Myöhästyneet

Me juhlittiin häitämme loppuvuonna 2011. Joulukuisena kiireellisenä, onnellisena ja pimeänä päivänä häistä jäi uupumaan yksi kaikista tärkeimmistä jutuista, potrettikuvat. Koska Sami ei saanut nähdä pukuani etukäteen ja kirkkoseremonia alkoi vasta klo 16, valoa ulkona otetuille kuville ei ollut, eikä oikeastaan aikaa kuvata muutenkaan. Häiden jälkeen kuvat unohtuivat, kunnes joskus viime kesänä aloin miettimään, että voisihan sitä järjestää feikkikuvaukset näin myöhässäkin. Odoteltiin talven ja lumen tuloa, koska olimmehan menneet talvella naimisiin. Muistui mieleen, että hääpäivänämme satoi räntää eikä suinkaan lunta. Sekä olemmehan Saminkin kanssa muuttunet ulkonäöllisesti muutamassa vuodessa. Päätimme toteuttaa feikkihääkuvat reilusti feikkinä. Kasvava maha huolenaiheena lähdettiin eilen kauniin aurinkoisena alkukeväisenä sunnuntaina toteuttamaan hääkuvausta. 

Koska sekä kirkkoseremonia että hääjuhlat olivat keskustassa, päätettiin alkuun kokeilla hieman erilaista kuvaustaustaa, kaupunkiteemaan sopivaa katukuvausta. Nämä olivat ajatuksen tasolla ehkä kivoimmat, mutta toteutus ei ollutkaan ihan sellainen minkälaiseksi olin kuvitellut, vaikka kivoja kuva saatiinkin.

Lähdettiin seuraavaksi rantaan kokeilemaan jotain ihan erilaista. Aurinko paistoi kirkkaana ja kova tuuli oli jäätävän kylmä! Huntu lensi joka suuntaan ja aurinko häikäisi niin ettei silmät meinanneet pysyä auki. Hauskaa oli ja naurua riitti, jäinen meri kuvien taustalla on hauska ja erilainen. Lopuksi noustessani autoon huomasin, että tuuli oli lennättänyt huntuni päästä ja se loikoili maassa auton ulkopuolella. Onneksi ei karannut kauemmas!

Kolmantena kokeiltiin Samin ideaa kuvata tuollaisella risumetsikön ympäröimällä betonilaiturinpätkällä. Alunperin ajateltiin, että tausta on ihan tyhmä, mutta otettiin silti muutamat kuvat. Näistä kuvista löydettiin kuitenkin heti oma lempikuva, joka tulee tauluksi olohuoneeseen. Karu tausta korostaa hääparin kauneutta ja pitää huomion täysin hääparissa, toisin kuin ehkä kaupunkikuvissa.

Monen mielestä saattaa tuntua hassulta, että hääkuvia otetaan yli kaksi vuotta häiden jälkeen, mutta me halusimme varsinaisten hääkuvien lisäksi muistoksi myös kauniita potrettikuvia jotka unohdettiin hääpäivänä ottaa. Tämä kuvauskokemus antoi meille uudet hauskat muistot, sekä tietysti itse kuvatkin, joten meitä ei yhtään haittaa että tehtiin se näinkin myöhään. Onneksi mahduin vielä raskausturvotuksineni mekkoon! Aion luultavasti laittaa hääpuvun ja muut jutut myyntiin nyt, kun en niitä enää mihinkään tarvitse, mikäli vaan niistä raaskin luopua! Toisaalta ne vievät vain tilaa kaapissa, joten miksi säästää... 

Mitä te muut morsiamet olette tehneet hääpuvulle häiden jälkeen?

Mikä on teidän mielestänne paras kuva? 

Miten te olette järjestäneet aikaa kuvauksille hääpäivänä?

Kuvat © Mika Jussila / jenskunvauva.blogspot.fi

Kotipäivä paras päivä

Mulla on ollut onni pystyä olemaan kotiäitinä aina Joelin syntymästä asti, ja jatkaa sitä edelleen. Suunnitelmissa on, että niin kauan kuin taloudellinen tilanne antaa myötä, jatkan edelleen kotiäitinä. Elokuussa jään hoitovapaalta äitiyslomalle, jonka lopuuttua jatkan hoitovapaata syksylle 2017 asti, jos se on edelleen taloudellisesti mahdollista niin tukien kuin muidenkin asioiden osalta (en ole ihan perillä miten kotihoidontuen mahdolliset uudistukset vaikuttavat, tai milloin ne tulevat voimaan). Itse priorisoin pienten lasten kotihoidon tärkeäksi, mutta en silti koe lasten päivähoitoon laittamista vääränä. Omasta mielestäni aikaiset herätykset, kiireelliset aamut, hoitoonviemiset, töihin kiiruhtamiset ja lasten pitkät hoitopäivät ei vaan kuulosta hyvältä alle 3-vuotiaalle, enkä rehellisesti sanottuna itsekään jaksaisi sitä rumbaa vielä aloittaa.

