Kaksplus.fi

8. kesäkuuta 2017

Äitiys ei ole kilpailu

Äitipiireissä puhutaan usein siitä, kuinka toinen äiti on toiselle susi. Ylipäätään puhutaan siitä, että naiset ovat vihollisia keskenään, mutta äidit ovat vielä pahempia. Olen itsekin huomannut tämän ikvän ilmiön ja se on kieltämättä todella turhaa. Äitien pitäisi pitää yhtä, tarjota vertaistukea, iloita yhdessä ja tukea vaikeiden aikojen läpi. Sen sijaan pöyhkeillään lastensa taidoilla ja vähätellään toisten vaikeuksia, ikään kuin olisi ihan pakko jatkuvasti vertailla kenen lapsi on kaikista taitavin ja kenellä nyt on kaikista rankin vaihe meneillään. Aina on pakko kilpailla siitä, kuka on paras ja kenellä menee huonoiten. Ei näin!

imetyspettymys_3

Somessa, vauvakahviloissa ja -jumpissa sekä myöskin ihan kavereiden kesken tapahtuu usein näitä vastaavanlaisia keskusteluja. Äiti iloitsee, kuinka 8kk ikäinen lapsi nousi ensimmäistä kertaa tukea vasten seisomaan. "No mutta meillä seistiin jo 5kk iässä!" "Meilläpä tanssittiinkin tangoa ja valssia jo seitsenkuisena, ja nyt vuoden iässä juoksee maratonin!". Eikö olisi helpompaa vain kehua ja olla iloinen toisen puolesta. Tuolloin ei pahoiteta kenenkään mieltä eikä vähätellä toisen taitoja. Ei ihme, että äideillä on itselleen sekä lapsilleen kovat suorituspaineet, kun aina olisi oltava nopein, paras, taitavin ja mahdollisimman nuorena osaamassa ties mitä erityistaitoja. Erikseen on sitten ne tilanteet, jossa kysytään neuvoa, vertaistukea tai omia kokemuksia. Tottakai sitä voi kertoa, kuinka vanhana oma lapsi on jotain oppinut, kun siitä keskustellaan. Mutta miten asia esitetään on ratkaisevaa. Saako äänensävy ja tapa kertoa asia toisen ehkä kokemaan ylepytensä sijaan alemmuuden tunnetta ja epäonnistumista? Alkaako juuri iloisena vauvansa kehityksestä ollut äiti pohtimaan onko tehnyt jotain väärin tai miksi lapsi on oppinut jotain myöhemmin kuin toinen? Asia pitäisi esittää hyväntahtoisena iloitsemisena toisen taidoista ja siinä sivussa vertaistukena kertoa oma kokemuksensa, jos haluaa. 

Toinen asia on sitten tämä kurjuudessa vellominen. Ei ihme, että kynnys hakea apua väsymykseen, uupumukseen tai muihin lasten kanssa koettuihin vaikeuksiin on niin korkea, kun kanssavanhemmatkin vähättelevät. Aina pitäisi pärjätä kaikessa ja jaksaa vaan, eikä ikinä saisi valittaa mistään, koska aina on joku jolla on entistä vaikeampaa. Äiti valittaa väsymystään, koska vasta totuttelee yöherätyksiin pienen vauvan kanssa. Vauva nukkuu monien mittapuulla "hyvin", jopa 5 tunnin pätkissä ja välissä on vain lyhyt viiden minuutin imetyshetki. Tähän haaskalinnut heräävät heti nokkimaan (ei tietenkään kasvotusten, vaan pienissä kuppikunnissaan), että miten ihmeessä se kehtaa valittaa väsymystä kun vauva nukkuu noin hyvin. "Meillä herättiin ensimmäisen vuoden ajan vartin välein ja pisin yhtäjaksoinen unipätkä oli kaksi tuntia ja roikuttiin tissillä jatkuvasti. Silti jaksoin kirjoittaa kirjan, väitellä tohtoriksi ja rakennuttaa omakotitalon luomulaudoista siinä sivussa enkä edes valittanut väsymystä". Jokainen kokee äitiyden erilailla ja totta hemmetissä saa valittaa, jos siltä tuntuu. Ei ole väliä, miten hyvin tai huonosti jokin asia on muiden mittapuulla. Osa selviää väsymyksen kanssa mainiosti, vaikka nukkuisi tunnin pätkissä unensa ensimmäiset kolme vuotta. Toiselle taas tuo viidenkin minuutin herätys kesken unien tuntuu todella raskaalta.

