17. helmikuuta 2020

Lapsen muistilista uimahalliin

Tänään kävin ensimmäistä kertaa yksin uimahallissa kolmen pojan kanssa niin, että isommat menivät miesten puolelle ja itse kuopuksen kanssa naisten puolelle. Uimahalleissa on säännöt, joissa sanotaan kouluikäisten lasten kuuluvan mennä oman sukupuolensa pukuhuoneeseen. Itse pidän 7-vuotiasta melko pienenä pärjäämään yksin, muttei se mahdotonta ole. Monet koululaiset kulkevat yksin koulumatkat ja ovat yksin kotona, joten miksi ei onnistuisi uimahallissakin yksin oleminen. Tiedän kuitenkin, että lapset kehittyvät eritasoisesti ja kaikki eivät ole valmiita yksin pärjäämiseen vielä ensimmäisinä kouluvuosina. Onneksi silloin voi kysyä apua vaikkapa uimavalvojalta. Ainakin nettiä aiheesta selatessani löytyi monikin halli, jossa tarjotaan apuja lapselle tarvittaessa.

Meidän pojat ovat harrastaneet uintia jo tovin ja myös harjoitelleet pukuhuoneessa toimimista isänsä kanssa. Ihan yksin eivät kuitenkaan ole menneet vielä kertaakaan. Lähdimme hakemaan hiihtolomakokemuksia naapurikunnan uimahalliin, joka oli meille täysin uusi paikka. Uimahallin käytännöt eivät olleet tuttuja, esimerkiksi kaappien lukitukset olivat erilaiset kuin "kotihallissa". Oli siis todellinen harjoittelun paikka.

Jotta takaisimme itsellemme hyvän uimahallikokemuksen, kertasimme sääntöjä muutamaan otteeseen ja listasimme kaikki tärkeimmät asiat mielessämme ylös. Pojat osasivat hienosti nimetä kaikki pukuhuoneessa olemisen vaiheet sekä ennen että jälkeen uinnin. Käytännössäkin kaikki onnistui, pieniä kaapin lukitsemisvaikeuksia lukuun ottamatta.

_DSC0531 -1

Muistilista yksin pukuhuoneeseen menevälle lapselle

1 - Riisutaan ja laitetaan vaatteet kaappiin
2 - Muistetaan lukita kaappi
3 - Apua voi ja pitää kysyä, jos ei pärjää
4 - Suihkussa peseydytään
5 - Vanhempaa odotetaan altaan reunalla, veteen ei mennä yksin
6 - Uinnin jälkeen suihkuun 
7 - Tarkista, että kaikki tavarat on tallella ja pussita märät uimavaatteet
8 - Saunan jälkeen käydään suihkun kautta
- Pukeudutaan reippaasti, sovitaan kellonaika jolloin tavataan
10 - Tarkistetaan, että kaappi jää tyhjäksi

Tärkeimmät kohdat ovat mielestäni ehdottomasti avun kysymisen uskaltaminen, altaan reunalla odottaminen ja tavaroiden tarkistus. Meillä ainakin vaatteet ja kamppeet saattavat jäädä unholaan muun häsellyksen keskellä, joten on hyvä kerrata mukaan otettavat tavarat tai niiden määrä. Uimapuku, uimalasit, pyyhe, laudeliina. Tuon enempää ei tarvitse lapselle pakata mukaan. 

Sovimme altaalta lähtiessämme, että tapaamme uimahallin aulassa kahdelta. Viittä vaille soitin pukeutuessamme pojille missä mennään. "Joo, me odotellaan jo täällä aulassa". Hienosti meni!

Ja viimeiseksi vinkki silmälasipäisille uimareille ja heidän vanhemmilleen. Optikkoliikkeissä on saatavilla uimalaseja vahvuuksilla, jotta pieni uimari näkee eteensä hallissa sekä veden alla. Ne eivät ole kaikista edullisimpia, mutta ehdottomasti hintansa arvoiset. Hinnat liikkuvat n.70-200 euron paikkeilla, linsseistä riippuen. Me maksettiin Alexin laseista muistaakseni 170 euroa, koska hänellä on niin suuret vahvuudet ja vielä hajataittoakin. Mutta eipä enää tarvitse sukellella seiniä päin tai kulkea sokkona suihkutiloissa!

12. helmikuuta 2020

Ylistys osallistuvalle isälle

Maailmassa on aina ollut hiljainen käsitys äidin ja isän roolijaosta lapsiperhearjessa. Jo aikoja sitten miehet kävivät töissä ja emännät hoitivat kotia ja kaitsivat lapsia. Isät tulivat työpäivän jälkeen valmiiseen ruokapöytään, söivät ja linnoittautuivat työhuoneisiinsa lukemaan sanomalehteä ja polttamaan sikaria. Äidit siivosivat, tiskasivat ja hoitivat lapsia. Pojat leikkivät ja tytöt auttoivat äitejä.