Joel aloitti päiväkerhossa vuoden alussa, ja jo kaksi kiireellistä aamua viikossa ovat tuoneet omanlaisen stressilisän arkeemme. Vaikka me heräämme nykyään hävyttömän aikaisin (pahimmillaan 6:30 aiemman 8-8:30 sijasta) niin otetaan aamut rauhallisesti, köllitään sängyssä, syödään aamiaista rauhassa vasta yhdeksän aikoihin ja hengaillaan yöpuvuissa koko aamupäivän. Kerhoaamuisin puetaan kiireellä, joudun hoputtamaan lapsia aamupalapöydässä eikä ehditä heräillä vähitellen Muumien ääressä, kuten muina aamuina. Vaikka valmistautumisaikaa on yli kaksi tuntia, se on liian vähän kun on tottunut täydelliseen kiireettömyyteen. Kaksi kiireellistä aamua viikossa on tässä vaiheessa ihan tarpeeksi.

Kotipäivistä paras on torstai. Se on palauttava kiireellisen kerhoaamun jälkeen, ja voimia keräävä ennen seuraavaa kiireellistä kerhopäivää. Torstaisin ei edes huvita järjestää muuta tekemistä, kuin kotonaoloa. Aamuisin vaikka pojat heräävät aikaisin, minä jään sänkyyn makoilemaan. Pojat jaksavat leikkiä ja lukea huoneessaan kiltisti, joka antaa minulle hieman pelivaraa järkyttäväksi palautuneen raskausväsymyksen kanssa. Onneksi valoisat aamut piristävät paremmin! Varjopuolena tietysti samaisesta valoisuudesta johtuvat aikaistuneet herätykset..

Kotipäivinä jaksaa tehdä enemmän kotitöitä, koska ei ole ollut juoksujalkaa menossa aamupäivällä. Pestä ylimääräinen koneellinen pyykkiä tai järjestellä kaappeja ja laatikoita. Kotipäivinä voi tehdä tuoretta ruokaa lounaaksi, kun ei tarvitse olla eilisen jämiä odottamassa kiireellä kotiutuvia kerholaisia, joiden päiväunet ovat muutenkin jo myöhässä. Mennään ulkoilemaan tai jäädään sisälle, riippuen mitä pojat haluavat tehdä. Mä en pidä jokapäiväistä ulkoilua pakollisena, vaan mennään ulos jos tekee mieli. Pojat nukkuvat kuitenkin 2-3h päiväunia ulkona, joten he saavat raitista ilmaa päivittäin. Tänään uitettiin Joelin kanssa veneitä pesualtaassa Alexin nukkuessa vielä päiväunia ja syötiin välipalaa telkkarin äärellä. Joskus voi vähän joustaa säännöistä. Ei aina, mutta joskus. Muuten asiat eivät enää tuntuisi erityiseltä. 

Viihdyttekö te muut kotiäidit ihan vaan kotona hengaillen? Miten te vietätte kotipäiviä? 

Vai kaatuuko seinät niskaan ellei ole joka päivälle menoa ja menininkiä?

Turvonneita kuulumisia alkuraskaudesta

Ensimmäinen raskauskolmannes on ihan pian ohi, kun tänään pärähti käyntiin 13. raskausviikko. Sen kunniaksi kävin aamulla ultraäänitutkimuksessa. Ihana aviomieheni valitsi lähteä normaalisti töihin ja olla tulematta mukaan, koska "noi ultrat nyt on ihan turhia". Sain kuitenkin seuraa äidistäni joka oli menossa töihin samalla matkalla. Vauvalla oli kaikki oikein mallikkaasti, ja hän iloisesti vilkutteli meille kaikkine sormineen. Sydän sykki kauniisti n. 150 lyönnin minuuttitahdilla ja pituutta löytyi melkein 6,5cm. Viikot vastasivat 12+4 tai 12+5, joten vauva oli hieman odotettua isompi. Laskettu aika olisi siirtynyt syyskuun loppupuolelle, mutta sitä ei kuulemma lähdetä vaihtamaan ellei heittoa ole yli viikon verran. Mä meinasin muuten tähän tekstiin varmaan kolmesti kirjottaa vaistomaisesti "pikkuherra", ehkä alitajuntani uskoo poikavauvaan?

