Kaksplus.fi

28. helmikuuta 2017

Kuopussyndrooma

kuopus_3

Perheen nuorin lapsi on aina se hemmoteltu. Pienin, söpöin, avuton, ikuinen vauva. Pilalle hemmoteltu, lellikki.

Vaikka me vitsaillaan veljestämme usein, niin piloille hemmoteltu pikkupoika-vitseissä piilee myös totuutta. Siinä missä minä ja siskoni keitettiin koko perheelle aamupuurot jo 11 ja 8-vuotiaina ellei aiemminkin, oli pikkuveljemme liian pieni puuronkeittoon vielä teininäkin. Me tytöt tehtiin kotitöitä hiki hatussa ja pikkuveljen ainoa tehtävä oli tyhjentää tiskikoneesta muovipurkit. Me kaksi siskoa ahtauduimme barbieinemme ja Belville-legoinemme pienempään makuuhuoneeseen, kun veli sai itsekseen asua siinä isommassa makuuhuoneessa. No tämä oli ehkä enemmänkin sellainen tyttö-poikastereotypia, koska pojalla piti olla tilaa ajella autoilla, junilla, legoilla, traktoreilla ja muilla jutuilla pitkin lattiaa. Tytöt pärjää vähemmällä. No niin me pärjättiinkin, en muista että oltaisiin juurikaan oltu katkeria pikkuveljen isommasta huoneesta tai valittaneet tilanpuutetta omassamme.

Olen tässä viimeiaikoina analysoinut itseäni ja äitiyttäni, huomaten kauhukseni että meidänkin perhedynamiikka on saanut kolhun #kuopussyndroomasta. Hugo, vauva, pieni ja avuton, söpö ja lutuinen. Muutama kyynel, ja hän saa tahtonsa läpi. Okei, ota sitten sipsi ennen ruokaa. Itkettääkö, kun et saanutkaan ottaa karkkia ilman lupaa? No ota sitten karkki. Ai veitkö jonkun lelun isoveljeltäsi, no antakaa Hugon leikkiä sillä, ettei se enää itkisi. Veikö Joel tai Alex sinulta lelun? Heti takaisin Hugolle! Hyi minua! Lellin kuopukseni yhtä pilalle kuin äitini lelli veljeäni, kohta huomaan itsekin kasvattaneeni pojan, joka oppii keittämään makaroonia vasta 15-vuotiaana (true story). 

kuopus_2

En tiedä onko nuorimman lapsen lellimisen takana juurikin se, että kun on ikuisesti pienin on aina se perheen vauva, ja vauvalta ei voi vaatia samaa mitä isommilta lapsilta. Koska sehän on niin pieni ja hentoinen ja söpö. Osittain omalla kohdallani saattaa olla kyse myös silkasta laiskuudesta. Olen kasvattanut kaksi poikaa reippaiksi ja avuliaiksi, he sietävät pettymyksiä jokseenkin ja heille voi jo selittää, miksi joku asia menee niin tai näin. He ymmärtävät, ettei aina voi saada mitä haluaa ja yleensä pieni kiukku ja tilanteen selittäminen riittää. Nuorin taas on vielä niin nuori, ettei tajua. Hän huutaa herkkujen perään tunnin, vaikka olen miljoonasti toistanut, ettei kotoa löydy mitään herkkuja. Hän itkee tietyn lastenohjelman perään ikuisuuden, vaikka selitän kärsivällisesti, että sitä ohjelmaa ei tällä hetkellä tule. Silloin, jos huudon syynä on joku asia, jonka periksi antamalla saan lapsen huudon hetkeksi hiljenemään, niin teen sen. Opetan siis lastani saamaan tietyissä asioissa tahtonsa läpi huutamalla. Kaivan itselleni syvää kuoppaa, koska en jaksa kuunnella huutoa. Ääntä tässä perheessä riittää muutenkin, joten välillä vain haluaisi hypätä aidan matalimman kohdan yli. Se ei kuitenkaan ole pitkässä tähtäimessä fiksua.

