Kaksplus.fi

4. heinäkuuta 2016

Hylkäsin lapseni

Esikoisemme oli viime viikolla reissussa mumminsa kanssa. Hän oli poissa kotoa yhteensä neljä yötä. Hän matkusti ensi kertaa ulkomaille. Hän on viisivuotias, joten kasvatusoppaiden mukaisesti (yö per ikävuosi) reissu oli ihan hyväksyttävän pituinen. Silti se tuntui äidistä pahalta. Vaikka olenkin työstänyt vuosien aikana ahdistustani äitiyteni yhdestä isosta häpeän hetkestä ja lapsen yökyläilyt eivät enää tuota pahaa mieltä, niin tällä kertaa minua ahdisti. Yksi lapsistani, neljä yötä erossa perheestään. Ihan yksin. No ei tietenkään yksin, mutta yksin erossa ydinperheestään, vailla vanhempiaan ja sisaruksiaan. Syy, miksi asia on minulle niin vaikea on se, että juurikin kyseisen lapsen hoitoon jättämisestä nuorempana koen epäonnistumista ja katumusta.

_DSC0153_1

Olimme nuoria ja tietämättömiä. Lähipiirissämme myötäiltiin päätöstämme. En tiedä olivatko he oikeasti sitä mieltä, että suunnitelma oli ookoo vai eivätkö he vain tohtineet sanoa meille toisin. Jätimme esikoisemme yhdeksäksi yöksi hoitoon alle vuoden ikäisenä. Yhdentoista kuukauden ikäiselle vauvalle tuon pituinen aika on sama kuin vanhempien hylkäämäksi tuleminen. Alle vuoden ikäinen lapsi ei välttämättä muista vanhempiaan noin pitkän aikaa näkemättä heitä. Meillä ei onneksi käynyt niin, eikä jouduttu vierastuksen tai normaalista poikkeavan käytöksen kohteeksi reissun jälkeen. Erossaolo ja jälleennäkeminen sujui niin hyvin kuin suinkaan tuollaisen erossaoloajan jälkeen voi. Hassuinta ja samalla surullisinta tässä jutussa on se, että olen ollut erossa lapsestani pidemmän aikaa kuin puolisostani. Olemme Samin kanssa olleet pisimmillään erossamme toisistaan vissiin vajaan viikon verran.

Kadun sitä, että jätin alle vuodenikäisen lapsen yli viikon ajaksi hoitoon matkustaakseni kahdestaan häämatkalle mieheni kanssa. En haluaisi uskoa, että lapseni olisi tuosta lomamatkasta kärsinyt, mutta todellisuudessa kukaan ei voi tietää totuutta. Miten hän on reagoinut vanhempiensa poissaoloon? Miten tämä on vaikuttanut kiintymyssuhteeseemme tai lapsemme tulevaisuuden kykyyn ja tapaan luoda ihmissuhteita? Onko hän kokenut itsensä hylätyksi tulleeksi? Onko hänelle jäänyt pelkoa tai traumoja erossaoloajasta? Muistaako lapsi edes erossaoloa? Sydäntäni särki kuitenkin kuulla vuosien jälkeen äitini muistelleen, että olihan se lapsi loppuviikosta aika apaattinen ja vaisu. Lieneekö sitten siitä, että me vanhemmat olimme poissa, vai siitä että hän sattui olemaan hieman kipeänä juuri tuolloin loppuviikosta. Ahdistaa ajatella, mitä pienen rakkaani mielessä on liikkunut.

_DSC0180_1

Juhannuksena erehdyin hermostumaan lapseni huonoon käytökseen ruokapöydässä ja ärähdin hänelle: vien sinut kohta roskiin! Ei ehkä mikään maailman vakavin uhkaus, mutta hetkeä myöhemmin viedessäni hänet puhuteltavaksi pois pöydän äärestä sain kuulla surkean nyyhkytyksen alta sanat "en halua koskaan joutua pois perheeni luota". No enhän minä oikeasti ollut häntä pois viemässä, en roskiin enkä muuallekkaan. Kunhan päästin hermostuksissani sammakon suustani, kuten varmaan moni tekee kiihdyksissään. Mutta tämä sydäntä raastava lause esikoiseni suusta herätti jälleen kerran minussa sen ajatuksen, joka alitajunnassa aika ajoin kummittelee. Onko tämäkin sivuvaikutus siitä, että hylkäsimme pienen rakkaan lapsemme reilut neljä vuotta sitten? Jätimme hänet yhdeksäksi yöksi, jotta pääsisimme itsekkäästi "nauttimaan kahdenkeskeisestä ajasta" ennen toisen lapsemme syntymää. Johtuuko tämäkin välikohtaus ja perheen luota pois joutumisen pelko siitä hylkäämisestä?