Pahimmat raskausoireet ovat nyt vähentyneet. Vaikka niitä oireita ei tälläkään kertaa ollut kovin paljon, onneksi, niin huomattavasti enemmän kuin edellisissä raskauksissani. Pahoinvointia esiintyy edelleen satunnaisesti iltaisin, joskus ihan pöntön halailu-asteelle asti. Auton ajaminen saa minut myös voimaan jokseenkin pahoin. Pahin väsymys on ottanut väistääkseen ja energiaa riittää! Osasyynä voi tietenkin myös olla ihanan kevätauringon piristävä vaikutus, mutta myös lähestyvä kuuluisan ihana keskiraskaus. Saan kyllä olla onnekas, että väsymys on ottanut helpottaakseen juuri nyt, sillä pojat ovat päättäneet aikaistaa aamuherätystä jopa tunnilla ja heräävät nykyisin siinä 6:30-7 välillä. Ja kaiken huipuksi pikkuriiviömme Alex on oppinut kiipeämään pinnasängystä pois. Ihan kamalaa, sillä Joel ei ole vieläkään (yli puolen vuoden taistelun jälkeen) oppinut kunnolla nukkumaan lastensängyssä, ja nyt saa alkaa taistella toisenkin kanssa. Positiivinen puoli asiassa on, että tässä on vielä puolisen vuotta armonaikaa saada lapset nukkumaan kunnolla ennen vauvan syntymää ja taas uusia univajeita. Jos puoli vuotta riittää, siis. Peukut pystyyn! Tarkoituksena oli vauvan syntymän jälkeen joskus vuodenvaihteen tienoolla siirtää pojat kerrossänkyyn nukkumaan, mutta todennäköisesti se tehdäänkin tässä jo kesän aikana. Ja nyt kyllä eksyin pahasti aiheesta raskaus..

Vatsa on käyttäytynyt tässä raskaudessa täysin eri lailla kuin aikaisemmin. Turvotus alkoi jo 6+ viikoilla, eikä juurikaan ole toivoa mahtua enää omiin housuihini. Paino oli noussut ensimmäisessä neuvolassa melkein 5 kiloa, onneksi se on sen jälkeen tasaantunut ja laskenut hieman. Näytän siltä, että olisin jo kuudennella kuulla raskaana. Ahdistaa, yököttää ja hävettää tämä muodottoman turvonnut ulkomuoto. Onneksi tässäkin on pieni helpotus, sillä turvotusta esiintyy yleensä vain iltapäivisin ja iltaisin. Aamuisin voin jopa joskus olla omissa housuissani ilman että ne painavat tai kiristävät. Olen selkeästi venynyt leveyssuunnassa, jenkkakahvat ovat kasvaneet ja sen huomaa myös silloin kun ei turvota. Ihan pelkkää turhaa lihomista. Turvotus leviää selkeästi eteenpäin ja sivuillekin. Huh, millainenkohan valas tulen olemaan loppukesästä? Raskausarvilta olen toistaiseksi vissiin välttynyt, ja yritän muistaa käyttää hehkutettua Bepancare-voidetta mahdollisimman usein. En muistanut, että minulla oli näin paljon arpia edellisten raskausten jäljiltä. Kaikki arvet ovat lähes näkymättömän haaleita ja pieniä, eli tuskin ovat ainakaan uusia. Toivottavasti ihoni jaksaisi hyvän hoidon avulla pitää arvet loitolla myös tämän kerran. Aiemmissa raskauksissa en ole ihoa juurikaan hoitanut millään rasvoilla.

Olen pyrkinyt ruokavaliolla ja elämäntavoilla pitää enimmät kilot poissa ja kehon muutenkin hyvässä kunnossa, mutta aina se yritys ei mene mielitekojen kanssa samaan suuntaan. Alkuraskaudessa himot pysyivät enimmäkseen terveellisissä jutuissa kuten tomaatissa, mutta nyt himottaa jäätelö, suklaamunat ja muunlaiset herkut. Ei ihme, että paino nousee ja läskit kerääntyy! (Kyllä ne on pelkkiä läskejä vielä tässä vaiheessa) Hyi! Ravintoterapeutille meno on suunnitelmissa ja odottelen selvittelyä miten lähetteen kanssa menee. Täytyy vain pitää kovempaa kuria terveellisten syömisten osalta ja välttää niitä ylimääräistä painoa ja turvotusta kerääviä ruokia ja herkkuja. Kiinnostaisiko teitä postaus siitä, miten pyrin toteuttamaan terveellisyyttä raskausaikana?