Kuopus on liian pieni siivoamaan, vaikka kuinka osaisi. Kuopuksen ei tarvitse auttaa kotitöissä yhtä lailla kuin isoveljensä. Okei, puhutaan siis kaksivuotiaasta, eli osa näistä asioista menee ihan käytännöllisyyden ja ikätasoisuuden mukaan, mutta paljon on kiinni juurikin tuosta lellimisestä. Mä olen luonteeltani kiltti ja helposti periksi antava, joten onneksi perheessä on myös toinen aikuinen. Iskä pitää enemmän kuria ja lapset tottelevatkin häntä paremmin kuin minua. Auktoriteettiongelmat jo näin varhaisessa vaiheessa kuitenkin tekevät vain hallaa tulevaisuudessa, joten työstän parhaillani omaa kasvatustapaani paremmaksi.

kuopus_1

Monilapsisessa perheessä olisi muutenkin tärkeää, että jokaista lasta kohdeltaisiin tasavertaisesti. En pidä Hugoa lempilapsenani, en todellakaan osaisi valita lempparia omista lapsistani. Olen vain käyökseltäni Hugolle armollisempi ja lepsumpi. Nyt kun olen alkanut olemaan jämäkämpi, kodissamme raikaa aamusta iltaan raivokas uhmahuuto "EN HALUA!"-kiukuttelut ja jopa "DUMMA MAMMA!". On ikävää, että kuopus joutuu kärsimään minun kasvatuksellisista puutteistani ja oppia nyt vaikeamman kautta pois joistain tutuksi tulleista käytännöistä. Enää hän ei pääsekään niin helpolla kuin ennen, ja sehän tietenkin suututtaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanotaan. Ehkä Hugostakin kasvaa vielä kunnon kansalainen kun äiti saa lellimismishalunsa kuriin.

Ovatko kuopukset teidänkin perheissä lellikkejä?

27. helmikuuta 2017

Silikonit ovat vain tyrkkyjä varten

Kun puhutaan plastiikkakirurgiasta ja etenkin silikonirinnoista, monilla tuntuu edelleen tänä päivänä olevan käsitys siitä, että niitä ottaa vain huomionhakuiset, tyrkyt Seiskan lööppeihin haluavat bimbot sekä aikuisviihdetähdet. Tai sitten uskotaan, että halutaan vain miellyttää miehiä, koska "kaikki miehethän tykkäävät isoista tisseistä". Todellisuus on kuitenkin, että hyvin monet rintaleikkaukseen hakeutuvat ovat ihan tavallisia ihmisiä. Naisia, jotka eivät ole tyytyväisiä rintavarustukseensa syystä tai toisesta, äitejä, joiden imetystaipaleet ovat surkastuttaneet rinnat, naisia, jotka eivät ole työstämisestä huolimatta oppineet hyväksymään itseään sellaisena kuin ovat. Joukossa on rintasyövän tai muun takia rintansa menettäneitä naisia ja varmasti osa on myöskin niitä, jotka haluavat vain olla näyttäviä isoine rintoineen. 

En voi sanoa, etteikö rintaleikkaukset olisi yhtään pinnallisia, ovathan ne. Mutta se ei tarkoita, että kaikki haluaisivat megasuuret melonit vain saadakseen tyrkyttää niitä kanssaihmisille paljastavin paidoin ja vähissä vaatteissa. Kun kerroin blogissani ajatuksistani mennä rintojensuurennukseen ja myöhemmin fiiliksiä rintaleikkauksen jälkeen, sain paljon kommentteja siitä, kuinka olen niin pinnallinen ja turhamainen. En ajattele itsestäni näin, mutta toki muilla on oikeus eriäviin mielipiteisiinsä. Jos joku minut tuntematon henkilö pitää minua pinnallisena bimbona, niin pitäkööt. Uskallan väittää, että lähipiirissäni kukaan ei ajattele minusta näin. 

_DSC0227_1

Erityisesti kahdesta syystä en pidä itseäni pinnallisena tissityrkkynä, vaikka rintani ovatkin feikit. 

