27. marraskuuta 2019

Voi vauvahaaveet - olenko hullu?

Me päätettiin kauan sitten, ettei haluta enää lapsia. Minä tosin päätin siinä samassa, ettei ikinä voi sanoa ei ikinä. 

Viime aikoina olen vauvakuumeillut normaalia enemmän. Lähipiirissä syntyy vauvoja ja raskausvatsoja katsellessani ja tunnustellessani olen kaivannut oman mahani lisäksi hentoja pieniä potkuja, raskausaikaa vaivoineen kaikkineen ja myös sitä konkreettista perheen kasvamista yhdellä jäsenellä lisää. Eiii, miksi? Ei mun pitänyt enää haluta lapsia...

rakenneuä_023muok

Toistaiseksi olen pysynyt rationaalisena ja miettinyt kaikkia niitä lisääntymisen huonoja puolia. Kuusihenkiselle perheelle nykyinen kotimme olisi liian pieni, nytkin jo kaksi lasta joutuu jakamaan huoneen. Tavaraa on yllin kyllin ja lisäihminen tarkoittaisi tavaroiden lisääntymistä entisestään. Pieni vauvahan ei vie tilaa pinnasängyn vertaa enempää, mutta ei se vauvana ikuisesti pysy. Autokin pitäisi vaihtaa nykyisestä tila-autosta vielä isompaan tila-autoon tai johonkin hemmetin minibussiin. Isot autot maksavat enemmän niin ostettaessa kuin yleensä kuluttaessakin.

Nykyisille lapsille ja mahdolliselle vauvalle tulisi ikäeroa niin paljon, että vauva jäisi väkisinkin ulkopuoliseksi jutuissa ja leikeissä. Pitäisi tehdä hänellekin leikkikaveri, mutta viisi lasta on jo ihan hullua! Vaikka salaa haaveilenkin kaksosista... Olemme juuri päässeet siihen pisteeseen, että lapset ovat oikeasti omatoimisia ja pärjäävät itsekseen arkiaskareissa. Pian he ovat niin isoja, että voivat alkaa kulkemaan ja olemaan yksin, jolloin aikuisten vetovastuu arjessa pienenee entisestään. Miksi haluaisin palata takaisin alkuun kaiken tämän suhteen?

Entäs sitten äitiyslomat? Olen juuri aloittanut polkuni työelämässä pitkän kotiäitiyden jälkeen. Tulotaso romahtaisi jälleen, vaikka äitiysraha olisikin ensimmäistä kertaa ikinä enemmän kuin minimi. Lapsilisä ei kattaisi kaikkia vauvakuluja. Entä se, kun puolison vaatimus JOS joskus lapsia lisää tekisimme, on jäädä itse kotiin. Kuinka minä osaisin olla vauvasta erossa pakollisen äitiysloma-osuuden jälkeen ja palata töihin jättäen vetovastuun puolisolle? Kyllä hän pärjäisi, mutta pärjäisinkö minä?

6vko_022muok

Onneksi näitä huonoja puolia meidän elämäntilanteeseen nähden on toistaiseksi vielä enemmän, kuin hyviä puolia. Lapsi ottaa paljon, mutta antaa paljon enemmän. Arki tällaisenaan antaa tosin myös paljon ja olemme todella tyytyväisiä elämäämme näin. Vauva olisi aivan älyttömän suuri muutos, joka vaikuttaisi ihan kaikkeen! Olisimmeko oikeasti valmiita kaikkeen siihen?

Joskus kuopuksen vauva-aikana heitin ilmaan ajatuksen neljännestä lapsesta sitten, kun kaikki isommat ovat jo kouluikäisiä. Nyt kun se aika lähestyy hirmuista vauhtia, ehkä se on syy vauvahaaveiden heräämiseen? Vauvakuume on siitä viheliäinen, että siinä helposti kaikki rationaaliset ajatukset kaikkoavat mielestä. Ihan muutamia viikkoja kestäneen vauvakuumeeni perusteella ei tietenkään aleta tekemään näin suuria päätöksiä. Voi hyvinkin olla että pysytään aiemmassa päätöksessämme emmekä koskaan enää tee vauvoja. Puoliso on erittäin allerginen vauvakuumeelleni. Itsekin olen melko allerginen vauvakuumeelleni, mutta minkäs ajatuksillesi teet.

Jos emme enää tekisi lapsia, olisimme vielä vaikka kuinka nuoria kuopuksen aikuistuessa ja lentäessä pesästä sitten joskus. Sekin siirtyisi monta vuotta eteenpäin, jos tulisi uusi kuopus. Ei me sittenkään vielä vanhoja olisi, mutta silti pesästälento-ikämme olisi n. 50, kun se tällä hetkellä on paljon lähempänä neljääkymppiä. 

