Kaksplus.fi

9. heinäkuuta 2016

Tunnesyöjä vai tunne-epäsyöjä?

Kuten olen joskus blogissani kertonut, olen teini-ikäisenä sairastanut jonkinasteista syömishäiriötä. En muista, onko minulle koskaan tehty virallista diagnoosia, mutta oireenkuvat olivat niin selkeät ettei se tarvitse diagnoosia tuekseen. Sairastaminen oli pääosin anoreksiaa, mutta siinä oli myöskin paljon bulimisia piirteitä. Laihduin lyhyessä ajassa hurjasti, en syönyt juuri mitään, jumppailin yöt salaa vanhemmiltani, oksensin joskus jopa pelkää vettä juotuani. Kerrytin painon hiljalleen takaisin ja "paranin kuin itsestään" - fyysisesti. Kehoni meni kai jonkinlaiseen säästöliekki-modeen tuon lihomisen jälkeen, sillä jatkoin tietoisesti ns. laihduttavia syömistottumuksia vielä vuosia, mutta paino ei juurikaan muuttunut suuntaan tai toiseen. Syömishäiriöllä oli selkeä yhteys mielialaani, sillä olin masentunut sairastuessani ja alkaessani voimaan paremmin henkisesti myös syöminen parani ja paino alkoi nousemaan.

Olen siis jossain määrin tunnesyöjä, en tietoisesti mutta alitajuisesti. Nautin hyvästä ruuasta, syömisestä ja nautiskelusta herkkujen kera. Tietyissä tilanteissa syöminen tuottaa paljon mielihyvää, en siis syö pelkästään saadakseni ravintoa ja pysyäkseni elossa. Joskus syömishäiriö nostaa päätään ja koen vatsenmielisyyttä, ahdistusta ja katumusta syömistäni ruuista ja herkuista. Yleisesti vointini on kuitenkin hyvä ja voin syödä mitä haluan vailla omatunnontuskia. Jos taas ahdistun, olen surullinen tai vaikkapa riitelen puolisoni tai ystäväni kanssa, minulta katoaa ruokahalu samantien ja alan voimaan pahoin sekä henkisesti, että fyysisesti. Tämä ei ole tietoinen päätös, vaan kehon oma reaktio stressitilaan on välitön syömiskielto. En edes pysty syömään, vaikka haluaisin. Oksettava olo valtaa kehoni ja jopa pelkkä syömisen ajattelu pahentaa oloa. Tätä tahatonta tai puolitahallista oloa saattaa jatkua tunneista päiviin, vaikka riita olisikin sovittu ja tilanne olisi ohi. Tavallaan olen siis onnellisissa asioissa tunnesyöjä ja surullisissa asioissa tunne-epäsyöjä. Normaalisti kai tunnesyömisenä pidetään surunsa hukuttaminen ruokaan, mutta miksipä se ei voisi päteä myös toisin päin? Kai tunnesyömisessäkin on monenkirjava oireilu.

 photo tunnesyoumljauml_2_zpstrxbd2bh.jpg

Minulle on jäänyt myös pitkäaikaisia vaikutuksia sairastamisesta. Ruokahaluni on olematon, vatsalaukkuni on todella pieni ja se turpoaa valtavaksi pienestäkin määrästä ruokaa. Siis oikeasti pienestä määrästä, puhutaan vaikka yhdestä leipäviipaleesta. Toki syy tähän voi olla jokin ihan muukin, mutta olettaisin vatsalaukun koon olevan ainakin osasyy. Turpoaminen hankaloittaa myös julkisesti syömistä, sillä eihän se ole kivan näköistä, että vatsa pömpöttää ja näytän liian pieniin vaatteisiin pukeutuneelta raskaana olevalta naiselta. Turvotus on tietenkin myös fyysisesti ikävän tuntuista.