Rintani ovat paljon pienemmät, kuin monien luomurinnat. Koska olen luonnostani melkoisen hoikka, kehooni ei sopisi jättisuuret rinnat. Mulla ei myöskään ole tissivakoa, koska rintakehäni on rakenteeltaan sellainen, että rintalasta on niin leveä ettei isoillakaan tisseillä saisi vakoa aikaiseksi. Rinnat ovat kaukana toisistaan eikä siis ole vakoa jota herutella. Epäröin edelleen näytellä rintojani paljastavissa vaatteissa, koska pelkään ihmisten ajattelevan silloin juurikin niin, että olen ottanut rinnat päästäkseni esittelemään niitä maailmalle. Halusin kehooni suhteellisen luonnollisen näköiset, sopivan kokoiset rinnat. Myönnän joskus miettiväni, että olisipa sittenkin vielä isommat tissit, mutta tiedän että se näyttäisi luonnottomalta kehooni suhteutettuna. Jotenkin kuitenkin tuntuu. että rintojen koko on toisarvoinen ja ihmiset paheksuvat nimenomaan niitä implantteja. Vaikka omaa kokemusta minulla ei ole, niin tuntuu että harvemmin niitä luomutissejään tyrkyttäviä ihmisiä paheksutaan, mutta heti jos tyrkyllä on feikkitissit niin asia nähdäänkin paheksuttavana ja pinnallisena huomionhakuisuutena. Luomut tai ei, jos joku haluaa kuvissa esitellä rintojaan, niin siitä vaan! Ei se muiden asia ole.

Vaatteet päällä eroa entiseen ei juurikaan näy. Jos kukaan ei tietäisi minun käyneen rintaleikkauksessa, uskon ettei kovin moni sitä päältäpäin arvaisi. Ennen leikkaukseen menoa pohdin paljon sitä, kuinka kaikki vaatteeni tulevat menemään pieniksi enkä mahtuisi niihin enää uusien tissieni ansiosta. Totuus kuitenkin on, että rintaliivit ja bikinit poissulkien, ainoastaan yksi mekko jäi rintojen ansiosta pieneksi. Kieltämättä tuntuu hieman hassulta, että AA-kuppi vaihtui D/E-kuppiin eikä eroa juurikaan huomaa vaatteiden alla. Toki käytin ennen leikkausta hieman topattuja liivejä, mutta en nyt sentään noin paksusti! Ero entiseen on vain se, että toppaukset sijaitsevat nyt ihon alla eikä rintaliiveissä. Kun vaatteet riisutaan, on toki aika selvää etteivät rinnat ole aidot. Omaa rintakudosta minulla ei ole ollenkaan, joten implantit näkyät kyllä aika selkeinä "palloina" ihon alla. Jos kumarrun, implantit rypistyvät ja ne rypyt saattavat myös näkyä ihon läpi. Tilanteet, jossa olen alasti muiden katseiden alla ovat kuitenkin niin harvassa ettei sillä ole mitään väliä miltä rinnat näyttävät vaatteiden alla. Jos joku haluaa uimahallissa tai kylpylässä tuijotella tissejäni niin tuijotelkoot. 

_DSC0230_1

Miehiä miellyttääkseni en todellakaan rintaleikkauspäätöstä tehnyt. Oman puolisoni mielipide on ainoa, jolle annan arvoa ja hän teki hyvin selväksi jo alusta asti että pitää vanhoistakin rinnoistani, mutta kelpuuttaa tietenkin myös feikkitissit. Hänen takiaan en leikkaukseen mennyt, vaan oman itseni takia. Mieheni on tukenut päätöstäni, sillä hän on nähnyt kaiken sen epävarmuuden, jonka koin yrittäessäni vuosien ajan opettelemaan hyväksymään rintani. Rinnat ovat tehneet hyvin tärkeää työtä imettäessään lapsiamme enkä ole katkera tai pettynyt siihen, miten ne raskauksien ja imetyksien myötä ovat muuttuneet. Se kuuluu elämään ja naisen kehon muutokset kuuluvat lastensaantiin. 

Olen kuitenkin iloinen, että on olemassa mahdollisuuksia ihmisille, joilla on vaikeaa hyväksyä itsensä. Elämme tässä maailmassa vain kerran ja on todella ikävää, jos koko sen elämän ajan kokee tyytymättömyyttä ja epävarmuutta itseensä ja joutuu taistelemaan huonon itsetunnon kanssa. Elämästähän pitäisi nauttia! Tietenkin omastakin mielestäni veitsen alle hakeutumista tärkeämpää olisi tehdä henkistä työtä itsetuntonsa ja itsensä hyväksymisen kanssa. Onhan se aina terveempi, turvallisempi ja parempi vaihtoehto. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, ettei se henkinen työskentely aina riitä vaikka kuinka yrittäisi. 

