Kaksplus.fi

31. toukokuuta 2017

Kotiäidin ja lasten kesäloma

Maanantaina vietimme Alexin kerhon kevätjuhlaa, jonka jälkeen hänellä alkoi kesäloma. Tänään on Joelin vuoro jäädä lomalle, nimittäin on viimeinen päiväkotipäivä kahteen kuukauteen. Päiväkoti on heinäkuun kiinni ja koska ollaan muiden lasten kanssa ihan vaan kotona koko kesän, päätin irtisanoa Joelin hoitopaikan jo näin toukokuussa, jotta hänkin saa pitkän kesäloman. Hoidon tarvetta meillä ei kesäkuulle siis ole, joten yhtä hyvin voin vapauttaa Joelin paikan jollekin sellaiselle perheelle, jolla on sille enemmän tarvetta. Syksyllä homma jatkuu eri päiväkodissa esikoulun aloituksen yhteydessä. Olen todennäköisesti ainakin koko loppuvuoden pääosin kotona, mutta olemme maksuttoman ja pakollisen 9-13 esikouluajan lisäksi haettu taas tukitoimena pidennettyä päiväkotiaikaa Joelille. Vuosi päiväkodissa on tehnyt ihmeitä, mutta yhdessä päiväkodin ja esikoulun työntekijöiden kanssa olemme todenneet, ettei tuo nelituntinen eskaripäivä välttämättä olisi pojalle tarpeeksi vieläkään. 

IMG_20160812_181046

Päiväkodin aloitus viime syksynä oli minulle äitinä kova pala. Olen ollut pääosin ns. "virikehoitoa" vastaan, jos perheen toinen vanhempi on kotona. Vaikka meidän tapauksessa ei ollut virikehoidosta kyse, vaan päiväkotiin mentiin lähetteellä, oli minulle hankalaa totutella siihen, että hoidatan yhtä lapsistani muualla kuin kotona. Ensimmäiset kuukaudet olin hyvin tarkka siitä, että lapsi haettiin mahdollisimman aikaisin kotiin. Iltapäivällä kuopus ei meinannut keretä päiväunilta edes herätä, kun olin jo heittämässä häntä rattaisiin ja juoksemassa päiväkodille. Mitä enemmän aikaa kului, huomasin kuinka hyvää Joelille teki olla päiväkodissa ja kuinka paljon hän tykkäsi olla siellä. Jokaikinen iltapäivä muiden lasten kirmatessa iloisesti vastaan vanhempiaan, oma lapseni juoksi karkuun ja kiukutteli ettei halua tulla kotiin. Ei sekään tietenkään tuntunut mukavalta, mutta kivaa se oli siltä osin, että lapsi selkeästi viihtyi hoidossa.

Päiväkodin hoitajia muistimme vanhempainyhdistyksen yhteisen lahjan lisäksi vain kortilla, johon kirjoitettiin ylös Joelin ajatuksia hoitajista. Vaikka ideana olisi ihanaa antaa lahjoja jokaiselle hoitajalle kiitoksena siitä, kuinka tyytyväisiä ja onnellisia olemme siitä, miten hyvin he ovat pitäneet lapsestamme huolta, mielestäni lahjominen on mennyt turhan mahtipontiseksi nykyään. Perheet tuovat toinen toistaan hienompia, isompia ja kalliimpia lahjoja hoitajille. Siinä jos jossain tulee suorituspaineita. Osan mielestä hoitajien ja opettajien lahjominen on turhaa, koska saavathan he työstään palkkaa. Itse en ihan ole tätä mieltä, sillä lahjan antaminen kiitoksena on kuitenkin eri asia. Tästä huolimatta en oikeasti keksinyt mitään hyvää ideaa, millä hoitajia lahjoa.  Ei innostanut viedä kukkia tai suklaata, koska niitä nyt varmasti tulee monilta muiltakin vanhemmilta. Omatekoiset kipot ja kupit sun muutkin kerääntyvät varmasti hoitajien kaappeihin, jos niitä joka vuosi tulee kahdeltakymmeneltä perheeltä. Tekemämme kortti tuntui miellyttävän hoitajia, joten se taisi mennä vaatimattomuudesta huolimatta ihan nappiin!

_DSC0068_1

Kesän aikana aiomme nauttia yhdessä olosta ja ottaa kaikki ilo irti lomailusta. Suunnitteilla on paljonkin eri retkiä niin lasten kanssa kuin kahdestaan Saminkin kanssa, mutta aiomme myös ottaa aikaa vain löhöilemään kotona. Sami on todennäköisesti lähes koko kesän töissä, joten saamme olla paljon nelistään poikien kanssa. Minullakin on jonkun verran töitä kesäksi, mutta onneksi ne eivät vie niin paljon aikaa. Ei voi tietää, millainen ensi vuoden kesä tulee olemaan, joten voi olla että tämä on viimeinen kiireetön, työtön ja päivähoidoton kesä jolloin voimme lomailla kaksi kokonaista kuukautta! Syksyllä meillä alkaa sitten uudet kuviot siinäkin mielessä, että Hugo aloittaa Alexin kanssa samassa kerhossa. Se tarkoittaa minulle yhdeksän tuntia viikossa aikaa hoitaa kotia ja muita asioita, tehdä töitä ja ottaa aikaa itselleni. Odotamme kaikki innolla syksyn uusia kuvioita, mutta samalla uskon puhuvani myös lasteni puolesta, kun sanon että kiireetön kesä tulee olemaan ihan huippu!

23. toukokuuta 2017

Kerran kun annat periksi...

