Voi pojat!

Polvet puhki housuissa. Uusista kengistä nauhat poikki ja kärjet kuluneet viikon käytön jälkeen. Ulkohousut riekaleina, autoista puuttuu renkaat. Täyspuinen taaperokärrykin lahosi heidän käsittelyssään. Kirjojen sivut rypyssä, parkkitalo sniduvinkkeli (eli suomeksi sanottuna vinksin vonksin). Lelut lentelee, dinosaurukset ärjyy ja kaikki asiat suoritetaan kilpa-ajona. Matot rypistyvät juoksevien jalkojen alla, paperit lentelee, junat kolaroivat. Maitolasit kaatuu, lusikat lentää, itketään ja nauretaan. Kaiken tämän sekasorron keskellä mamma on pelkkänä kiipeilytelineenä.

Poikien äidit, kuulostaako tutulta?

Saattaa olla stereotyyppistä väittää, että pojat on rämäpäitä ja tytöt hienohelmoja. Omassa lähipiirissäni sukpuolijakauma menee kuitenkin lähes täysin stereotypian mukaan - tytöt ovat kilttejä ja pojat villejä. Tämähän ei kuitenkaan ole se absoluuttinen totuus. Tietenkin jokainen lapsi on luonteeltaan omanlainen, rämäpäisyys tai rauhallisuus ei katso sukupuolta. Mutta voi, että mulle onkin sattunut nämä kolme maanantaikappaletta! Kaikella rakkaudella, ihania poikiahan nuo ovat. Mutta se rikkinäisten tavaroiden, vaatteiden ja lelujen määrä! Se huuto, juokseminen, kiipeily ja kovakouraiset leikit! Olen varma, että tuo ryhmärämä saisi halutessaan rautakangenkin väännettyä keskeltä poikki.

Yksittäin lapseni osaavat olla yllättävän rauhallisia, keskittyä siihen mitä tekee ja leikkiä nätisti. Kun he leikkivät keskenään kaikki on sellaista kaaosta, että joskus tekisi mieli laittaa silmät kiinni ja huokaista syvään. Monesti näin toiminkin. Leikit kääntyvät sekunnissa riidaksi, syntyy sopu ja uusi riita alkaa taas, veljekset ovat rakkaimpia pahimpia vihamiehiä toisilleen. Vaikka pehkoni kasvaisi harmaita hiuksia täyteen jo ennen kolmattakymmenennettä syntymäpäivääni, on noiden toilailut silti niin hassua katsottavaa. He ovat täydellisiä juuri tuollaisina.

Voi pojat!