_DSC0226_1

Mutta olisi niiiiin kiva kärräillä rattailla lapsia vastaan koululle, nauttia erilaisesta äitiyslomasta kahdestaan vauvan kanssa poikien ollessa koulussa ja saada isoveljistä hyviä apukäsiä vauvanhoitoon. Nimikin löytyisi valmiina sekä tytölle että pojalle. Vauvatarvikkeitakin on vaikka millä mitalla, kun en ole niistä raaskinut luopumaan. Aika heikolta kyllä näyttää mun positiivisten puolten lista.

Olen edelleen varmasti sen kannalla, että meille ei enää lisää lapsia tule. Vaikka se ajatus olisi kuinka kiva, niin ajatus elämästä tällaisenaan voittaa toistaiseksi. Mutta, edelleenkään en ikinä sano ei ikinä.

17. marraskuuta 2019

Ruutuaikaa lapsille

ruutuaika2

Puolisoni jutteli taannoin erään lastemme koulukaverin vanhemman kanssa pelaamisesta ja ruutuajasta arjessa. Kunnes kuulin keskustelun sisällön, olin luullut että me olemme suhteellisen höveleitä ruutuajan kanssa ja että sääntömme ovat suunnilleen samoja kuin mitä kuvittelin muissa perheissä olevan. Kuvitelmani osuivat väärään, me ollaan näköjään ruututiukkapipoja. 

Pääsääntöisesti meillä ei pelata ollenkaan arkisin. Lapsilla on pelipäivä perjantaisin, jolloin saavat pelata 1-2 tuntia joko tietokoneella, puhelimella tai pleikkarilla. Viikonloppuisin lapset yleensä pelaavat aamulla tunnin tai reilu, jos nukutaan Samin kanssa pidempään. Välillä pelataan enemmän, välillä vähemmän. Pelata saa, kunhan tekee myös muuta kuten ulkoilee, leikkii tai lukee, pitää huoneensa siistinä ja auttaa kotitöissä. Viikonloppuiltaisin katsotaan usein elokuvia, joka sekin on tietenkin ruudun tuijottamista. 

ruutuaika1

Jos lapsilla on puhelimet mukana koulussa, he saattavat pelata sen 5-10 min koulun pihalla ennen kellon soimista. Monesti he kuitenkin tuntuvat pelaavan mieluummin jalkapalloa kavereiden kanssa. Iso osa kavereista kuitenkin myös pelaavat puhelimilla, joten joskus he kuulemma katselevat vierestä muiden pelaamista jos eivät itse pelaa. Kysymäni mukaan pelit lopetetaan kiltisti heti kellon soidessa. Koulupäivän aikana ja iltapäiväkerhossa puhelimen käyttö ei ole sallittua. Meidän lapsilla ei ole mitään pakkoa pitää puhelimia koulussa, kun viemme ja haemme heidät joka päivä eivätkä he kulje yksin. Suurin syy puhelinten mukaan pitämisessä onkin ns. "joukkoon kuuluminen" kun muillakin on.

Pikagallup instastoryssa sekä eräässä facebookin keskusteluryhmässä päätyi samaan lopputulokseen kuin Samin aiempi keskustelu - muissa perheissä pelataan paljon enemmän ja rajoitetaan ruutuaikaa paljon vähemmän jos ollenkaan. Yleisin käytäntö oli n. tunti päivässä arkisin, viikonloppuisin enemmän. Meidän vähäistä ruutuaikaa pidettiin liian tiukkana ja kuulemma tekee lapsille huonoa rajoittaa ruutuaikaa liian paljon. Kiellettäessä himot kasvavat ja kun lapsi vihdoin saa pelata niin hän on liian haltioituneena ikinä lopettaakseen. Moni oli sitä mieltä, että peliajan piuus on kytköksissä muun tekemisen määrään ja myös usein ansaittava esim. niitä kotitöitä tekemällä. 

ruutuaika3

Meidän arjessa tunnin peliaika päivässä ei toimisi ollenkaan ja jäin miettimään, kuinka ihmeessä lapset kerkeävät tehdä mitään muuta? Meillä päiväkoti/koulupäivän päättymisen ja nukkumaanmenon välille jää 3-4 tuntia johon kuuluu läksyjen tekeminen, päivällinen, harrastukset (ei joka päivä), iltatoimet ja iltapalat. Mihin siinä välissä tunkisi tunnin peliaikaa, kun muutenkaan aika ei tunnu riittävän kuin pakollisiin juttuihin? 