Toisen ja kolmannen lapsen kohdalla kasvatinkin ainakin itselleni jonkinlaiset traumat tästä. En tiedä lapsesta, mutta minuun reissusta kaikessa ihanuudessaan jäi myös osittain ikävät muistot. Joelin kohdalla en koskaan suonut ajatusta yökyläilyn mahdollisesta haitallisuudesta, siis ennen tuota pitkää reissua. Alexin syntymän jälkeen en alkuun halunnut laittaa häntä hoitoon ollenkaan. Peruin yökyläreissuja ja käännyin hoitopaikan parkkipaikalle päästyäni jo itkien takaisin hakemaan vauvani. Voin pahoin sen illan, jolloin vauva lopulta meni ensi kertaa puolivuotiaana yökylään. Kolmannen lapsen kohdalla annoin yökyläreissun odottaa vielä pidempään. En varmaan olisi laittanut häntä niinkään aikaisin (8,5kk) ikäisenä vielä yökylään, mutta se oli kuitenkin järkevin ratkaisu siihen hetkeen. Sen ensimmäisen kynnyksen jälkeen yökylään vieminen on ollut helpompaa, kun on saanut huomata etteivät lapset koe sitä huonona asiana. Lapset saavat erilaista huomiota ja vanhemmat saavat omaa aikaa. Karua ehkä, mutta joskus vanhemmat tarvitsevat lomaa lapsistaan. Ja joskus lapset myös tarvitsevat lomaa vanhemmistaan.

_DSC0151_1

Nykyhetkenä koen lasteni voivan hyvillä mielin mennä läheisten sukulaisten luo yökylään ja voivani jättää heidät sinne itsekin hyvillä mielin. Enää en koe ahdistusta yökyläreissuista, sillä nykyään lapset itse kyselevät niiden perään. Haluan lasteni ylläpitävän läheiset välit isovanhempiinsa ja muihin sukulaisiinsa. Haluan lasteni muistelevan yökyläreissuja samanlaisella lämmöllä, kuin minäkin muistelen lapsuuteni aikaisia mummolareissuja. Äitiys on tunteiden vuoristorataa. Voi olla, että stressaan turhasta. Oletettavasti lapseni on henkisesti täysin kunnossa tuosta häämatkasta huolimatta. Äitinikin kertoi joskus, kuinka syyllinen olo hänellä oli ja kuinka suurista omatunnontuskista hän on kärsinyt joutuessaan viemään meidät kesäisin mummolaan useiksi päiviksi, koska työvuorot eivät menneet yks yhteen koulujen kesälomien kanssa. Me taas muistamme lämmöllä niitä mökillä vietettyjä kesäpäiviä sukulaisten kanssa. Niin ne asiat näyttävät erilaisilta eri näkökulmista.

Kun esikonen lopulta kotiutui reissultaan halusin rutistaa hänet rikki loputtomalla määrällä haleja ja pusuja. Tämä ei lapselle kelvannut, vaan hän kiemurteli irti otteestani ja ilmoitti muuttavansa laivalle asumaan. Taisi olla mukava reissu.

15 kommenttia:

  1. Meidän kohta kolme vuotias ei ole koskaan ollut missään yökylässä.
    En ole raaskinut jättää häntä yökylään. Ottajia olisi mutta en vaan ole raaskinut.
    Mietin että jos itkee ( yöllä joskus itkeskelee, haluaa äidin/isän, jos olisikin joku muu niin mitäs sitten yöllä,rauhottuisko ollenkaan).
    Emmekä kaipaa yhteistä aikaa, lapset on pieniä hetken, ehditään vanhuksina sitten reissata ja tehdä kahdestaan vielä kaikkea.
    Yhteistä aikaa on kun lapsi illalla nukahtaa esim, se riittää.
    Tottakai toiset haluaa enemmän yhteistä aikaa ja ei sekään paha juttu ole.
    Meillä se ei ole vielä ollut ajankohtaista, saa nähdä koska uskallan laittaa tytön esim mummulaan yöhoitoon.
    Menee ehkä vielä hetki kuitenkin,kohta opetellaan tarhaan menemistä ja sinne jäämistä koko päiväksi, sekin on iso askel jo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kohtaa pakko muistuttaa, että elämää ei kannata elää niin, että "kyllä me sitten eläkkeellä...." Ikinä ei voi tietää,mitä tapahtuu, puolisosi voi kuolla tai sairastua, tai sinä itse. Sitten kaduttaa, kun koko elämä jäänyt elämättä ja kokematta.

      Poista
    2. Tietenkään ei kannata liikaa ajatella, että kerkeää sitä myöhemminkin, koska ei ikinä tiedä mitä voi käydä. Kuitenkin yhtä lailla lapsi voi sairastua tai kuolla, silloin taas saattaisi kaduttaa, jos on laittanut lasta usein yökylään saadakseen omaa aikaa yms. Ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan ja siksi onkin paras elää hetkessä ja tehdä niinkuin sillä hetkellä parhaalta tuntuu.