Löytyykö muita raskaanaolevia? Millä viikoilla te olette?

Elämäni ensimmäinen DIY-projekti

Meidän ostoslistalla on pitkään ollut uusi ruokailuryhmä. Vanha ruokailuryhmä jonka olen jostain alennuksesta ostanut omaan kotiini on ihan loppuun kulunut. Kaksi tuolia ovat käyttökelvottoman rikkinäisiä ja muutkin osat tuntuvat hajoavan hetkenä millä hyvänsä. Hattua nostan silti pöydälle ja tuoleille, ovathan nuo alennuslöydöt palvelleet meitä jo kunnialliset 6 vuotta. Saatiin kesällä anopin kautta uusi pöytä,johon kuului neljä tuolia. Ruokailuryhmä taisi olla Ikeasta alunperin, ja lähes täysin käyttämättömässä kunnossa. Pöydän ja tuolien teräsrungot olivat kivannäköiset, mutta me ei pidetty pöydän alkuperäisestä väristä ollenkaan. Päätettiin maalata DIY-projektina pöytälevyn ja istuinosat valkoisiksi. 

Tältä keittiö näytti kolmisen vuotta sitten.

Tämä ei ollut mikään helppo projekti meille laiskoille ja saamattomille, vaikka kuulostaakin pieneltä työmäärältä. Kuten huomaatte kesä on jo kaukana ja vasta tänään pöytä on ensimmäistä päivää käytössä. Maalattavien palojen hiominen tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka sitä muka tehtiin koko ajan. Maalaaminen oli helppo homma, mutta kerroksia piti olla useampia jotta väri peittäisi hyvin ja olisi tasainen. Muutama takapakki aiheutti lisää hiomista ja uudelleenmaalaamista. Useamman kuukauden ajan ei tehty asialle mitään, projekti unohtui ja mielenkiintoa tai jaksamista projektin jatkamiseen ei löytynyt. 

Tuntuu toki hieman pöhköltä, että ollaan laitettu näin "paljon" aikaa ja vaivaa ruokailuryhmän tuunaamiseen, sillä ollaan alusta asti tiedetty että tämä pöytä on vain väliaikainen. Se menee jossakin vaiheessa pieneksi viidelle hengelle, vaikka päätyyn mahtuukin istumaan. Lopputuloksessa on muutama kissankarva mukaan maalattuna ja pinta ei ole läheskään täydellinen, mutta uusi pöytä ja uudet tuolit toimivat silti paremmin kuin vanha kulunut romupöytä ja rikkinäiset tuolit. Syöttötuoli olisi vielä tarkoitus hiota ja maalata mustaksi, saa nähdä montako kuukautta sen projektin toteuttamiseen vielä menee. Keittiöön tehdään tämän viikon aikana vielä toinenkin diy-projekti, saa nähdä miten sen käy. Lisäksi ostoslistalla on vielä matto ja verhot. Ja erityismainintana vielä loppuun, että kyllä Sami teki suurimman osan työstä! Mä en ole kyllä yhtään mikään diy-ihminen.. 

Hämähäkkitaidetta

Noin kuukauden päästä koittaa Joelin synttärit, ja samaan syssyyn tietenkin myös synttärijuhlat. Me aiotaan viettää synttärit perheen, suvun ja kummien kanssa eikä ainakaan vielä tänä vuonna pidetä mitään kaverisynttäreitä kerhokavereille tai muille kavereille. Joel on vasta aloittanut kerhossa alkuvuodesta, enkä oikein itsekään vielä tiedä kenen kanssa hän siellä leikkii. Joel on myös kerhon nuorin, ja mun täytyy myöntää etten varmaan edes osaisi järjestää hyviä synttäreitä 4-5 vuotiaille lapsille. Ja kuulin muuten juuri Joelin kerhokaverin äidiltä kauhutarinoita 6-vuotiaiden synttärijuhlista..

Minkä ikäisille lapsille te olette alkaneet järjestää kaverisynttäreitä?