Lapsia kasvattaessa tulee paljon tilanteita vanhemmille, jossa miettiä antaako lapsen tahdolle periksi vai ei. Millaisissa tilanteissa voi suostua lapsen tahtoon? Millaiset tilanteet taas ovat niitä, joista vanhempien tulee olla tiukkana? Meidän lapset ovat ainakin sellaisia, että jos kerran teemme jotain normaalista poikkeavaa, sitä jaksetaan muistella ikuisuuksia. Siinä saakin olla jämpti ja selittää lapsille useita kertoja, miksi asia ei voi jäädä tavaksi.

IMG_20170514_160214_280

Me pidämme suhteellisen tarkasti kiinni siitä, että kaikki nukkuvat omissa sängyissään. Väsyneenä sitä ei kuitenkaan ihan joka kerta jaksa palauttaa lasta sänkyynsä keskellä yötä, jos lapsi kiipeää vanhempien sänkyyn. Aina sitä ei edes huomaa, kunnes aamulla näkee lapsen tuhisevan vierellään. Tällä hetkellä meillä on meneillään vaihe, että joka yö joku lapsista kömpii viereen. Lasten potkiessa, varastaessa peittoa ja viedessä tilaa sängystä, nukumme kaikki huonosti ja olemme olleet ihan kuolemanväsyneitä reilun viikon ajan. Väsymyskierre johtaa siihen, ettei lapsia jaksa viedä öisin omaan sänkyyn, vaan perhepeti-meininki jatkuu ja tarkoittaa lisää huonosti nukuttuja öitä.

Äitienpäivänä vietimme lämmintä kevätpäivää ja automatkalla isoäidiltäni kotiin päätin poikkeuksellisesti avata ikkunan hetkeksi, sillä pojat valittelivat takapenkillä kuumuutta. Edelleen joka kerta kun kuljemme autolla, lapset jaksavat kysellä voisiko ikkunan avata. Ei ole väliä ajammeko 120 km/h motarilla vai onko ollut kylmä ja tuulinen päivä, ikkuna pitäisi saada auki. Selitän ja selitän, miksi ikkunan avaaminen oli poikkeus, mutta silti kyseleminen jatkuu. Sen siitä saa, kun kerran tekee jotain spesiaalia.

IMG_20170325_142004_073

Emme käy sisäleikkipuistoissa kovin usein, ehkä muutaman kerran vuodessa. Silti aina kysyessäni mitä lapset haluaisivat tehdä, saan vastaukseksi, että he haluaisivat mennä Superparkiin tai Hoplopiin. Tarkennan tarkoittaneeni jotain kotona tekemistä, kuten pelejä, palapelejä, elokuvien katselua, leikkiä tai lukemista. Mutta ei, sisäleikkipuistoon pitäisi päästä. Mielestäni on kivempi, että sisäleikkipuistot ovat hieman spesiaalimpi juttu. Jos sellaisissa kävisi viikottain, se saattaisi jo muuttua liian arkiseksi eikä enää tuntuisikaan niin erityiseltä ja hauskalta sinne päästessään.

Joskus syömme ruoan jälkeen jälkkäriä tai valitsemme iltapalaksi puuron sijaan lämpimiä voileipiä, lettuja tai muita herkkuiltapaloja. Vaikka lapset tietävät, että lähes joka päivä syödään puuroa ja että herkut pyritään jättämään viikonlopuksi, jaksavat he aina kinuta jälkiruokaa. Joka ilta he kysyvät, mitä iltapalaksi on tänään ja joka ilta vastaan, että puuroa. Se aiheuttaa mökötystä, kiukuttelua ja "Miksi AINA puuroa!?!"-kyselyitä. Valituksista huolimatta puurolautaset tyhjenevät hetkessä ja puuro tuntuu kelpaavan. Jos söisimme herkkuja iltapalaksi aina, tulisi varmaan samaa miksi aina -valitusta niistäkin. Tai no, tuskinpa tulisi.

IMG_20170519_105158_092

Kerran kun antaa lasten syödä välipalaa sohvalla, eikä pöydän ääressä, yrittävät he karata sinne joka aterialla. Pöydässä syödään, muistutan, mutta ei heiltä unohdu että ovat joskus saaneet syödä olohuoneessakin. Jotenkin tuo erityisten juttujen ymmärtäminen tuntuu olevan hankalaa, sillä aina siitä jaksetaan vängätä. Jos eläisimme kuin pellossa tehden aina juuri sitä mitä haluaisimme, oltaisiin ihan sekaisin koko sakki. Erityiset ja harvemmin tapahtumat jutut tekevät arjesta mukavaa, sillä silloin ne uudet jutut tuntuvat merkityksellisiltä ja mielenkiintoisia.

Jaksaako muiden lapset vängätä asioista ikuisuuksia, vai ymmärtävätkö helposti, ettei periksi anneta?

Seuraa Instagramissa @jenskujne

18. toukokuuta 2017

Tissit 1v!

Vuosi sitten makoilin sairaalasängyllä odotellen, että äitini hakisi minut sairaalasta kotiin. Leikkaus oli ollut edellisenä päivänä ja kaikki oli sujunut niin kuin pitikin. Olin iloinen, mutta kipeä. Mietin, kauanko paranemisprosessi kestäisi ja milloin uudet rintani tuntuisivat normaaleilta, tai ainakin niin normaaleilta kuin mahdollista. En katunut hetkeäkään, vaikka koinkin jossain vaiheessa leikkauksenjälkeistä morkkista. Vaikka ennen leikkausta pelkäsin kovasti, miten tottuisin ajatukseen siitä, että kehossani on jotain sinne kuulumatonta, se ei ole enää ongelma. Tietenkin välillä tuntuu hassulta, kun huomaan implanttien ryppyyntyvän tietyissä asennoissa. Mutta ajatukseen on tottunut eikä juurikaan tule ajateltua rintoja siltä kantilta, että ne ovat feikit ja että kehossa on jotain sinne kuulumatonta. 

