaan voidaan lisätä se neljäskin hoitopäivä viikko-ohjelmaan. Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa pohtia näitä hoitokuvioita.

Miten te lomailette kotihoidossa olevien lasten kanssa?