Yritin kysellä Joelilta minkälaista teemaa hän haluaisi synttäreillä olevan, ja sain vastaukseksi "vauva synttärit, vauva kutsukortit ja vauva kakku". Taitaa poika malttamattomana odotella syksyä ja pienimmän sisaruksensa syntymää. Aion olla törkeä mutsi enkä ala toiveesta huolimatta järjestämään kolmevuotiaalle vauvasynttäreitä. Kutsukorttien osalta meinasin tänä vuonna mennä helpointa reittiä tekstiviestien ja puhelinsoittojen kautta, mutta päädyin lopulta silti askartelemaan kortit. Joel oli hienosti apuna, kun tehtailtiin hämähäkki-kortteja mustan sormivärin avulla. Kivaa, kun askarteluun ja korttien tekoon voi jo ottaa lapsen mukaan, niin korteista saa hieman persoonallisemman näköiset juhlakalun omalla käsialalla. Joel sai (avun kanssa) myös allekirjoittaa kortit itse.

Kortit oli helppo tehdä, kun hain Sinellistä valmiita korttipohjia keväisen pirteissä väreissä. Mustalla sormivärillä Joelin tällätty käsi jokaiseen korttiin, silmien liimaus ja verkon piirtäminen, kutsutekstien tulostus, leikkaus ja liimaus, Joelin allekirjoitus. Nämä ovat vähiten aikaa vieneet kortit mitä olen ikinä tainnut askarrella. Ihanan helppoa vaihtelua siihen tuntikausien leikkaamiseen, liimaamiseen ja säätämiseen. Ja mielestäni näistä tuli ihan kivat, eikö? Juuri täydelliset kutsut kolmivuotiaan synttäreille. Kutsuun kirjattiin toiveemme lahjojen suhteen, sillä tiedämme että useimmat vieraat haluavat muistaa synttärisankaria jollain tapaa. Jo jouluna tuli huomattua, että liian iso pino leluja ei jaksa kiinnostaa. Tällä tavoin vältymme turhilta leluilta ja tavaroilta jotka jäisivät kaappiin pölyttymään, ja Joel saa myös tarpeellisia hyödyllisiä lahjoja.

Miten te hoidatte juhliin kutsumiset? Löytyykö muita askartelijoita ja etanapostin käyttäjiä?

Nopea sitruunalohipasta

Sunnuntai-illan kunniaksi pistetään kiertoon älyttömän helppo, nopea ja maukas resepti! Raskaana ollessa kalan syöminen on erityisen tärkeää, mutta muutenkin kalaa tulisi syödä 1-2 kertaa viikossa. Meillä ei syödä kalaa ihan niin usein, mutta kun tehdän kalaa suunnilleen kerran 2-3 viikossa, syödään samaa ruokaa muutaman päivän peräkkäin sillä yleensä tehdään iso satsi ruokaa samalla. Tämä lapsillekin maistuva lohipasta valmistui samassa ajassa kuin pasta kiehui, eli 12-13 minuutissa. Kalan valmisteluissa kesti n. 20 min, mutta sen välttää ostamalla vaikka valmiiksi suikaloitua lohta. Itse ostin kalatiskiltä n. 1,5kg kirjolohta. Poistettuani nahat lohta jäi n. 1kg josta käytin pastaan puolet ja puolet jäivät odottelemaan kalakeittoon pääsyä. Pienempään määrään kalaa menee luonnollisesti vähemmän aikaa myös valmisteluun.

Poista lohesta nahka ja mahdolliset ruodot, suikaloi melko pieniksi paloiksi. Laita pastat kiehumaan, minä käytin tällä kertaa fusillia. Kuullota pilkottu purjosipuli öljyssä, lisää lohisuikaleet ja purista sekaan puolikkaan sitruunan mehut. Mikäli et pidä vahvan sitruunan mausta, vähennä sitruunamehun määrää. Puolikas sitruuna jättää pastaan melko vahvan maun, etenkin sitruunapippuriin yhdistettynä. Mausta sitruunapippurilla ja lisää sekaan 2,5dl ruokakermaa. Anna hautua hetken aikaa levyllä. Tarjoile pasta ja kastike erikseen tai sekoita yhteen ennen tarjoilua. Nam!

Kuinka usein teillä syödään kalaa? 