IMG_20160517_074340

Tällä hetkellä luulen, että aletaan olla jo siinä pisteessä, että rinnat ovat melkoisen normaalit. Vuosi leikkauksen jälkeen kaikki tekeminen sujuu täysin normaalisti, niin juokseminen, hyppiminen kuin painavien asioiden nostelukin. Voin punnertaa, joskin se tuntuu välillä epämukavalta sillä lihasliike painaa implantteja jotka sijaitsevat lihasten alla. Pystyn roikkumaan, joskin leuanvedot eivät onnistu. Toisaalta, tuskin onnistuisivat ilman implanttejakaan, koska mun ylävartalon lihasvoima on aika mitätön. Voin makoilla vatsallai ja kyljelläni ihan normaalisti, mutta liian pitkään samassa asennossa saattaa aiheuttaa painetta ja kiristävää tunnetta. Rinnoissa on tunto lähes kokonaan palautunut, mutta arvet ja rintojen alaosat kutittavat melko usein.

Olen tottunut kulkemaan ilman liivejä, jota en ikinä voinut tehdä ennen leikkausta. Ne nahkalörpöt tuntuivat inhottavilta ilman liivejä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oli parempi paketoida ne pois silmistä, pois mielestä. Oikeastaan olen aika usein ilman liivejä nykyään, ihan vaan koska voin. Ja koska se tuntuu nykyään myös mukavalta. Vielä viime syksynä pohdin, uskallanko esitellä rintojani hieman paljastavemmissa vaatteissa, koska pelkäsin että se leimaisi minut juurikin sellaiseksi tyrkkytissiksi, jota halusin välttää. Tässä vuoden aikana olen oppinut nauttimaan rinnoistani ja todennut, että on ihan ok esitellä niitä silloin tällöin. Ei minua haittaa, mitä muut minusta ajattelee ja jos pitävät tyrkkynä niin pitäkööt. Haluan pukeutua kauniisti ja naisellisesti, kun nyt kerrankin on siihen mahdollisuus. Mitä järkeä olisi maksaa tuhansia euroja rinnoista, joita piilottelisi häpeillen samalla tavalla kuin niitä surkastuneita nahkaläppiä jotka omistin ennen leikkausta? 

IMG-20170504-WA0023

Kävin itseni kanssa kovasti ajatustyötä läpi harkitessani leikkausta ja mietin, onko toimenpide sen kaiken rahan ja kivun arvoista? Eikö todellakaan olisi helpompi vain väkisin opetella tyytymään siihen, mitä on? Ei ne rinnat ihmistä määrittele millään tavalla, ihan sama minkä kokoiset ne ovat. Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole niin helppoa mitä voisi ajatella, siksi onkin hienoa että on mahdollisuuksia korjata niitä asioita. Itsevarmuuteni ja itsetuntoni on parantunut aivan huimasti tämän vuoden aikana! Enää en häpeile rintojani uimahallissa, peilin edessä tai puolisoni silmien alla. Eihän kukaan siellä uimahallissa varmaan rintojani katsele, mutta silti. Miehenikin piti vanhoista rinnoistani sellaisina kuin olivat, mutta enpä ole kuullut valitusta nytkään. Peilikuvalle on helpompi hymyillä ja se tekee henkiselle hyvinvoinnille todella paljon! Toki varmasti aina tulee olemaan jotain, johon en ole itsessäni tyytyväinen, mutta ne ovat pieniä ohimeneviä asioita eikä sellaisia, jotka tuntuvat rajoittavan minua jatkuvasti. Niistä pääsee eroon sillä henkisellä treenillä, joka ei riittänyt rintojen hyväksymisen oppimiseen.

Pakko siis sanoa, että elämäni paras päätös oli riskeistä huolimatta uskaltaa läpikäydä leikkaus ja sen jälkeiset kivut. Muutenkin olin odottanut paljon suurempia kipuja, pidempää parantumisaikaa ja vaikeuksia hyväksymään vierasesineet kehossa, joten tuntuu, että pääsin helpolla. Vielähän sitä ei osaa tulevaisuudesta sanoa mitään, mutta hyvältä näyttää tällä hetkellä. Täytyy vain toivoa, ettei jatkossakaan tule ongelmia, kuten kapseloitumista tai kipuja. Voi olla, että implantit täytyy vaihtaa joskus, voi olla että ei. Siihen ei voi vaikuttaa, joten sen näkee sitten aikanaan. 

16. toukokuuta 2017

Kouluttamaton kotiäiti vailla urasuunnitelmia

Tulin raskaaksi kesken lukion ja synnytin esikoisemme kolme viikkoa ennen ylioppilaskirjoituksia. Kirjoituksiin pakkasin isot läjät liivinsuojia ja kävin imettämässä vauvaa kokeiden välissä meille koulun tiloista järjestetyssä huoneessa, jossa mieheni odotteli vauvan kanssa. Pääsin suurimman osan kokeista läpi, vaikka opiskelu oli ollut hyvin laiskanpuoleista supistuksineen sekä vauvakuplan muistinmenetyksineen. Vuosi myöhemmin kävin uusimassa muutamat kokeet, tuolloin odotin toista lastamme viikoilla 30+. Kävin lukion kansainvälisellä IB-linjalla, jonka edellytyksenä ylioppilaslakin saamiselle on kaikkien kuuden pakollisen aineen läpäisy. Uusintakokeista huolimatta en läpäissyt pitkää biologiaa ja sen takia en päässyt ylioppilaaksi. Tämä on tavallaan harmi, sillä normaalissa lukiossa riittää neljän aineen hyväksytyt kokeet. Kuuden pakollisen aineen lisäksi kirjoitin myös suomen äidinkielen yo-kokeen ihan kelpo arvosanoin. Kuusi hyväksyttyä ylioppilaskoetta ja yksi hylätty, lakki jäi saamatta. Sain kuitenkin ihan keskiverto paperit lukion päättötodistukseen ja se ajaa ymmärtääkseni käytännössä saman asian esimerkiksi korkeakouluihin hakiessa.