Nykyään ajat ovat muuttuneet ja isät ovat hiljalleen saaneet enemmän roolia tasavertaisena vanhempana. Edelleen näkyy niitä vilahduksia entisajoista, esimerkiksi koti-isien jumalointi ja sankaruus, kun kotiäitejä kohdellaan yhteiskunnan varoin elävinä loisina. Myös äitien lähtiessä jonnekin pois lapsen luota, nähdään asia niin että lapsi olisi hoidossa isällään, eikä niin, että olisi ihan vaan kotona vanhempansa kanssa.

Onneksi nämäkin ajatusmallit siirtyvät hiljalleen taka-alalle

nightsku

Ne seitsemän vuotta kun minä olin kotiäitinä, työnkuvaani kuului kodinhoito, ruoanlaitto ja lasten kaikki harrastukset. Siivous, pyykkäys, kauppareissut ja muut hoituivat päivän aikana miehen käydessä töissä. Kuskasin lapsia kerhoon, päiväkotiin, esikouluun ja takaisin. Leikitin, nukutin päiväunille, pyykkäsin ja kokkailin. Mies pääsi usein valmiiseen ruokapöytään ja minä tykkäsin kun sain tarjota sen hänelle raskaan päivän jälkeen. Työpäivän päätteeksi mies ei kuitenkaan linnoittautunut rentoutumaan sanomalehden ja sikarin kanssa, vaan osallistui jäljellä oleviin kotitöihin ja lastenhoitoon siinä missä minäkin. Monesti jopa oman väsymyksensä sivuuttaen ja antaen minulle hetken lepoa. Lasten ollessa vauvoja hän kylvetti, syötti kun en imettänyt, vaihtoi kakkavaippoja ja valvoi öisin. Niin monet kerrat hän lähti aamulla rikkonaisesti nukutun yön jälkeen töihin, koska oli osallistunut yöherätyksiin. Hän on purkanut tiskivuoret lukemattomia kertoja, ihan vaan siksi, että tietää minun vihaavan tiskikoneen täyttöä ja tyhjennystä. 

Puolisoni on kotiäitivuosistani huolimatta aina ollut meillä se reippaampi kotityöläinen. Hän on oma-aloitteinen ja aikaansaava, kun minä taas olen laiska ja teen vasta pakon edessä. Hän joustaa, kun minä en jaksa. Kun palasin töihin, työaikani ajoivat arkemme sellaiseen tilaan, että vetovastuu arjessa siirtyi lähes kokonaan puolison harteille. Hän haki lapset oman päivänsä päätteeksi, hoiti kauppareissut ja ruoanlaitot. Hän auttoi lapsia läksyjen kanssa, siivosi kotia ja kuskasi harrastuksiin. Minä sen sijaan talsin töistä suoraan valmiin päivällispöydän ääreen. Töihinpaluuni itsessään oli jo mielettömän suuri muutos hänenkin arkeensa ja siihen päälle vielä kaiken muun hoitaminen tuli lisänä. Ne kerrat, kun olen kuullut hänen valittavan väsymystä, stressiä tai uupumusta arjen takia ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Vaikka työaikani ovat nyt muuttuneet, on vetovastuu säilynyt puolisolla. Hän hoitaa pääosin harrastukset, pyykit, tiskit ja kauppareissut. Minäkin teen tietenkin osani, mutta huomattavasti pienemmän sellaisen.

Osallistuva puoliso, osallistuva isä. Ei sen pitäisi olla yhtään sen kummempi juttu kuin osallistuva äitikään. Kahden vanhemman taloudessa tulisi olla itsestään selvää, että molemmat tekevät osansa. Mietin usein, millaisen likapyykki-tiskivuori hävityksen keskellä asuttaisiin, jos ei perheessämme olisi osallistuvaa isää. Isää, joka opettaa esimerkillään lapsilleen osallistumista, vastuun ottamista ja oma-aloitteisuutta. Toivottavasti hekin joskus, jos isiksi tulevat, olisivat osallistuvia, tasavertaisia vanhempia kuten isänsä.