Vaatteita syntymättömälle vauvalle

Kun odottaa lasta, jonka sukupuoli ei ole tiedossa, vauvan tuloon valmistautuminen saattaa olla vaikeaa etenkin vaateostosten kohdalla. Olen monelta ihmiseltä kuullut, että he tahtovat selvittää lapsen sukupuolen jo raskausaikana "jotta voidaan shoppailla oikean värisiä vaatteita". Mielestäni vain tuolla verukkeella on typerää lähteä sukupuolta selvittämään, ottaen huomioon myös että joskus lääkäreiden veikkaukset ovat menneet täysin metsään vielä raskauden viimeisilläkin viikoilla. Tämähän on vain oma mielipiteeni, enkä tuomitse heitä jotka sukupuolen raskausaikana selvittävät, oli syy mikä tahansa. Joelin raskausaikana pohdin itsekin tahdonko selvittää sukupuolen vai en. Päädyttiin kuitenkin jättämään se salaisuudeksi, ja hyvä niin. Se toi omanlaisen jännityksen ja taianomaisuuden raskausaikaan ja synnytykseen. Samalla tavalla teimme Alexin raskausaikana ja aiomme tehdä myös kolmannen kohdalla. Minusta on ihanaa, kun sukupuoli on arvoitus: voi miettiä ja kuvitella vauvaa kumpana tahansa, pohdiskella nimivaihtoehtoja sekä tytölle että pojalle, ja kyllä niitä suloisia vaatteitakin löytyy unisexväreissäkin.

Erityisesti Joelin raskausaikana saatiin tuttavilta paljon käytettyjä vaatteita sekä pojalle että tytölle. Olen säästänyt niistä mieleisimmät ja myynyt tai lahjoittanut loput eteenpäin. Myös Joelin ja Alexin vauvanvaatteita on säästetty, mutta ainoastaan ne kaikista kivoimmat ja kauniimmat. Viime aikoina olen karsinut myyntiin myös väärän vuodenajan vaatteet ja vienyt kierrätykseen useita kassillisia siistejä, hyväkuntoisia ja ehjiä vaatteita joita tiedän ettei kirpputorien nirsot asiakkaat osta vaikka viidellä sentillä tarjoaisi. Vaikka kuinka olen karsinut, meillä on silti äitiyspakkauslaatikollinen vaatteita valmiina vauvalle. Tai no, osa laatikosta täyttyy harsoilla, unipussilla, lakanoilla ja ruokalapuilla. Kuvittelin että suurin osa vaatteista on pojalle, ja että tyttövaatteita löytyy vain muutamia. Mutta nyt vaatteita läpikäydessäni tajusin, että niitä selkeästi pojalle tarkoitettuja vaatteita oli kaikista vähiten. Ehkä se johtuu siitä, että moni noista unisex-tyylisistä vaatteista on poikien vanhoja, jolloin olen automaattisesti mieltänyt ne enemmän poikavaatteiksi.

Säästetyt unisex-vaatteet, 30 kpl koossa 50-74 cm

Säästetyt poikavaatteet, 8 kpl koossa 62-80 cm

Säästetyt tyttövaatteet, 9 kpl koossa 60-80 cm

Säästettyjen vaatteiden lisäksi laatikosta löytyy kesän, syksyn ja talven aikana shoppailemiani vaatteita. Koska sukupuoli pysyy salaisuutena synnytykseen saakka, olen hyödyntänyt tarjouksia ja alennuksia (esim. ota 3 maksa 2 - kaupanpäällinen vauvalle) ja shoppaillut fb-kirpputoreilla, jolloin en maksa täyttä hintaa mahdollisesti käyttämättömiksi jäävistä vaatteista. Edellisissä raskauksissa ollaan keskitytty ostamaan juuri niitä unisex-vaatteita, ja pidetty määrä vähäisenä ennen vauvan syntymää (tai no minä olen, Sami ei pahemmin vauvanvaatteita muutenkaan shoppaile). Tällä kertaa sain ensimmäistä kertaa sovussa päätettyä Samin kanssa, että saan ostella muutamia tyttövaatteita ja muutamia poikavaatteita valmiiksi. Aluksi sopimus koski ainoastaan kotiutumisvaatteita, joista kummallekin sukupuolelle pakataan sairaalakassiin omat vaatteet ja katsotaan sitten kummat tulevat käyttöön. Hienovaraisesti, salakavalasti ja koiranpentuilmeellä olen kuitenkin luistanut sopimuksesta ja shoppaillut vähän muutakin. Ainahan ne "väärän sukupuolen vaatteet" voi myydä eteenpäin (tai säästää odottamaan mahdollista neljättä lasta...hahaha!). 