Jo esikoista odottaessamme päätimme, että hoitaisimme lapsemme kotona mahdollisimman pitkään. Koska miehelläni on hyväpalkkainen työ ja minulla ei mitään, oli luonnollista että minä jäisin kotiin. Tällöin mahdolliset urakuviot tulevaisuudessa eivät myöskään katkeaisi äitiyslomien ajaksi. Kaikki lapsemme ovat syntyneet pienillä ikäeroilla, joten en olisi kerennytkään työelämään siinä välissä. Kolme lasta alle neljässä vuodessa, ei siinä paljoa muuta olisi kerennytkään kuin olla äitiyslomalla. Toki olen tehnyt muutamaakin erilaista osa-aikaista työtä sekä käynyt joissain koulutuksissa, mutta "päätyöni" on viimeiset kuusi vuotta ollut kotiäiti. Kelan tuilla lusmuileva kouluttamaton laiskuri.

_DSC0694_1

Olen saanut esimerkin omille elämänarvoilleni omasta lapsuudenperheestäni. Äitini oli äitiyslomalla ja hoitovapaalla yhteensä noin 8-9 vuotta kolmen lapsen kanssa. Hänkin teki keikkaa ja osa-aikaista työtä siinä sivussa, mutta me emme koskaan menneet päiväkotiin sen takia. Ainoa ero minun sekä äitini tilanteissa on se, että hän sai esikoisen kuusi vuotta minua vanhempana ja oli näin ollen jo vakituisessa työsuhteessa jäädessään kotiin. Hoitovapaan jälkeen oli helppoa palata töihin, kun se työpaikka oli odottamassa. Omassa tilanteessani minulla ei ole mitään. Lukiopohjaisella koulutuksella ei ihan mitä vaan töitä saa, ja töiden saaminen on muutenkin nykyään sanotaanko melkoisen harvinaista jopa. Oma valttini työnhaussa on toki se, ettei äitiyslomia eikä hoitovapaita enää ole tulossa. Lapsettomat minun ikäiset naiset taas ovat todennäköisesti jossain vaiheessa jäämässä lastensaannin takia pois töistä. Huono puoli minussa taas on se, että kolme lasta saattaisi aiheuttaa huonolla tuurilla jopa reilusti sairaspoissaoloja vuodessa. Poissaolto menisivät tietenkin puoliksi miehen kanssa, mutta poissaoloja olisi todennäköisesti silti reilusti enemmän kuin vastaavasti lapsettomalla työntekijällä. 

Suurin ongelma on kuitenkin oman pääni sisällä. Kouluttautua täytyisi, jos mielisi hieman parempiin töihin. Mä olen aina kärsinyt huonosta opiskelumotivaatiosta, jos aihe ei ole mielestäni todella mielenkiintoinen. Ja kun en edes tiedä millaista työtä haluaisin tehdä, on opintopolun valinta hankalaa. En jaksaisi "tuhlata" useampaa vuotta opiskelemaan jotain vain todetakseni, etten haluakaan sille alalle töihin. Kotiin en kuitenkaan halua jäädä lojumaan, joten tarpeen tullen voisin kyllä tehdä lähes mitä vaan töitä, mutta kun niitä ns. "paskaduunejakaan" ei vissin ole kovin helppo saada. Työttömyys huolestuttaa ja pelottaa, siksi opiskelu antaisi muutaman vuoden verran pelivaraa urasuunnitelmien tekemiseen. Ehkä työtilannekin olisi Suomessa silloin jo paranemaan päin. 

Olen kohta 26-vuotias kolmen lapsen kotiäiti vailla minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa tai urakehitystä. Nuorin lapsistamme täyttä syksyllä kolme vuotta, silloin en saa enää edes kotihoidontukea, jolla yrittää vähän osallistua perheen elättämiseen. Toki teen tälläkin hetkellä kotiäitiyden ohella osa-aikaisesti töitä, mutta ainoastaan sen pienen palkan varaan en pysty jäämään. Työssäni ei myöskään ole oikein mahdollisuutta yhtäkkiä saada siitä itselleni kokopäivätyötä.

IMG_20170514_165703_995

Olen luonteeltani tosi suunnitelmallinen ja minua helposti ahdistaa, jos en tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään. Kaikkiin asioihin ei tietenkään edes voisi vaikuttaa, ne jutut kyllä kestän. Mutta tällä hetkellä voisin sanoa, että syksyn ja ensi vuoden kuviot pyörivät mielessäni kauhunsekaisena ajatusmassana lähes päivittäin. Mietin pääni puhki mitä opiskella, millaisia työpaikkoja hakea, pitäisikö hakea lapsille päiväkotipaikkaa ja mitäs sitten, jos töitä ei olekaan? Vienkö sitten työttömyystuella kotona lusiessani lapset päiväkotiin joka aamu vaikka se riitelee kaikkia arvojani vastaan? En. Tämän takia en niitä päiväkotipaikkoja aiokaan hakea, ennen kuin niiden tarve on oikeasti olemassa. Vaikka ne paikat sitten saisikin jostain huitsin kuusesta ja pahimmillaan eri päiväkodeista. 