Entä sitten millaista esimerkkiä aikuiset näyttävät, jos itse koko ajan roikkuvat puhelinten ääressä? Eikö se ole tekopyhää rajoittaa lasten ruutuaikaa jos ei rajoita omaansa? Mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen. Lapsille on muutenkin eri säännöt kuin aikuisille, monessa asiassa. Tärkeintä on se, että lasten elämän sisältö on muutakin kuin pelejä, puhelimia ja telkkari tuijottelua. Lapset kaipaavat sääntöjä ja rajoituksia. Itse olen huomannut, ettei lapsille tule raivoa pelaamisen lopettamisesta kun heillä on selkeät pelipäivät ja -ajat. Eikä mekään ihan minuutintarkkoja olla - jos peli on kesken ajan loppuessa saa sen kyllä pelata loppuun. Jos kaveri on kylässä arkisin, saattaa saada pelata jos on tehnyt jotain muutakin. Kohtuus kaikessa on mielestäni erittäin hyvä mittari; sääntöjä pitää olla, mutta myös joustoa. Tämä pätee kaikkiin kasvatusasioihin, ei ainoastaan pelaamiseen ja ruutuaikaan.

Millaiset ruutuajat teidän perheissä on? Pitääkö pelit ansaita, vai saako lapsi pelata miten lystää?

1. marraskuuta 2019

Mielenterveysongelmaisen hoitoon pääsy

IMG_20190621_005251_450

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on minulle virallisesti diagnosoitu vuonna 2012. Sitä ennen diagnoosi kerkesi olla "virheellisesti" pelkkä masennus monen vuoden ajan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli bipolaarihäiriö, eli maanis-depressiivinen häiriö (tuttavallisesti kaksari - joka ei kuitenkaan viittaa kaksoisleukaan eikä Kaksplussaan) on mielenterveydellinen sairaus jossa mieliala vaihtelee jaksoittain toistuvasti masennuksesta maniaan tai lievempään hypomaniaan. Minulla diagnoosina on määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta oireilen kuin 2-tyyppi, eli hypomaniapainotteisesti. Ennen tarkentavaa diagnoosia söin masennukseen parin vuoden ajan erilaisia lääkkeitä (raskaus- ja imetysaikoina hetkittäisiä taukoja). Diagnoosin jälkeen lääkitystä muutettiin ja lopulta lopetin lääkkeet kokonaan n. vuoden jälkeen. Kesän 2013 jälkeen olen ollut tämän vuoden kesään asti lääkkeetön ja oireet ovat olleet sen verran siedettäviä, että jatkuvan lääkityksen tarvetta ei ole ollut. 

IMG_20190713_203753_701

Alkuvuodesta läheiseni alkoivat huomata mielentilojeni reippaamman heittelyn ja voimistuvan oireilun. Itse olin pitkään ns. "kieltovaiheessa", eli sivuutin oireet ja totesin, että tällaista se nyt vaan on, ne on vaan niitä vaiheita. Mitä pidemmälle kevääseen tulimme, sen voimakkaammiksi oireet kasvoivat. Koin valtavaa ahdistusta lähes päivittäisellä tasolla. Monena päivänä se tarkoitti vain hengenahdistusta, sydämentykytyksiä ja painon tunnetta rinnassa. Ärtyneisyys, rauhattomuus ja ärsykeherkkyys (kirkkaat valot, kovat äänet) olivat läsnä päivittäin ja mielialat heittelivät hetkessä pahakduttavasta onnesta itsemurhamasennukseen. Pahimpina päivinä kävin työpäivän aikana takahuoneessa itkemässä tai oksentamassa, kun ahdistus yltyi sietämättömäksi. Uutena asiana minulle koko sairaudessa ilmeni tämä sekamuotoinen vaihe, johon perehtyessäni tajusin olevan syy oireisiini. 

"Mania- tai masennusjaksot eivät aina ole selvästi jompaa kumpaa, vaan sairausjakson aikana voi esiintyä samanaikaisesti sekä mania- että masennusoireita. Tällaista sairausjaksoa kutsutaan sekamuotoiseksi. Se on usein hyvin ahdistava ja kaoottinen kokemus. Ärtyneestä ja sekamuotoisesta jaksosta kärsivillä on jaksojen toistuessa erittäin suuri itsemurhan vaara (jopa 30–50 prosenttia)." Lähde: Terveyskirjasto