27. tammikuuta 2020

Lääkehoidon kuulumisia

Kuten syksyllä kerroin, kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireili koko viime vuoden ajan pahemmin kuin kuluneen kuuden vuoden aikana. Rajuja ahdistuskohtauksia, pitkään kestävää ahdistusta, hypomaanisia kausia ja sekamuotoisia jaksoja. Oireilu oli todella voimakasta ja sai minut hakeutumaan mielenterveyspalveluiden piiriin uudelleen ja avaamaan hoitokontaktin uudelleen.

Kesäkuussa minulle aloitettiin lääkitys, jota aikoinaan söin vuosina 2012-2013. Silloin aikoinaan lääkkeen kaverina oli toinenkin lääke ja ne toimivat yhteisvaikutteisesti hyvin. Sivuoireita en muista juurikaan saaneeni, en ainakaan mittavia. Toisin kävi nyt. Lääkitystä edeltävät 4-6 tunnin yöunet muuttuivat 14-16 tunnin vuorokautiseen nukkumiseen ja silti jatkuvaan väsymykseen. Olo oli aamuisin humalankaltainen pöhnäinen ja ahdistuksesta päästäkseni jouduin turvautumaan lähes päivitäin kohtauslääkkeisiinkin. Paino nousi parissa kuukaudessa kahdeksan kiloa ja se oli tällaiselle syömishäiriötaustaiselle/vääristyneen minäkuvan kanssa kamppailevalle todella iso asia. Lääkkeen aloittaessani uhkasin hoitajaa ja lääkäriä, että lopetan lääkityksen heti jos painoa tulee kilonkaan verran. Aika kauan kuitenkin katselin, seurailin ja siedin painonnousua ja vähäisiä hyötyjä ennen kuin aloin vaatimaan lääkkeen vaihtoa.

Lokakuun lopussa lääkeannos ajettiin asteittain alas ja lopetettiin kokonaan. Tilalle sain kokeiluun uuden lääkkeen ja ohjeet sen kanssa toimimiseen. Kuukauden ajan aloitin pienimmällä annoksella, joka toimi edelliseen lääkkeeseen nähden erittäin hyvin. Sitten nostettiin annosta hieman katsoaksemme paraneeko olo entisestään. Kuulemma ensimmäiset päivät olisivat kriittiset, sillä pienikin annoksen nostaminen saattaisi vaikuttaa päinvastaisesti ja huonontaa oloa huomattavasti. Onneksi kävi päin vastoin ja olo parani entisestään ensimmäisten päivien aikana. Sopiva lääkeannos näytti ainakin ensituntumalla löytyneen.

IMG_20191123_123400_903

Nyt olen kolmisen kuukautta syönyt tätä lääkettä ja olo on kuin uudella ihmisellä! Ahdistusta esiintyy enää murto-osan edelliseen verrattuna ja usein selviän siitä muilla keinoilla kuin kohtauslääkkeellä. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen ottanut ahdistuspillerin ehkä kolmesti tai neljästi. Edellisen lääkkeen tuoma paino on lähtenyt laskuun ihan itsestään ja nyt jo puolet siitä (4kg) on karissut, vaikken ole sen eteen tehnyt mitään. Osittain se voi toki johtua siitä, että edellisen lääkkeen tuoma ruokahalu on kaikonnut takaisin entiseen, lähes olemattomaan. Pyrin kuitenkin syömään säännöllisesti, vaikka ruokahalua ei ole. En siis todellakaan laihduta tai jätä tahallaan syömättä saadakseni kiloja pois. 

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että nykyinen lääkkeeni on minulle sopiva ja tasaa mielialoja hyvin. Oloni on pirteä ja jaksava muttei hypomaanisen kohonnut. Masennus- tai sekamuotoisia oireita ei satunnaista ahdistusta lukuun ottamatta ole ja mieliala tuntuu suhteellisen tasaiselta. Kolme kuukautta pääosin hyvää ja tasaista mieltä on ollut aivan älyttömän voimaannuttava asia. Toki tiedostan, että tilanne voi muuttua, mutta tällä hetkellä ajatukset ovat toiveikkaat hyvän olon ja tasaisen mielialan säilymiseen.

Jatkuvan mielialaa tasaavan lääkkeen lisäksi käyn psykiatrisen sairaanhoitajan luona ylläpitokäynneillä muutaman viikon välein. On myös mietitty psykoterapiaa, mutta vielä en ole ihan varma olisiko se minun juttuni. Ensinnäkin takana täytyisi olla pidempi hyvä jakso että hoidon "kestää" ja toiseksi en tiedä onko minulla ns riittävästi tarvetta psykoterapialle. Myös sitoutuminen sekä ajallisesti että rahallisesti painaa vaakakupissa. Tällä hetkellä se saa siis jäädä harkintaan jonnekin mahdolliseen tulevaisuuteen.