Ideaalitilanteessa haluaisin olla kotona, ainakin osittain, siihen asti että nuorin lapsistamme menee kouluun. Tehdä töitä niin, etteivät lasten tarvitsisi mennä päiväkotiin ollenkaan ennen esikoulua ja koulun aloitusta. Lasten kotihoito on minulle ja miehelleni ehkä tärkeimpiä perhearvoja. En sano, että muiden perheiden tavat ovat yhtään sen huonompia tai parempia, mutta tämä on meille tärkeä asia. Siksi pitääkin olla todella kiitollinen, että Suomessa on mahdollisuus olla kotona näin pitkään ja jopa saada valtiolta taloudellista tukea siihen. Kaikkialla ei todellakaan ole tällaista mahdollisuutta. Koska olen vielä nuori, tiedän, että ehdin tehdä töitä vielä monenmonta vuotta ja maksaa veroissa takaisin sitä, mitä minulle on tukia maksettu. Lapset ovat pieniä vain kerran ja niitä vuosia ei voi korvata myöhemmin elämässä samalla tavalla kuin työelämästä poissa olemista. 

Näihin mietteisiin jatkan pohtimista ja panikoimista, mitä hittoa mä teen mun tulevaisuudelle?

12. toukokuuta 2017

DIY kukkia äidille

Äitienpäivä lähestyy ja monissa perheissä käy varmasti kuhina siitä, mitä äidille tai isoäidille lahjaksi. Vaikka kaupasta ostettu lahja ajaa tavallaan saman asian kuin itse tehty, on askarrellussa lahjassa kuitenkin ehkä hieman enemmän tunnetta. Me askarreltiin poikien kanssa ihanat lahjat isoäideille sekä isoisoäideille. Ohje on helppo, joten tämän ehtii hyvin toteuttaa vielä ennen sunnuntaina ja kukkien väkertäminen sujui alle kouluikäisiltäkin lapsilta tosi näppärästi.

_DSC0984_1 kukkaohje

Tarvitset pilttipurkkeja (mieluiten niitä isoja), pillejä, liimaa sekä vihreää ja jotain värikästä paperia. Me käytettiin kreppipaperia, mutta kartonki/paperi tai silkkipaperi toimii varmasti yhtä hyvin. Pilli leikataan sopivan pituiseksi, jonka jälkeen se liimataan kiinni pilttipurkin pohjaan. Ympärille liimataan ruohoksi paperimyttyjä, tai vaikka ruskeaa paperia mullaksi. Kukat me tehtiin rypistämällä värikkäästä kreppipaperista kukan muotoinen mytty, jonka suippo pää pujotettiin pillin päähän. Jos haluaa hifistellä, voi koristella kukan glitterillä tai paremman puutteessa vaikka kynsilakalla kuten me tehtiin. Lopuksi kupoli päälle ja kaunis kukkapurkki on valmis. Ei tarvitse huolehtia kastelusta!

Toivotan etukäteen jo oikein ihanaa äitienpäivää kaikille äideille sekä isoäideille!

11. toukokuuta 2017

Lasten ylipaino on vanhempien vika

Lasten lihavuus on kasvava ongelma. Yhä useammalla lapsella on pienestä asti jo ylipainoa. Mistä tämä johtuu? Ihmisten kiireelliset elämäntavat ajavat helposti tekemään huonoja valintoja ruokavalioiden suhteen ja sorrutaan ostelemaan einesruokia ja käymään pikaruokapaikoissa, koska aikaa ruoanlaittoon ei muka ole. Samalla jo pienet lapset totuttelevat tablettien ja muiden älylaitteiden käyttöön ja tuntuu, että lapset viettävät yhä enemmän aikaa pelaten tai katsoen ohjelmia kuin esimerkiksi ulkona aktiivisesti leikkien. 

Kuuntelin kerran lasten kanssa ulkoillessani muutaman kouluikäisen pojan keskusteluaa, ja se meni suunnilleen näin "Mennäänkö tonne läheiselle koulun pihalle pelaamaan puhelimilla? Joo mennään vaan". Siinä missä itse lapsuudessani ei ollut mitään hienoja puhelimia tai vempaimia, nykyajan lapset eivät enää leiki yhtä aktiivisesti kuin aiemmin. Osa peleistä toki rohkaisevat liikkumaan, kuten se yksi Pokemon-peli, mutta sekin buumi taisi hieman tulla ja mennä. Kiireiset vanhemmat keskittyvät uraansa ja sysäävät helposti lapsensa mieluummin älylaitteiden kanssa touhuamaan, kuin veisi heidät työ- ja koulupäivän jälkeen kentälle pelaamaan palloa yhdessä tai lähtisivät pyörälenkille. Tai sitten ne viedään kuntosalin lapsiparkkiin, jotta itse pääsee treenaamaan.

treeni_1

Aktiivisuuden vähenemisen ja huonojen ruokavalintojen takia lapset passivoituvat ja he tottuvat herkkuihin ja rasvaisiin ruokiin jo pienestä pitäen. Siitä voi olla vaikea päästä irti. Eikä tätä auta ollenkaan se, että suurimmassa osassa lasten leikkipaikoista tarjoillaan vain ranskalaisia ja muita ei-niin-terveellisiä naposteltavia. Kysynnän ja tarjonna laki, sanotaan. On tarjoiltava ranskalaisia ja nakkeja, koska niitä kaikki haluaa. Minä haluaisin uskoa, että jos sisäleikkipuistoissa ja ravintoloiden lastenannoksissa olisi valittavana vain terveellisiä vaihtoehtoja, olisi niillekin hiljalleen kysyntää. Aikuiset ovat fitness-buumissa yhä enemmän tietoisia siitä mitä syövät, joten miksi lapsille sitten halutaan tarjota niitä huonompia vaihtoehtoja? Kyllä minuakin ihmetytti, kun käytiin hienossa ravintolassa sukupäivällisellä ja lapsille tarjoiltiin nakkeja ja perunamuussia. Kysyttäessä, saisiko lapset samaa ruokaa aikuisten kanssa, henkilökunta kieltäytyi, koska lapsille nyt on vaan näitä nakkeja. 

