Minun ja Samin kuudes vuosipäivä koittaa pian. Suhde, joka alkuun eteni pikavauhtia on tullut siihen pisteeseen, että joskus joutuu miettimään mitä seuraavaksi? Yleensä kahden ihmisen väliset ihmissuhteet seuraavat tiettyä kaavaa, toki yleistää ei voi eikä oikeaa järjestystä ole, koska ihmiset elävät elämäänsä eri tavalla. Laadin kuitenkin listan ns. perinteisistä askelista suhteen edetessä.
- Tapailu
- Seurustelu
- Rakkauden tunnustus
- Yhteenmuutto
- Kihlautuminen
- Häät
- Perheenlisäys
Tämän listan läpi käyminen saattaa kestää useita vuosia ja jotkut eivät edes halua toteuttaa kaikkia listan kohtia. Olen itse sellainen ihminen, että tykkään ajatella mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja asettaa itselleni tavoitteita, haaveilla ja unelmoida. Varmasti moni nuori nainen osaa samaistua näihin ajatuksiin; "Sitten kun mennään naimsiin....", "Haluammeko joskus lapsia?" jne. Tavallaan suhteen edetessä on aina niitä merkkipaaluja odotettavana, mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on suhteemme seuraava askel? Mutta entä kun kaikki eteneekin pikavauhtia, mitä jää jäljelle, kun suhde on jo lakipisteessä? Alkaako siitä alamäki, vai tottuuko ihminen sellaiseen elämään, jossa varsinaisia merkkipaaluja ei enää ole edessä?
Me alettiin seurustella virallisesti kaksi päivää ensitapaamisemme jälkeen, oikeastaan vahingon kautta. Olimme edellisiltana vitsailtu kaveriporukassa olevamme naimisissa, en muista mistä juttu sai alkunsa. Menin yöksi Samin luokse ja aamulla jatkoimme läpän heittoa aiheesta. Sami oli jo vaihtamassa Facebookin parisuhdetilaa avioliitoksi, kun toppuuttelin "et kai sä nyt oikeasti sitä vaihda?". Päädyimme vaihtamaan siviilisäädyn pelkäksi parisuhteeksi. Tapailuvaihe kesti perjantai-illasta sunnuntai-aamupäivään ja vietettiin koko se aika yhdessä.
Suunnittelematon perheenlisäys ilmoitti tulostaan neljä viikkoa myöhemmin. Koska raskausaika lasketaan naisen kuukautiskierron mukaan, eli edellisten kuukautisten ensimmäisestä päivästä, oli raskaus tavallaan jo alkanut ennen kuin edes tapasimme Samin kanssa. Päätin pitää lapsen ja antaa Samille valinnan, ollako mukana elämässämme vai ei. Sami valitsi jäädä luoksemme.
Tunsin olevani rakastunut, mutta en uskaltanut sanoa sitä Samille, peläten että säikäyttäisin hänet liian varhaisella rakkaudentunnustuksella. Päätin odottaa, että Sami sanoo sen ensin. Viiden viikon seurustelun jälkeen Katajanokan satamassa villin Tallinan-risteilyn jälkeen humalainen mies sanoi ne kolme sanaa, muttei muista sitä itse. "Mä rrrakashtan sua". Seuraavana aamuna hän sanoi ne sanat uudelleen, selvinpäin, jolloin uskalsin kertoa myös omista tunteistani. Olen ensimmäinen nainen kenelle Sami on tunnustanut rakkautensa.
Muutettiin yhteen viiden kuukauden seurustelun jälkeen, minä omasta yksiöstäni ja Sami äitinsä luota. Olin 24. viikolla raskaana.
Kihlauduimme kolmentoista kuukauden seurustelun jälkeen, jälleen vahingon kautta. Keskustelimme häistä ja naimisiinmenosta. Päätettiin hetken mielijohteesta, että okei mennään naimisiin. Koska? No vaikka joulukuussa. Selvä, varaan kirkon. Seuraavana päivänä tajuttiin, että hetkinen, kai meidän täytyy mennä kihloihin kun kerta mennään naimisiin.
Neljä kuukautta myöhemmin sanoimme toisillemme tahdon. Odotin toista lastamme 12. viikolla. Esikoisemme oli kahdeksan kuukauden ikäinen.
Alle puolitoista vuotta ensitapaamisesta olimme käyneet läpi koko listan. Lapset, häät, yhteinen elämä. Mitäs sitten? Enää ei ole mitään suurta edessä. Parisuhde on edennyt siihen pisteeseen, että se vain on. Avioliittovuosia karttuu ja hääpäiviä voi toki viettää, mutta mitään suurta ja mahtavaa ei taida olla enää tulossa. Seuraavaksi juhlitaan kai sitten, kun nuorin poikanen lentää pesästä ja sen jälkeen jää odotettavaksi vain eläkkeelle jäämistä.
Tavallaan on kuitenkin mukavaa, kun kaikki viralliset suhde-jutut on hoidettu pois alta. Ei tarvitse itkeä tyttökavereille että koskakohan tuo mies kosii, ei häästressiä tai kinastelua lapsiluvusta (paitsi että harrastetaan tätä kyllä silloin tällöin, hahaha). Suhteessa on aikaa siihen kaikkein tärkeimpään, rakastamiseen. Voi viettää aikaa perheen kesken ja kahden kesken. Voi nauttia arjesta ja elämästä. Tietenkin jokaisessa suhteessa on huonotkin puolensa, mutta ne kuuluvat asiaan. Ja kyllä sitä voi myös unelmoida, vaikka kaikki isot etapit on jo saavutettu. Minä unelmoin eläkepäivistä, kun kruisaillaan sikarit suussa avoautolla pitkin maita ja mantuja, ryppyisine naamoinemme ja harmaine hiuksinemme. Unelmoin 10-, 30- ja 50-vuotishääpäivistä, isoista juhlista koko perheen kanssa. Unelmoin lapsenlapsista ja jälkikasvumme elämien seuraamisesta. Unelmoin pitkästä onnellisesta yhteisestä elämästä.
Muita pikavauhtia suhteessa edenneitä?