_DSC0225_1

Jos ihminen kokee elämänlaatunsa paranevan kauneusleikkausten myötä, kokee saavansa niistä vähänkin iloa irti, niin sittenhän se on heille ainoastaan hyväksi. Riippumatta siitä, mitä muut asiasta ajattelevat. Haluaisin sanoa, että vaikka huono itsetunto ei ole sairaus, on se kuitenkin suhteellisen iso psyykkinen vajavaisuus. Siinä missä moni plastiikkakirurgiaa vastustava ihminen tuntuu hyväksyvän asian, kun kyseessä on sairaus kuten rintasyöpä ja siitä seurannut fyysinen poikkeavuus kehossa. Henkisen tason ongelma ei tietenkään ole läheskään verrattavissa vakavaan sairauteen, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Kaikki eivät myöskään halua uutta rintaa syövälle menetetyn tilalle ja sekin on täysin ok. Pääasia on se, miten omasta itsestään ajattelee. Olit sitten yksirintainen, pienirintainen, kyhmynenäinen, leikelty, luomu, aina ilman meikkiä kulkeva tai naama contourattu lähes tunnistamattomaksi. Tai mitä tahansa muuta. Jos olet tyytyväinen itseesi katsoessasi peiliin, silloin olet juuri oikeanlainen.

21. helmikuuta 2017

Netflix lapsenvahtina

Meillä alkoi eilen hiihtoloma, jolloin kerho ja kaikki harrastukset ovat tauolla. Otettiin esikoisellekin vapaata päiväkodista, koska halusimme tehdä kaikkea kivaa yhdessä loman aikana. Sami on töissä, mutta me muut suunnittelimme kivoja talviaktiviteetteja ja kivaa tekemistä koko viikolle. Toisin kävi, kun sunnuntai-iltana sairastuin. 

Koko viikonlopun vaivannut turvonnut imusolmuke nivusessa alkoi oireilla pahemmin, minulle nousi kuume ja oloni oli aivan järkyttävä. Tärisin täysissä pukeissa kahden paksun peiton alla, nukuin levottomasti, hikoilin ja palelin vuorotellen. Aamulla alkoi vielä järkyttävä vatsakipu, joka tuntuu rintalastan ja navan välissä kuin vatsassa olisi kolme nyrkkiä paukuttamassa sisäelimiäni. Eilen jaksoin nousta sängystä yhdeksältä, ja iltapäiväkahteen mennessä olin nukkunut päiväunia yhteensä neljä tuntia. Lounasta lapsille laittaessani itkin keittiön lattialla maaten ja nousin viimeisillä voimillani sekoittamaan pastaa muutaman minuutin välein. Pestasin isoveljet auttamaan kuopusta syömään ja sain todellakin pinnistellä saadakseni kuopuksen puettua ulos nukkumaan. 

_DSC0170_1

Liikkumiset sohvalta keittiöön ja vessaan olen hoitanut ryömimällä tai konttaamalla, sillä noustessani ylös iskee huimaus ja oksettava olo. Silmissäkin mustenee. Pakolliset lastenhoitokuviot olen juuri ja juuri suorittanut itku kurkussa, vain ajatellen, että pian pääsen takaisin sohvalle tekemään kuolemaa. Eilen Sami pääsi töistä onneksi hieman ajoissa ja tuli kotiin jo ennen neljää. Hän ulkoilutti lapsia ja jaksoi touhuta heidän kanssaan koko illan minun ryvetessä itsesäälissä sohvannurkassa. Siinä samassa hän jaksoi vielä hoitaa minuakin. 

Kotiäideillä ei ole mahdollisuutta ottaa sairaslomaa, joten olen joutunut turvautumaan täysin Netflixiin ja lastenkanaviin. Pojat ovat onneksi jo niin isoja, että osaavat itse keksiä leikkejä ja viihdyttää toisiaan, mutta kyllä telkkari on pelastanut myös paljon. Minulla on paha mieli ja syyllinen olo, että kauan odotettu hiihtoloma on alkanut näin huonoissa merkeissä. Eihän sitä sairastumiselle mitään voi, mutta silti se on lapsiltani pois. Ei ulkoilua, ei yhdessä leikkimistä, ei pelejä tai edes kirjoja. Silmäni eivät pysy auki niin pitkään, että saisin kirjan luettua. Sen sijaan lapset odottavat isänsä kotiintuloa ja käpertyvät kanssani peiton alle tuntikausiksi katsomaan lastenohjelmia. 