Meillekin on joskus neuvolassa huomautettu, että lapsen paino-pituussuhde viittaa ylipainoon. Olin ihan pöyristynyt asiasta, koska kukaan lapsistamme ei todellakaan ole lihavaan päinkään. Onneksi neuvolatäti oli itsekin samaa mieltä, mutta kertoi vain mitä tietokoneohjelma mittojen perusteella diagnosoi. Siinä missä ylipaino on iso ongelma, samalla ongelmaksi nousee lasten ulkonäköpaineet, kun normaalikokoisetkin lapset ovat järjestelmän mukaan ylipainoisia. Meillä syödään pääosin terveellistä, tavallista kotiruokaa, mutta kyllä mekin välillä herkutellaan pizzalla ja muilla herkuilla. Mutta kohtuudella, se on tärkeintä muistaa. Terveelliset elämäntavat opitaan kotona. Jos aikuinen mässäilee pikaruokaa sohvalla lojuten, ei ole yllättävää, että lapsestakin tulee samanlainen. Aikuiset tarjoilevat lapsilleen ruoan ja heillä on kriittinen päätäntävalta siitä, millaiseksi lapsi tavoiltaan ja ulkomuodoltaan kasvaa. Totuus on, että ylipainoinen lapsi on lähes varmasti ylipainoinen myös aikuisena. Jos vanhemmat eivät harrasta liikuntaa, ei lapsetkaan sitä opi tavaksi ja passivoituu itsekin. Koska siihen on saatu malli kotoa. 

_DSC0440_1

Leikkipuistoissakin olen monesti nähnyt niitä lapsia, jotka kulkevat tikkarit kädessä ja karkkipussit taskussa. Muistan lapsuudestanikin yhdeltä kesälomareissulta asuntovaunun kanssa sellaisen pojan, jota karkki tuntui kasvattavan. Pojalla oli aina karkkia suussa eikä hänen vanhempansa tuntuneet välittävän missä hän viilletti kaikki päivät. Meidän vahempien kutsuessa meidät päivälliselle, otti poika tikkarin suuhun ja odotteli pihallamme että saisimme syöytyä ja voisimme jatkaa leikkimistä. Illalla äitini joutui oikein hätistelemään pojan omalle vaunullensa, kun me olimme alkamassa iltatoimille. Karkkia suuhun, niin pysyy lapsi poissa silmistä. Tabletti nenän eteen niin aikuinen saa keskittyä omiin juttuihinsa häiriintymättä. Todella ikävää, mutta todella yleistä. 

Itse toivon, että osaisin opettaa lapsilleni liikunnan tärkeyden ja arkiliikkumisen hyödyt. Vaikka olenkin laiska ja käyn usein jopa lähikaupassa autolla, en halua tartuttaa sitä lapsiini. Siksi pyrimmekin käymään lasten kanssa kävelyillä tai pyörälenkeillä ja keksiä pihalla muutakin tekemistä kuin hiekkalaatikolla kököttämistä. Lapset saavat mallia siitä, että liikkuminen on kivaa ja vielä kivempaa, kun sitä tekee yhdessä. Herkuttelut ja pikaruokalat pyritään pitämään minimissä, mutta tietenkin sitä voi joskus syödä karkkia ihan muutenvaan. Olen kuitenkin huomannut omissa lapsissamme jo sen, että mitä enemmän heille tarjoaa herkkuja, sen enemmän he niiden perään kyselevätkin. Ei ole helppoa eikä kivaa kuunnella lasten valitusta, että saisiko jotain jälkiruokaa ja olisiko jotain herkkuja. Mutta, pidemmässä juoksussa sen valituksen kuunteleminen on todella tärkeää. On selitettävä, ettei herkkuja voi syödä aina ja on pidettävä kiinni siitä mitä sanoo. Olisihan se helppoa vain antaa karkki suuhun, niin lapsi hiljenisi. Tässä kaivaa kuitenkin kuoppaa sekä itselleen että lapselleen.

_DSC0540_1

Liian välinpitämättömät vanhemmat saattavat aiheuttaa lapsilleen tulevaisuudessa suuriakin terveysongelmia. Kun valitsee itselleen helpon tien, se ei aina ole se paras. En jaksa kokkailla - mennään mäkkäriin. Olisi tässä nyt tätä työhommaa - lapsi tabletille. Sitä luulee itse pääsevänsä helpolla mutta minkä kustannuksella? Oman lapsensa terveyden. Iso hinta laiskuudelle tai kiireellisyydelle. Jos minä olisin lapsena opetettu laiskottelemaan ja vaatimaan aina vain nakkeja ja ranskalaisia ruuaksi johtaen siihen, että olisin aikuisena lihava, olisin aivan varmasti katkera vanhemmilleni. Ymmärrän, että geneettinen perimä on myös osatekijä siinä, tuleeko ihmisestä lihava vai ei. Uskon kuitenkin, että hyvät elämäntavat vaikuttavat tällaisissakin tapauksissa positiivisesti, jos niihin panostaa. 