IMG_20190811_203208_125

Lopulta osittain puolison painostuksesta ja osittain herättyäni itse tajuamaan tilanteen, lähdin selvittämään miten saisin hoitokontaktini avattua uudelleen HUS:in psykiatriselle poliklinikalle. Kuulemma tarvitsisin lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, koska edellisestä hoitojaksosta on niin kauan aikaa. Terveyskeskuslääkärille ensimmäinen vapaa aika oli reilu kuukauden päähän ja ajanvarauspalvelun henkilö toivotti itkuiselle minulle tsemppiä ja muisti kertoa, että asiasta puhuminen saattaa laukaista entistä voimakkaampia oireita. Ei kovin lohduttavaa, jos ajatellaan kuinka kriittisessä avun tarpeessa moni voi olla. Jokunen päivä myöhemmin otin kehityskeskustelussa asian esille esimieheni kanssa ja sain siltä istumalta ajan työterveyteen kahden päivän päähän. Ei ollut käynyt mielessäkään, että olisin voinut työterveyden kautta hakea apua, koska olin siinä uskossa että työterveys on vain työperäisiin asioihin. 

Jäin kuuden viikon sairaslomalle ja sain heti lähetteen Jorvin akuuttipsykiartiselle osastolle. Oman alueeni poliklinikalle aikaa odottaessani (n. 2kk jono) minua pidettiin seurannassa Jorvissa, ei kysymystäkään että minut olisi vain jätetty odottamaan. Seuranta-aikani aikana tapasin lääkäriä ja hoitajaa Jorvissa sekä kävin tehostetussa poliklinikassa. Tehostettussa poliklinikassa (Tepo) on päivittäin neljän tunnin ajan sairaalan tiloissa tapahtuvaa yksilö- ja ryhmäterapiaa. Ensin ajatus kauhistutti ja sulattelin osallistumiskehoitusta parin viikon ajan. Lopulta osallistuin kuuden viikon sairaslomani aikana kahdelle viikon pituiselle Tepo-jaksolle. Noiden kahden hoitojakson aikana tuli erityisen hyvin huomattua, kuinka tärkeää vertaistuki on, vaikka ryhmässä olevillakin oli erilaisia mielenterveysongelmia, ei pelkästään kaksisuuntaista. Viimeisenä kertana olin jo hieman haikeana, että hoitojakso loppui. 

IMG_20190626_231026_061

Elokuussa hoitokontakti siirtyi vihdoin oman alueeni psykiatriselle poliklinikalle, siellä tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa noin kahden viikon välein. Kontakti on hyvä olla olemassa ja siitä on selkeästi apua, kun saa ulkopuolisen sekä ammattilaisen näkökulmaa asioihin. Tämän lisäksi minulla on tapaamisia hoitavan lääkärin kanssa, jossa kartoitetaan lääkitysten sopivuutta ja/tai tarpeellisuutta. Työterveydessä aktiivista seurantaa ei enää ole, mutta tilaani voidaan seurata sielläkin tarpeen mukaan. Onneksi asia eteni työterveyden avulla todella nopeasti, en tiedä ollenkaan mikä tilanne olisi ollut jos olisin joutunut odottelemaan terveyskeskuslääkärin aikaa kaksi kuukautta. Tuntuu jopa pelottavalta ajatus jäädä vain odottamaan, entäs he joilla ei ole läheisiä huolehtimassa? Toki minullekin kerrottiin, että päivystykseen voi mennä jos käy ihan sietämättömäksi. Hoitoon hakeutumisen kynnys on muutenkin monilla hyvin korkea ja edelleen mielenterveysongelmia vähätellään turhan paljon, joten on ikävää että hoitoon pääseminen on niin hankalaa ja hidasta! Pomputellaan potilasta paikasta toiseen ja jätetään oman onnensa nojaan jonottelemaan.

Aloitin jatkuvan lääkityksen juuri ennen juhannusta ja olen syönyt sitä nyt nelisen kuukautta. Lääke on tasoittanut pahimpia huippuja mielialamuutoksissa, mutta siinä on ollut myös paljon haittaavia sivuvaikutuksia. Jatkuvan lääkityksen lisäksi minulla on ahdistukseen tarvittaessa otettavia pillereitä. Nyt kuitenkin pääsin vihdoin tapaamaan lääkäriä, jonka kanssa sovimme lääkkeen vaihtamisesta toiseen. Tällä hetkellä pudotetaan ensimmäisen lääkkeen annosta hiljalleen ja nostetaan uuden lääkkeen annosta. Tarkoitus ja toive olisi, että haittavaikutukset olisivat vähäisempiä tai ettei niitä ilmenisi lainkaan. Ensimmäiset kaksi päivää on ainakin sujuneet ihan hyvin, mutta hieman epäileväinen olen luettuani pakkausselosteen kilometrin mittaiset sivuvaikutus-listaukset. Onneksi tilannetta seurataan tiiviisti sekä lääkärin että psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.