uudet vauvanvaatteet, 7 kpl koossa 56-70 cm

uudet tyttövaatteet, 4 kpl koossa 50-74 cm

uudet poikavaatteet, 1 kpl koossa 62 cm

Tämä oli muuten ihan mielenkiintoinen projekti, sillä mä olen tosiaan kuvitellut että meillä on tosi suuri määrä poikavaatteita säästössä, ja siksi olen ehkä ostellut enemmän tyttövaatteita tasatakseni tilannetta. Huomasin myös, että kaikista pienimpiä 50-56cm vaatteita ei ole juuri ollenkaan, ja ne kotiutumisvaatteetkin ovat vielä ostoslistalla. Ja kuten te Facebookissa seuraavat ehkä huomasitte, käytiin vielä illalla ostamassa tuo ihana dino-jumpsuit jonka perään itkin eilen. Meidän lähikauppakeskuksessa on menossa alennuspäivät, ja löysin mainosvihosta kupongin jolla sain 20% alennusta! Eihän Sami voinut enää kieltäytyä, kun alennustakin kertyi "hurjat" 4€. Voi voi, ollaan vasta 11. viikolla, tässähän ehtii shoppailla vielä vaikka millä mitalla! Eihän noita vaatteita loppupeleissä kovin paljoa olekaan...

Miten te muut shoppailette syntymättömälle vauvalle? 

Löytyykö muita, jotka ovat jättäneet vauvan sukupuolen selvittämättä?

Ilmoitusluontoinen asia

Me ollaan molemmat ensimmäiset raskausuutiset tuotu julki heti plussatestin jälkeen. Kun tein plussatestin Joelista eräänä kesäisenä aamuna, kerroin uutiset päivän aikana jo usealle kaverille sekä perheelleni. Facebookkiin kirjoitin salamyhkäisen ja ilmiselvän "plussaa jeah" tilapäivityksen. Ironisesti kyllä Samille en kertonut, sillä halusin sanoa asian kasvokkain ja Herra Tunari oli onnistunut saamaan itselleen neljän päivän poistumiskiellon intissä juuri kriittisenä hetkenä. Näin jälkeenpäin tuntuu hieman hassulta, että niin moni tiesi raskaudesta ennen Samia, mutta se olisi tullut esille heti illalla kun olisin jättänyt siiderit juomatta. Plussatestistä voi lukea enemmän blogin ensimmäisestä postauksesta. Alexin raskaustestin jälkeen kerroin heti Samille, jonka jälkeen päivitin tällä kertaa paljon salamyhkäisemmän tilapäivityksen facebookkiin. Uutinen kuitenkin selvisi seuraavana päivänä, kun läväytin kuvan raskaustestistä blogiin. Mielestäni viiva oli kovin haalea, enkä aluksi edes tiennyt oliko se positiivinen tulos vai ei. Ihan selvähän se oli. Alexin raskaustestipostaus on luettavissa täällä.

Koitti kolmas raskaus. Emme kertoneet juuri kenellekkään yrittävämme lasta. Kerroin plussauutisesta vain muutamalle tietylle ystävälle, keiden kanssa olin raskauden yrittämistä jännittänyt. Halusimme pitää raskauden hetken aikaa omana salaisuutenamme, ja se osoittautui hiton vaikeaksi! Varasimme ajan varhaisultraan, ja päätimme julkaista uutisen ultran jälkeen. Alunperin olisin halunnut kertoa raskaudesta hieman erityisemmällä tavalla ja leipoa kakun ja tilata siihen ultraäänikuvasta kakunpäällinen. Ultraäänipäivä oli kuitenkin perjantai, enkä olisi jaksanut salailla vielä viikkoa lisää, jotta kakkukuva ehtisi kakun päälle. Päätin leipoa syksyn teemaan sopivan kakun ja kutsuttiin lauantaiksi perheemme kahvittelemaan. Kakkua koristi vaahtokarkkimassasta taiteiltu raskaustesti, sekä lasketun ajan päivämäärä. Kakku maistui vieraille, joista muutama oli kahvittelun syynkin jo arvannut ennen uutisen paljastamista. En taida olla mikään salailun mestari.

Facebookissa kerroin raskausuutisesta tällä kertaa hieman arkisemmin, sillä ujutin uutisen melko arkiseen tilapäivitykseen. Ultrakuva ei kuitenkaan jättänyt epäselväksi, mitä tilapäivityksessä tarkoitettiin. Blogiin taas olin suunnitellut julkaisupostausta jo ennen kuin jätettiin ehkäisykin pois, sillä olin päättänyt laittaa postaukseen kuvan pojista ultrakuva kädessä ja otsikoksi "Kolme pientä porsasta". Tämä postauksen suurin osa teistä varmaan luki helmikuussa, postaus löytyy täältä. Samin mielestä oli pönttöä viitata lapsiimme porsaina, mutta tuskinpa kukaan on ottanut sitä lapsia loukkaavana nimittelynä tai herjana. Itse ainakin puhun lapsistani joskus porsaina ihan hellittelymielessäkin.