9. toukokuuta 2017

Raskaus - vastaus kaikkeen

Ilmiö, johon olen tutustunut oikeastaan vasta äidiksi tultuani, on raskauden jatkuva epäily kaveri- ja tuttavapiireissä. Tarkoitan siis sitä, että hyvin usein naisten välisissä keskusteluissa ollaan heti epäilemässä raskautta, jos vähänkin on outoja oireita. Kuten googletohtori saa jokaisesta oireesta diagnosoitua syövän tai muun kuolemaan johtavan sairauden, saa tyttökaverilääkärit diagnosoitua ystävälleen raskauden. Keskustelun päästessä käyntiin on samantekevää onko kyseisellä naisella puolisoa, ehkäisyä, kuukautiskiertoa, kohtua tai ylipäätään seksielämää. Raskaus on taattu!

rv34_110muok

"Oon ollut tavallista väsyneempi viime aikoina, pakko nukkua päikkärit!" 
Ootko raskaana?

"Huh, söin liian ison lounaan ja nyt turvottaa!" 
Voisitko olla raskaana?

"Mua ärsyttää mies, kun se tekee kaiken väärin ja vaikka tekisi oikein niin ärsyttää silti" 
Oot varmasti raskaana!

"Ompas mulla yhtäkkiä epäsäännölliset menkat..." 
Ootko varma ettet oo raskaana?

"Mulla on ollu hankaluuksia totutella uuteen ehkäisyyn, kroppa on ihan sekaisin" 
Saatat olla raskaana!

"Tein raskaustestin, kun oli kaikkia oireita.. Se oli kuitenkin nega." 
Voit silti olla raskaana, monesti testi näyttää väärän negan!

"Tulipa yhtäkkiä hirveä suklaahimo!"
Ettet vaan olisi raskaana?

"Mua alkoi itkettää yhtä surullista leffaa katsoessani..."
Ne on ne hormonit. Oot salee raskaana!

"Oon lihonut viime aikoina pari kiloa"
Ootko raskaana?

"Tänään ei maistu sushi, mentäisikö lounaalle johonkin muualle?"
Ei sushia? Sun täytyy olla raskaana!

Vaikka tietäisi rationaalisesti raskauden olevan mahdottomuus, sitä alkaa hiljalleen itsekin uskoa raskauden mahdollisuuteen, kun sitä tarpeeksi toitotetaan lähipiiristä. Koska raskaus voi teoriassa olla mahdollista, vaikka käyttäisikin ehkäisyä tai kuukautiset tulisivat säännöllisesti, se riski on aina olemassa. Sen takia ehkä naiset herkästi ehdottelevatkin raskautta syyksi ties mihin vaivoihin. Itsekin monesti, joskin yleensä enemmän vitsillä saatan huonotuulisuuttaan tai pahoinvointiaan valittavalle kaverille heittää, että ettei vaan olisi perheenlisäystä tulossa? Ihan tuntemattomille tai puolitutuille ei tällaisia heittoja kannattaisi tehdä, koska ei tiedä tilannetta tai taustoja. Voi olla tietämättään todella loukkaava epäilemällä raskautta, jos henkilön taustalla onkin lapsettomuutta tai muita vaikeuksia.

Onko teille ehdotettu raskautta syyksi kaiken maailman hassuille oireille?

8. toukokuuta 2017

6 kummallista tapaani

Lapsena olin aikamoinen vesipeto ja hypin, sukelsin sekä uin kuin kala vedessä. Mitään ikävää minulle ei ikinä ole vedessä tapahtunut, mutta nykyään pelkään todella paljon uida syvässä vedessä sekä sukeltaa. Mua pelottaa uida vedessä, jossa en näe pohjaan ja jos uin kirkkaassa vedessä jossa näkee pohjan vaikkapa 2-3 metrin syvyyteen, mua pelottaa myös. Uimahallissa uiminen ei yleensä pelota, mutta viime viikolla hotellin uima-altaassa ihan yksin uidessani pelkäsin jonkun mysteerisen voiman vetävän minut veden alle, vaikka allas oli niin matala että yletin joka paikassa jaloilla pohjaan. Pelkäsin jopa tummana länttinä pohjassa näkyvää lattiakaivoa aina uidessani sen yli.

En muista koskaan syöneeni hampurilaista Hesburgerissa. Ennen kuin kirjoitin tämän jutun olisin ollut ehdoton siitä, etten ole syönyt koskaan hesen burgeria, mutta tarkemmin ajateltuna olen saattanut joskus lapsena syödä hesessä enkä vain muista sitä. Hampurilaisiin liittyen olen syönyt mäkkärissä ainoastaan niitä lasten juustottomia perushamppareita ja kanahampurilaista sekä euron juustoja. Euron juustojakin maistoin ekaa kertaa vasta parikymppisenä.

IMG_20170502_133709_230

Muistelen kahdesta perspektiivistä. Kuulostaa näin sanottuna ehkä hassulta, mutta osaan jostain syystä nähdä menneisyyteni tapahtumat ja muistot kahdesta eri näkökulmasta - niin, miten olen ne itse aikanaan kokenut ja niin, että katsoisin tapahtumia ulkopuolisen silmin vähän kuin kärpäsenä katosta. En ajatellutkaan, että tämä olisi mitenkään epänormaalia kunnes yhdelle kaverille asiasta kertoessani hän piti mua vähän hulluna.