sleep2

Jokainen vanhempi tietää, että lapset kehittyvät eri tahdissa ja että elämä koetaan erilaisena. Jokainen varmasti myös tietää ne suoritupaineet ja avun pyytämisen vaikeuden. Miksi siis kyseenalaistamme tätä toisten kuin itsemme kohdalla? Pääsisimme helposti tavasta eroon, jos kaikki muuttaisivat kilpailuviettinsä myötätunnoksi. Jos emme olisi koko ajan kanssavanhempien suurennuslasien alla, saisivat lapsetkin kasvaa ja kehittyä omassa tahdissaan ilman suorituspaineita siitä, milloin konttaustaidot opitaan tai pohtien miksi naapurin lapsi pyöräilee jo kaksivuotiaana, vaikka oma kuusivuotias vasta harjoittelee apupyörillä. Jos ei olisi niin tärkeää näyttää maailmalle, että minähän olen vahva ja pärjään ihan itse, ei avun pyytämisen kynnys olisi niin korkea. Ihminen on laumaeläin ja se on täysin normaalia, että joskus kaipaa tukea toiselta. Tuolloin omaan väsymykseen tai muihin arjen haasteisiin uskaltaisi pyytää apua ja saada apua, eikä palaisi loppuun tai kamppailisi ongelmiensa kanssa piilossa salassa muilta. Äitiys on naisille yhdistävä tekijä, mutta kehitämme kanssaäideistämme vihollisia itsellemme ystävien sijaan. Tämän pitäisi loppua.

6 kommenttia:

  1. Hyviä ajatuksia! Itsekin miettinyt samantapaista, ja siksi en aina uskalla/jaksa/viitsi äitipiireissä kertoa niitä omia asioita, kun ei jaksa kuunnella jälkipyykkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on niin harmillista, koska monesti tärkeä vertaistuki häviää siinä samassa kun ei kukaan enää viitsi avautua :(

      Poista
  2. Ihan samaa olen usein ajatellut ja tästä syystä erosin esikoisen aikana vauvaryhmästä kun tuli liian kovat paineet kehityksen suhteen ja kun meillä oli haastava esikoinen niin sitä muut vähättelivät.
    Ja yksi kaveri on juuri tällainen, hänen lapsensa osasi kaiken ennemmin ja paremmin kun meidän oma (myöhemmin puhui itseään pussiin ja lapsi oppikin asioita uudestaan monta kuukautta myöhemmin) ja heillä oli aina tuplasti vaikeampaa ku meillä oli. Hain apua jaksamiseeni ja hän vain valitti asiasta mutta ei suostunut apua ottamaan vastaan koska hän on super ja tekee kaikki kotityöt ja leipoo ja kokkaa vaikka valvoo koko ajan yms. Lopulta jätin yhteydenpidon useaksi kuukaudeksi koska koin olevani huono ihminen kun hain apua jaksamiseeni ja toisella meni huonommin ja silti oli täydellinen kotiäiti ja mieskin oli täydellinen jne. Nyt olen onneksi ymmärtänyt että yli puolet ollut liioittelua puheista (koska tosiaan oli niin paljon pussiin puhumista) ja olen armollisempi itseäni kohtaan ja ylpeä että uskalsin hakea apua enkä vello itsesäälissä tai burnoutin partaalla vaan jaksan olla lasten ja miehen kanssa ja hoitaa kodin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että oot oppinut olemaan itselles armollisempi. Tosi ikävää, että äitipiireissä on niin kovat paineet, että ihmiset alkaa tyyliin ihan päästään keksiä niitä kehitysaskeleita ja siloitella tai vastaavasti liiotella kuinka helppoa tai vaikeaa elämä on :/ Ja mitä enemmän näin tapahtuu, sen enemmän paineita taas äitien niskaan kasaantuu asioista, joihin eivät edes halutessaan voisi vaikuttaa :(

      Poista

Kiitos kommentista!