Kaksplus.fi

28. helmikuuta 2017

Kuopussyndrooma

kuopus_3

Perheen nuorin lapsi on aina se hemmoteltu. Pienin, söpöin, avuton, ikuinen vauva. Pilalle hemmoteltu, lellikki.

Vaikka me vitsaillaan veljestämme usein, niin piloille hemmoteltu pikkupoika-vitseissä piilee myös totuutta. Siinä missä minä ja siskoni keitettiin koko perheelle aamupuurot jo 11 ja 8-vuotiaina ellei aiemminkin, oli pikkuveljemme liian pieni puuronkeittoon vielä teininäkin. Me tytöt tehtiin kotitöitä hiki hatussa ja pikkuveljen ainoa tehtävä oli tyhjentää tiskikoneesta muovipurkit. Me kaksi siskoa ahtauduimme barbieinemme ja Belville-legoinemme pienempään makuuhuoneeseen, kun veli sai itsekseen asua siinä isommassa makuuhuoneessa. No tämä oli ehkä enemmänkin sellainen tyttö-poikastereotypia, koska pojalla piti olla tilaa ajella autoilla, junilla, legoilla, traktoreilla ja muilla jutuilla pitkin lattiaa. Tytöt pärjää vähemmällä. No niin me pärjättiinkin, en muista että oltaisiin juurikaan oltu katkeria pikkuveljen isommasta huoneesta tai valittaneet tilanpuutetta omassamme.

Olen tässä viimeiaikoina analysoinut itseäni ja äitiyttäni, huomaten kauhukseni että meidänkin perhedynamiikka on saanut kolhun #kuopussyndroomasta. Hugo, vauva, pieni ja avuton, söpö ja lutuinen. Muutama kyynel, ja hän saa tahtonsa läpi. Okei, ota sitten sipsi ennen ruokaa. Itkettääkö, kun et saanutkaan ottaa karkkia ilman lupaa? No ota sitten karkki. Ai veitkö jonkun lelun isoveljeltäsi, no antakaa Hugon leikkiä sillä, ettei se enää itkisi. Veikö Joel tai Alex sinulta lelun? Heti takaisin Hugolle! Hyi minua! Lellin kuopukseni yhtä pilalle kuin äitini lelli veljeäni, kohta huomaan itsekin kasvattaneeni pojan, joka oppii keittämään makaroonia vasta 15-vuotiaana (true story). 

kuopus_2

En tiedä onko nuorimman lapsen lellimisen takana juurikin se, että kun on ikuisesti pienin on aina se perheen vauva, ja vauvalta ei voi vaatia samaa mitä isommilta lapsilta. Koska sehän on niin pieni ja hentoinen ja söpö. Osittain omalla kohdallani saattaa olla kyse myös silkasta laiskuudesta. Olen kasvattanut kaksi poikaa reippaiksi ja avuliaiksi, he sietävät pettymyksiä jokseenkin ja heille voi jo selittää, miksi joku asia menee niin tai näin. He ymmärtävät, ettei aina voi saada mitä haluaa ja yleensä pieni kiukku ja tilanteen selittäminen riittää. Nuorin taas on vielä niin nuori, ettei tajua. Hän huutaa herkkujen perään tunnin, vaikka olen miljoonasti toistanut, ettei kotoa löydy mitään herkkuja. Hän itkee tietyn lastenohjelman perään ikuisuuden, vaikka selitän kärsivällisesti, että sitä ohjelmaa ei tällä hetkellä tule. Silloin, jos huudon syynä on joku asia, jonka periksi antamalla saan lapsen huudon hetkeksi hiljenemään, niin teen sen. Opetan siis lastani saamaan tietyissä asioissa tahtonsa läpi huutamalla. Kaivan itselleni syvää kuoppaa, koska en jaksa kuunnella huutoa. Ääntä tässä perheessä riittää muutenkin, joten välillä vain haluaisi hypätä aidan matalimman kohdan yli. Se ei kuitenkaan ole pitkässä tähtäimessä fiksua.

Kuopus on liian pieni siivoamaan, vaikka kuinka osaisi. Kuopuksen ei tarvitse auttaa kotitöissä yhtä lailla kuin isoveljensä. Okei, puhutaan siis kaksivuotiaasta, eli osa näistä asioista menee ihan käytännöllisyyden ja ikätasoisuuden mukaan, mutta paljon on kiinni juurikin tuosta lellimisestä. Mä olen luonteeltani kiltti ja helposti periksi antava, joten onneksi perheessä on myös toinen aikuinen. Iskä pitää enemmän kuria ja lapset tottelevatkin häntä paremmin kuin minua. Auktoriteettiongelmat jo näin varhaisessa vaiheessa kuitenkin tekevät vain hallaa tulevaisuudessa, joten työstän parhaillani omaa kasvatustapaani paremmaksi.

kuopus_1

Monilapsisessa perheessä olisi muutenkin tärkeää, että jokaista lasta kohdeltaisiin tasavertaisesti. En pidä Hugoa lempilapsenani, en todellakaan osaisi valita lempparia omista lapsistani. Olen vain käyökseltäni Hugolle armollisempi ja lepsumpi. Nyt kun olen alkanut olemaan jämäkämpi, kodissamme raikaa aamusta iltaan raivokas uhmahuuto "EN HALUA!"-kiukuttelut ja jopa "DUMMA MAMMA!". On ikävää, että kuopus joutuu kärsimään minun kasvatuksellisista puutteistani ja oppia nyt vaikeamman kautta pois joistain tutuksi tulleista käytännöistä. Enää hän ei pääsekään niin helpolla kuin ennen, ja sehän tietenkin suututtaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan. Ehkä Hugostakin kasvaa vielä kunnon kansalainen kun äiti saa lellimismishalunsa kuriin.

Ovatko kuopukset teidänkin perheissä lellikkejä?

2 kommenttia:

  1. Hei! Tää on niin totta!
    Meidän kuopus on vasta vauva(oikeasti), mutta tosiaan täytyy kiinnittää huomiota asiaan tulevaisuudessa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, mäkin teen tätä aika huomaamattomasti. Onhan tuo meidänkin 2v vielä pieni, muttei ehkä niin vauva ku mitä mä kuvittelen :D

      Poista

Kiitos kommentista!