Näen päässäni todella paljon absurdeja kauhukuvia kaikenlaisista tilanteista. Meillä esimerkiksi on parvekkeella kanaverkkoa kissojen jäljiltä, mutta myös sen takia että lapset voivat kesäisin vapaasti oleskella parvekkeella. Kauhukuvani ovat luokkaa kun lapsi kiipeää parvekkeen tuolille ja katsoo verkon läpi metsään, näen mielikuvituksessani kuinka hän kaatuu verkkoa päin ja tippuu sen läpi muuttuen spagetiksi. Eli ihan mahdottomia, epätodellisia ja absurdeja worst case scenario mielikuvia. Näitä tulee sitten lähes joka asiassa, osa realistisempia ja osa täysin absurdeja. Jos en hetkeen näe ulkona olevia lapsia pihalla ovat he heti kidnapattu tai jos miehelläni kestää kauppareissulla normaalia pidempään näen kauheita auto-onnettmuuksia ja muuta ikävää.

IMG_20170401_134138_192

Minulla on pakkomielle syödä etenkin herkkuja joko pari tai viiden satseissa. Tai vaihtoehtoisesti yksi jokaista väriä. Esimerkiksi sirkusaakkosia on aina otettava punainen, keltainen, vihreä. Jos karkit eivät ole värikoodattuja, on niitä otettava kaksi tai viisi. En tiedä mistä tämä pakkomielle on saanut alkunsa tai miksi se on niin vakavaa mun mielestä, mutta jotenkin on todella vaikeaa syödä karkkeja "sääntöjen" vastaisesti. Nykyään olen kuitenkin kehittänyt myös sellaisen säännön, joka hieman höllentää noita edellisiä sääntöjä, eli irtokarkkeja ostaessani saan ottaa yksivärisiä karkkeja kolme per lajike ja erivärisiä sitten yksi joka väriä. Sillä tavalla ei myöskään tule ostettua liikaa karkkia kerralla.

Näen monesti etenkin iltaisin nukkumaan mennessäni jonkunlaisia valveunia. Olen siis hereillä, mutta näen pääni sisällä jo unta ja tiedän "katsovani" unen tapahtumia. Tässä muutama päivä sitten juteltiin Samin kanssa sängyssä maatessa vielä ennen nukahtamista ja yhtäkkiä aloin kommentoimaan untani hänelle "ei tuosta ikinä pääse yli, kun tuo lauta on niin ohut". Sen jälkeen jatkoin normaalia keskusteluamme. Unessani olin korkean rotkon äärellä legoukkeleiden kanssa ja yritimme ylittää rotkoa lahon laudasta tehdyn sillan avulla. Unet tuntuvat ihan todellisilta, mutta samalla tiedostan makaavani sängyssä ja olevani hereillä.

Millaisia outoja tapoja teillä on? Kertokaa kommenttiboksissa tai kirjoittakaa aiheesta oma blogipostauksenne!

3. toukokuuta 2017

Kuopuksen metsäretki (+arvonta)

Eilen saimme nauttia ihanasta kevätpäivästä. Vappuhulinoiden jälkeen oli aika siirtyä taas arkirytmiin ja se tarkoitti tavallista päiväkoti- sekä kerhopäivää. Kuopuksen osalta arki taas meinaa sitä, että aamupäivisin ollaan ainoana lapsena kotona. Päätettiin siis lähteä Hugon kanssa pienelle metsäretkelle meidän takapihan kallioiseen metsämaisemaan. Mukaan pakattiin pienet eväät ja poika kanteli ylpeänä eväsreppua selässään. Koska viime aikoina on ollut sekä lapsitreffejä että lapsimessuja, koki Hugo että tämänkin retken olisi oltava lapsiretki. Picnic-paikalle päästyämme poika kyselikin innoissaan, että missä se lapsiretki on. Ei, tämä on Hugon metsäretki, täällä ei ole nyt muita. Onneksi pasteija ja pillimehu olivat tarpeeksi kivoja kavereita!

_DSC0941_1 _DSC0966_1

Lapsen kanssa retkeillessä, autoillessa tai ihan vaan kotona ollessa pillimehut ovat tapaturma-alttiita. Me ollaan jo vuosien ajan ehkäisty mehupurkin puristamisen aiheuttamia sotkuja mehujehujen avulla. Jos ette tiedä mikä mehujehu on, niin se on muovinen pillimehukotelo, jonka avulla pienikin lapsi voi pitää itse kiinni mehustaan puristamatta purkista sisältöä pitkin poikin. Mehujehuvalikoimaa löytyy monissa väreissä ja hiljattain lanseerattiin uutuutena Muumi-aiheiset mehujehut. Me saatiin pojille testiin uutuusjehut ja taas on isompi valikoima joista valita. Vaikka meidän isommat pojat osaavatkin jo juoda pillimehusta sotkematta, tykkäävät he kuitenkin käyttää mehujehuja ja kyllähän sitä on hyvä pelata varman päälle. Minä aikuisenakin onnistun joskus vahingossa puristamaan mehupurkkia liian kovaa niin, että mehua roiskuu joka paikkaan. 

_DSC0949_1 _DSC0955_1 _DSC1005_1

Olisiko teilläkin tarvetta mehujehulle? Laitetaanpa arvottavaksi vapaavalintainen mehujehu lukijoiden kesken! Arvontaan voit osallistua niinkin helposti, että kommentoit alle sähköpostiosoitteesi sekä minkälaisen jehun haluaisit. Valikoiman löydät täältä. Arvonta päättyy tiistaina 9.5. klo 21:00. Jos haluat tuplata voittomahdollisuutesi, kannattaa kurkata myös instagramin puolelle @jenskujne, siellä on nimittäin arvottavana toinen vapaavalintainen mehujehu!

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistujille!
Edit 31.5. Suoritin arvonnan uudelleen, kun edelliseen voittajaan ei ole saatu yhteyttä. Onnea siis anonyymikommentoija nimimerkillä Hiisukas

Yhteistyössä Mehujehu