Plastiikkakirurgin vastaanotolla

Tissit - niistä olen puhunut aiemminkin. Siitä, kuinka tyytmätön olen omiin rupsahtaneisiin kolmenlapsenäidinrintoihin. Tai pikemminkin niiden olemattomuuteen. Kirjoitin postauksen aiheesta viime syksynä (Postaus tämän linkin takana) ja jo silloin mietin, onko aiheesta sopivaa kirjoittaa julkisesti blogissa. Onko se liian henkilökohtaista, paheksutaanko valintojani, pidetäänkö minua pinnallisena ja tyhmänä ulkonäkökeskeisenä törppönä, tuomitaanko minut, onko tämä edes äiti-ihmiselle sopivaa? Totesin, että paskat. Mun keho, mun elämä, mun valinnat. Olen alusta asti ollut aiheesta avoin, kertonut sukulaisille ja kavereille miettiväni leikkausta. Kaikki minut tuntevat tulevat kuitenkin jossain vaiheessa huomaamaan muutoksen, joten miksi salailla sitä? Samoin, jos lisään tänne blogiin kuvia itsestäni. Rintaimplantit yhdistetään edelleen liian usein vain luonnottoman suuren rintavarustuksen omaaviin kohujulkkiksiin ja aikuisviihdetähtiin. Ehkä omista kokemuksistani kertomalla voisin normalisoida aihetta vähän ja antaa toisenkin näkökulman siihen, miksi joku saattaa haluta rintojensuurennusleikkaukseen. Olen edelleen pääosin turhaa plastiikkakirurgiaa vastaan, mutta olen todennut, että mitäpä muiden ihmisten asiat minulle kuuluu. Leikkauttakoot kukin itseään miten huvittaa, jos on rahaa ja uskallusta ottaa riskit menemällä veitsenterän alle. 

Niimpä otin itseäni niskasta kiinni ja varasin itselleni ajan suomalaiselle huippukirurgille konsultaatioon aiheena rintojen korjausleikkaus - ei suurennusleikkaus. Termi ei sinänsä muuta mitään, prosessi on sama, mutta omaan korvaan se kuulostaa vähemmän pinnalliselta ja hieman hyväksyttävämmältä. Kuten sanoin, olen itsekin hieman ristiriitaisin tuntein asiaa kohtaan. Kuuntelin läheisteni mielipiteitä, opiskelin tietoa leikkauksesta, jälkihoidosta ja mahdollisista riskeistä. Ajattelin, etten häviäisi mitään menemällä kokeilemaan, kuuntelemaan ja pohtimaan tilannettani ammattilaisen kanssa. Aikaa varatessani hieman hämmästyin, että sovittiin alustava leikkauspäivä saman tien - enhän ollut vielä edes varma halusinko ylipäätään mennä leikattavaksi. Ajan kuluessa ja konsultaation lähestyessä huomasin ajattelevani yhä useammin millaista elämäni olisi suuremman rintavarustuksen kanssa. Miltä ne tuntuisivat? Mitkä vaatteistani istuisivat päälle ja mitkä eivät enää mahtuisi? Olisinko itsevarmempi? Osaisinko ikinä tottua ajatukseen, että kehossani on jotain sinne kuulumatonta? Saisiko näin pienistä rinnoista edes tehtyä luonnollisen näköiset, vai paistaisiko implanttien reunat ihoni läpi? Minullahan ei tosiaan ole yhtään mitään alunperinkin pienistä rinnoistani jäljellä kolmen raskauden ja kolmen lapsen imettämisen jälkeen. 

Kirurgin puheille mennessäni kaikki epävarmuuteni katosi. Jo ensi näkemältä lääkäri totesi, että ihmettelee minun pystyvän olemaan näin positiivinen, kun tilanteeni on niin surkea. Lääketieteellisestikin katsottuna rinnoistani ei todellakaan ole mitään jäljellä, pelkät kuopat ja nännit. Yläkroppani on kuin pienellä lapsella, ja se todellakin syö itsetuntoani. Lääkäri sanoi, että minunlaiseni tapauksen kaltaista leikkausta ei koskaan edes luokiteltaisi pelkästään kosmeettiseksi toimenpiteeksi, vain juurikin korjausleikkaukseksi. Testailtiin eri kokoisia ja muotoisia implantteja ja löysimme lopulta parhaimman vaihtoehdon. Implantin koko (390cc) kuulosti todella suurelta, mutta lääkäri sanoi että sen täytyykin olla iso, kun ensin on täytettävä kuopat ennen kuin saa rintaa edes esille kehosta. Rintojen koko tulee kuitenkin olemaan kehooni sopiva ja mahdollisimman luonnollinen. Implantit ovat pisaran malliset ja ne tilataan täsmälleen oikean kokoisiksi mittojeni mukaan. Toimenpide riskeineen pelottaa tietenkin, mutta uskon silti lopputuloksen olevan jokaisen euron arvoinen siitäkin huolimatta, että tähän uppoaakin järjettömän suuri määrä niitä euroja. En oikein tiedä mitä muuta tässä vaiheessa kertoisin, joten kysykää jos teille tulee jotain mieleen.