_DSC0182_1

Kuume on jo laskenut, mutta vatsakipu ei mene pois. Olen sairastanut kaksi samanlaista "vatsatautia" viimeisen vuoden aikana, mutta mitään diagnoosia siihen ei ole aiemminkaan löytynyt, joten en ole vaivautunut vielä menemään lääkäriin. Sen sijaan olen ottanut vahvempia lääkkeitä ja toivonut niiden auttavan. Googletohtorin mukaan kipu saattaisi liittyä jonkinlaisiin sappivaivoihin. Yöt nukun todella levottomasti, näen toinen toistaan hullumpia unia, voin pahoin, palelen ja hikoilen. Olen täysin voimaton, oksettaa, huimaa. Hengästyttää, pää tuntuu olevan ihan sumussa. Täytyy vain toivoa, että olo tästä paranee, tai sitten on hakeuduttava taas lääkäriin tutkimaan jotain, jota ei löydy. 

Tällä hetkellä toivon vain, että kerettäisiin edes muutaman päivän ajan viettää kunnon hiihtolomaa, tai jos sairasteluni jatkuu että Sami tekisi mahdollisimman lyhyitä työpäiviä että lapset saisivat tehdä edes jotain kivaa päivisin. Minusta kun ei seuraksi tässä kunnossa ole. Olo on syyllinen, mutta onneksi lapset ymmärtävät edes suunnilleen, että mamma on kipeä. Miten te muut kotiäidit tai koti-isät sairastatte?

13. helmikuuta 2017

Kulttuurimatkalla Tuttiritarin valtakunnassa

Viime vuoden marraskuussa vietettiin Kaksplus-verkostobloggaajien pikkujouluja Tampereella. Yksi tuon tapahtuman sponsoreista oli Tampereen Teatteri, joka tarjosi meille lippuja eri teatterinäytöksiin. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä sain kaksi lippupakettia koko perheen seikkailumusikaaliin Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus. Päätimme jo tuolloin, että vilkas Hugo olisi 2v4kk ikäisenä liian pieni teatteriin ja päätimme jättää hänet mommon ja papan hellään hoiviin Espooseen teatterimatkan ajaksi. Lähdettiin siis matkaan nelistään Samin, Joelin ja Alexin kanssa. En pakannut kameraa mukaan, sillä teattereissahan ei luonnollisesti saa kuvata, joten saatte nauttia suttuisista puhelinkuvista. Saatiin teatteriseuraksi ihana Nea perheineen ja näin meidän pojatkin saivat ihastuttavat daamit treffeille.

DSC_0934_1

Tuttiritari ei ole minulle ollenkaan tuttu, vaikka hänet nimeltä tunnistankin. Sami muistaa Tuttiritari-hahmon jostain lapsuudesta ja Alex tiesi myös Tuttiritarin ennestään. Lähdettiin kuitenkin avoimin mielin tutustumaan uudenlaiseen hahmoon ja hänen elämäänsä. Pojat ovat aiemmin käyneet pari kertaa teatterissa, sekä myös nukketeatterissa ja elokuvissa, mutta oli kivaa päästä oikein isoon teatteriin! Mä olen itsekin lapsesta asti ravannut teattereissa ja baleteissa ja minusta on kivaa ja tärkeää tarjota kulttuurikokemuksia omillekin lapsille. Onhan se aina erityinen juttu, kun saa pukeutua hieman arkea hienommin ja käydä katsomassa hauskaa esitystä perheen kanssa. Onhan oikea teatteri ihan eri asia kuin pelkkä leffojen katselu telkkarista kotisohvalla.

DSC_0927_1 DSC_0932_1 IMG_20170211_154855_604

Esitys kesti kaksi tuntia väliajan kanssa ja se oli juuri sopivan pituinen meidän 4- ja 5-vuotiaille. Pojat jaksoivat istua tosi nätisti ja keskittyivät teatteriin. Väliajalla kerrattiin kahvin, mehun ja donitsien äärellä tähänastisia tapahtumia, pohdiskeltiin hahmoja ja mietittiin, mitä seuraavaksi tapahtuu? Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus oli poikien mielestä hauska, mutta he eivät osanneet valita mikä oli parasta - kuulemma kaikki! Esitys oli myös meidän aikuisten mieleen ja nauroin itse useassa kohtauksessa. Vuorosanoissa oli hauskoja sanaleikkejä ja sellaisia hauskoja juttuja, joita lapset eivät ehkä tajua mutta aikuiset ymmärtävät. Oli oikein onnistunut ensimmäinen koko perheen teatterikokemus.