Milloin te olette julkistaneet raskautenne? Tekstarilla, juhlilla vai kenties vain odottamalla että ihmiset huomaavat vatsan kasvun?

Kadonnut onnellisuus

Blogi on elänyt lähes täyttä hiljaiseloa koko helmikuun. Väsymys ja pahoinvointi ovat imeneet minusta viimeisetkin mehut, kun kaikki energia kuluu poikien hoitamiseen, kunnes Samin tullessa kotiin rojahdan sohvalle loppuillaksi. Onneksi elellään jo kymmenettä viikkoa, joten pidetään sormet ja varpaat ristissä että pian helpottaa. Enää muutama viikko jäljellä ensimmäistä raskauskolmannesta. Monta asiaa on jäänyt kertomatta blogiin, monta ihanaa tapahtumaa ikuistamatta kameraan ja monesta hetkestä en ole edes jaksanut yrittää nauttia. Olo on kaikin puolin kurja, mutta parempaan ollaan menossa! Onneksi pahoinvointia esiintyy edelleen pääosin joka toinen tai joka kolmas päivä, eikä jatkuvasti. Väsymys on se suurempi ongelma, ja se vaikuttaa myös omatuntoon kun en juurikaan jaksa lasten kanssa touhuta, ja Sami joutuu pitkien työpäivien jälkeen vielä hoitaa lapsetkin lähes yksin. Tämä on täysin erilaista kuin edellisissä raskauksissa, en ole koskaan ollut näin voimaton niin henkisesti kuin fyysisestikin. En malta odottaa sitä kuuluisaa ihanan seesteistä keskiraskautta!

Tänään oli pitkästä aikaa energinen olo jo aamusta, joten noustiin Samin kanssa yhdessä aamutoimille lasten kanssa. Yleensä meillä toimii sellainen systeemi, että kumpikin saa yhtenä viikonloppuaamuna nukkua. Kuitenkin kun koko perhe nousee yhdessä ehtii aamupäivänkin aikana tehdä enemmän. Tänään syötiin rauhallinen aamiainen jonka jälkeen lähdettiin ulos pienelle kävelylle. Ihanassa kevätauringossa oli mukava paistatella vaikka olin itse hieman alipukeutunut ja alkoi paleltaa jo liian pian. Pojat keräilivät aarteita kärryyn ja käytiin lähitallilla katselemassa hevosia. Puolessa tunnissa ei päästy montaa sataa metriä eteenpäin ennen kuin piti jo lähteä kotiinpäin tekemään ruokaa. Kotimatkassakin kesti oma aikansa, kun jokainen pieni kivi, keppi ja maan nyppylä piti kääntää kolmesti ja tutkia kymmenestä eri suunnasta. Mä nauroin kippurassa Samin epäonnistuneille yrityksille hoputtaa lapsia kotiinpäin. Ihanaa, miten lasten mielenkiinto riittää tavanomaisten ihmeellisten asioiden tutkailuun.

"Näkyykö kaivossa jotain jännää?"

Kotiin tultuamme laitettiin lounaaksi tortilloja ja nautittiin kaikki yhdessä hyvästä ruoasta. Arkisin ei juuri koskaan ole mahdollisuutta syödä yhdessä koko perheenä, joten siihen pyritään panostamaan viikonloppuisin. Perhepäivällisiin on kiva totutella jo ihan pienestä asti, ja toivonkin että lapset vielä teini-iän kiireissäkin suostuvat iloisin mielin perhepäivällisille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan perheen seurasta. Tortillalounaan jälkeen muut menivät päiväunille ja minä energiapuuskassani ryhdyin blogihommiin. Poikien herättyä he saivat leikkiä iskän kanssa legoilla ja syödä välipalaa, kun mä jatkoin epätoivoista taisteluani yhteistyöhaluttoman kuvanmuokkausohjelman kanssa. 

Kaiken pahoinvoinnin, väsymyksen ja alakuloisuuden keskellä näin energiantäyteinen ja iloinen olotila tuntuu ihan euforiselta! Viime aikoina on ollut todella rankkaa, mutta nyt taas muistan kuinka ihanaa elämä on ja kuinka onnellinen saan olla tästä kaikesta mitä olen saanut! Tästä tunteesta täytyy yrittää pitää kovemmin kiinni, etten täysin vajoa raskauspahoinvointimasennukseen. 

Oikein ihanaa ja aurinkoista loppuviikonloppua teille kaikille, palaillaan toivottavasti mahdollisimman pian kun olotilat antaa myötä!