En tunne nälkää. Liian usein havahdun myöhään iltapäivällä siihen, etten ole syönyt mitään. Yleensä Sami tulee töistä kotiin valittaen kovaa nälkää, jolloin tajuan että hei mä en muuten ole syönyt mitään, mullakin on varmaan nälkä. En edes muista että pitäisi syödä tai tajua etten ole syönyt. En huomaa syömättömyyttäni, koska keho on vuosien varrella niin tottunut siihen, että olin pahimmillaan päiviä syömättä ja normaalit päivittäiset ruokailuvälitkin ovat useita tunteja. Onneksi Sami on hyvä tuki tähän, sillä hän patistaa minua syömään. Olisi tietenkin helppoa syödä aina lasten kanssa samaan aikaan, mutta jostain syystä ei vain tule syötyä. Ei ole mukavaa syödä väkisin jos ei ole nälkä, samalla tavalla kuin liika syöminen vatsan ollessa jo täynnä ei myöskään ole mukavaa.

 photo tunnesyoumljauml_1_zpsdsousavi.jpg

Sairauteni alku ja juuri on kaikista kummallisin tarina. Katsottiin yläasteen terveystiedon tunnilla dokumenttia anorektikoista. Sen katsottuani mietin hiljaa mielessäni, toihan on siistiä. Mäkin voisin vähän laihduttaa. Toki pääni on aina tainnut olla hieman sekaisin, sillä jo ala-asteaikaisista päiväkirjamerkinnöistä löytyy lehmän kuvia nimelläni varustettuna ja kertomuksia siitä, paljonko painan ja kuinka läski olen. Ehkä voisin joskus purkaa niitäkin ajatuksia muualla kuin ärsyttävänä pitämälleni psykiatrille, jonka luona mut pakotettiin tuolloin teinivuosina käymään.

Välillä olen päästäni ihan pihalla ja katselen vanhoja kuvia ajatellen, olisipa minulla vieläkin tuollainen itsekuri. Olisimpa yhtä laiha kuin tuolloin. Melkein kuin toivoisin edelleen olevani sairas, vaikka se onkin ihan älytön ajatus! Joskus taas kyllästyttä kaikki nämä mun pakkomielteiset sekä alitajuiset syömisvammaamiset. Painoindeksini on noin 18, eli nykypainossani ei ole mitään moitittavaa ja kroppakin näyttää peilistä katsottuna useimmiten ihan kivalta. Painan muutaman kilon enemmän kuin ennen kolmatta raskautta, mutta olenhan kerryttänyt painoa melkein kilon verran jo pelkillä tisseillä, haha. Miksi yksi elämän perusasioista, syöminen, on niin vaikeaa?

Oletko tunnesyöjä? Miten tunnesyöminen sinulla ilmenee?

4 kommenttia:

  1. Mä olen ollu tunnesyöjä ja silloin kun masentaa, mässään herkkuja. Ja sokeri sitten taas masentaa entisestään. Parivuotta sitten rakastuin, laihduin kun ei tehnyt enään mieli syödä/ei ollut nälkä, olin huomaamatta vihdoin siinä koossa missä olen halunnut olla. Tuli sydänsurut, ja silloin hoikempana kun oli jo tiedostamatta vähentäny ruokaa ja sokeria, nii sitten ei masentuneena sitten tehnykkään mieli syödä mitään. Nyt on lähtenyt herkuttelu lapasesta ja olen palannut huonoihin tunnesyöjä (ja muutenkin) tapoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin ne vaan tunteet ja olotilat vaikuttavat syömiseen. Uskon, että tää on aika yleistä. Tsemppiä syömistapojen muuttamiseen, munkin täytyisi vähän tsempata :) Sokeriherrkuja tulee kyllä mässäiltyä jonkun verran ja niistä tosiaan tulee vielä huonompi olo, sekä henkisesti että fyysisesti.

      Poista
  2. Kyllä elimistö vaan tottuu siihen tiettyyn ruokailurytmiin. Mun on pakko saada ruokaa kolmen tunnin välein. Töissä kahvitauon ja lounaan välissä on tuo kolme tuntia ja usein meinaan siinä jo kuolla nälkään! Mulla on kyllä myös suuri kulutus, työ on fyysistä ja treenaan säännöllisesti, joten pakkokin saada ravintoa, että jaksaa. BMI mulla on 22-23 välillä ja aina oon ollut hoikka.

    Uskon, että kun vaan rupeat syömään useammin niin tilanne muuttuu pikkuhiljaa. :)
    Ps. Mä syön helposti kerralla kokonaisen ison ravintolapizzan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo varmasti mullakin kroppa tottuisi, jos tarpeeksi pitkään jaksaisi sinnikkäästi yrittää. Ei vaan ole halua/jaksamista siihen. Pitää yrittää tsempata, niin kroppa voisi paremmin :)

      Poista

Kiitos kommentista!