IMG_20170212_200536_953

Teatterin jälkeen suuntasimme suoraan kotiinpäin. Päivä oli hieman raskas, sillä matkoihin Tampereelle ja takaisin kotiin meni neljä tuntia ja teatterissakin piti malttaa olla paikoillaan. Takaisin Espooseen päästyämme pojat saivat liittyä pikkuveljensä seuraan yökyläreissulle isovanhemmilleen ja me jatkoimme illan viettoa aikuisten kesken, kun Nea ja Jere liittyivät seuraamme vietyään tytötkin yökyläilemään. Minusta on aivan ihanaa, kuinka mun blogiharrastuksen kautta me ollaan löydetty noin ihania ystäviä! Miehet ovat löytäneet yhteisen peliharrastuksen, joten enää ei olla vain "me ja meidän miehet", vaan ollaan kaikki neljä ystäviä keskenämme ja tykätään viettää aikaa yhdessä, niin vain aikuisten kesken kuin myös lasten kanssa.

Oletteko käyneet teatterissa, konserteissa tai muissa kulttuuritapahtumissa lasten kanssa? Pidättekö kulttuurikasvatusta tärkeänä vai samantekevänä?

5. helmikuuta 2017

Maitohampaiden inflaatio

Meidän esikoiselta irtosi tänään ensimmäinen maitohammas. Se on heilunut jo pitkän tovin, kunnes tänään siskonmakkarakeiton äärellä lapsi huomasi, että hammas ei enää ole paikoillaan. Hyvä niin, koska hampaiden kiskominen on yksi niitä asioita, joita pelkään vanhemmuudessa. No, jäi mysteeriksi onko hammas nielty makkarakeiton mukana vai katosiko se jonnekin muualle, mutta olennaista on sen kivuton irtoaminen.

_DSC0130_1

Sitten päästäänkin asiaan, eli maitohampaiden kokeman inflaation pariin. Muistan omasta lapsuudestani hammaskeijun tuoneen irronneesta hampaasta markan tai jopa viisi markkaa. Mitähän hampaista tätä nykyä maksetaan, vai maksetaanko ollenkaan? Tulee väkisinkin mieleen se Modern Familyn jakso, jossa Mitch ja Cam maksavat Lilylle 100 dollaria irronneesta hampaasta. En tiedä paljonko markan arvo tänä päivänä olisi, enkä tiedä myöskään paljonko maitohampaan arvo on. Kymmenen senttiä, euro, femma? Maksetaanko etuhampaista vähemmän kuin poskihampaista ja pitääkö maksaa kipulisää jos hammas on kiskottava irti väkivaltaisesti? Tuleeko tällaiset vahingossa ja kivuttomasti irronneet hampaat halvemmiksi?

Onko nykyaikana tarpeetonta maksaa lapselle irronneista hampaista, vai pitäisikö kertoa tarinoita hammaskeijuista ja siten ruokkia lapsen mielikuvitusta? Onko oikein opettaa lapsi siihen, että irronneesta hampaasta tienaa rahaa tai lahjoja? Ehkä olisikin parempi alusta alkaen ottaa se kanta, että hampaiden irtoaminen kuuluu vain lapsen normaaliin kehitykseen eikä siitä tarvitse hyötyä mitään kuvitteellisten satuolentojen eli vanhempien kustannuksella. Aihetta googlatessani löysin mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, mutta silti olin edelleen ihan pihalla siitä, mikä ratkaisu olisi meidän perheelle toimivin. Kaikkea sitä joutuu tässä vanhemmuuden hurrikaanissa miettimään. Eipä käynyt mielessä lähes seitsemän vuotta sitten tikkuun pissatessani, että kuluttaisin vielä tunteja koneen äärellä opiskellen tietoa hammaskeijuista ja hammaslahjoista. 

_DSC0129_1

Päätimme kuitenkin, että pienen kolikon lapsi on hampaastaan ansainnut. Olkoot se sitten 50 senttiä tai 20 senttiä, lapsi varmaan ilahtuu joka tapauksessa. Ei tarvitse opettaa, että hampaiden irtoamisesta rikastuu, mutta toisaalta eipä niitä maitohampaita niin montaa lapsen suussa ole, että saattaisi itsensä vararikkoon vaikka lahjoisikin lasta hampaiden takia. Ei tarvitse tuputtaa hammaskeijuja, mutta antaa silti mahdollisuus halutessaan uskoa niihin.

Paljonko teidän hammaskeijut maksavat lapsille hampaista, vai maksavatko ollenkaan?