      Jos ei tunnu siltä, että haluaa viedä lasta hoitoon ja että iltaiset yhteiset hetket riittää, niin se on ihan yhtä oikein kuin joku muu menettely. :) Tsemppiä ensimmäiselle anonyymille hoidon aloitukseen sekä lapselle että vanhemmille! :)

      Poista
  2. Eihäs se lomamatkan "hylkäys" näy lapsessa välttämättä vielä vaan paljon myöhemmin..;(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, sitä tässä juuri mietinkin :/ Se voi ilmetä vaikka vasta aikuisiällä..

      Poista
  3. Minulla kanssa särähtää aina korvaan tuo sitten vanhuksina ehditään.. Meillä jäi lähipiirissä nuori isä kahden lapsen kanssa yksin, kun hänen vaimonsa ja lasten äiti kuoli yllättäen. Yksin kasvatti lapset kaiken surun keskellä ja ovatkin jo kohta hienoja, nuoria aikuisia! Mutta aina ei siis ehditä sitten vanhana..koskaan ei voi tietää, mitä omalle kohdalle elämässä osuu. En siis ota tässä kantaa lasten yökyläilyyn tmv., mutta totean vaan, että kannattaa elää tätä päivää ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä, koska huomisesta ei kukaan tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella ikävä tapahtuma, voimia yksin jääneelle isälle ja koko lähipiirille. Ikinä ei voi tietää, mitä elämässä käy, se on totta. Pitää vain yrittää elää hetkessä ja tehdä siinä kohtaa oikeilta tuntuvia ratkaisuja :)

      Poista
  4. No elämässä voi käydä kuten vaan ja kyllä toiset vaan vanhuksina sitten nauttii ja toiset ei.
    Tunnen monia vanhempia jotka nauttivat nyt kun lapset on jo isompia ja omatoimisia.

    eipä siinä mitään kummaa ole että jos vanhuksina ehditään,toiset elää lapsilleen ja nauttivat myöhemmin sitten omasta ajasta.
    Toiset tekevät toisin,mitä se kenelläkään kuuluu miten eletään ja tehdään.
    Tehkäämme kaikki miten parhaaksi näemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, jokainen tekee omat päätöksensä niiden asioiden suhteen, joihin voi vaikuttaa. Elämässä voi käydä mitä vaan suunnittelematonta, hyvää tai ikävää. Täytyy vain yrittää tehdä ainoasta elämästään paras :)

      Toki ei sekään varmaan järkevintä ole, elää elämää sillä ajatuksella, että joku voi kuolla milloin vain. Silloin eläminen saattaa saada ison stressitekijän tuon kaltaisesta ahdistavasta ajatustavasta - en sano että olisi väärin elää "jokainen päivä kuin se olisi viimeinen", itse vaan pyrin olemaan yleisellä tasolla positiivisempi ja ajatella, että tulevaisuudessakin olen toivottavasti yhä onnellinen elämääni.

      Poista
  5. Uusi yritys kommentin kanssa :P Tosiaan pohdin tätä itsekin parhaillaan ja ahdistaa ajatus, että jättäisi "yksin", mutta toisaalta häämatka koetaan (toivottavasti!) vain kerran elämässä... Vaikeita päätöksiä ja niin monta tapaa toimia! :)

    Hieno ja suora kirjoitus aiheesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä teille oikean päätöksen tekemiseen, oli se sitten minkälainen tahansa, on se varmaan teille oikea :)

      Poista
  6. Yöpymiset ovat mielestäni hyviä sekä vanhemmille että lapsille, vanhemmille on tärkeää joskus saada taukoa ja aikaa ilman lapsia ja lapsille on hyvä oppia luottamaan ja olemaan myös muiden kanssa. En usko että lapsi muistaa vauvana tapahtunutta pitkää poissaoloa nykyisin - jos sillä oli silloin vaikutusta niin uskon että 9 päivän poissaolon sai 'hyvitettyä' laatuajalla poissaolon jälkeen. Itse ei onneksi ole tarvinnut tehdä vastaavanlaista valintaa, luulen että en uskaltaisi jättää poikia niin pitkäksi aikaa tai olla toisella puolella maailmaa mikäli mitään tapahtuu. Turha kuitenkin murehtia jo tapahtunutta enää nyt vaan suunnitella iloista tulevaisuutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Ihan totta, ettei kannattaisi murehtia menneitä - uskon, että muisti lapsi tilannetta tai ei, niin hän voi kokea itsensä turvalliseksi ja rakastetuksi meidän luonamme. :)

      Poista
  7. Meillä oli lapsi ekan kerran hoidossa pari tuntia ollessaan lähemmäs puolivuotta ja yli kaks vuotta ennen yökyläilyjä. Ja hyvin reipas poika on ja nyt mielellään menee hoitoon ja hänet jätetään hoitoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osalle sopii mennä jo pienestä pitäen yökylään, osalle on parempi odotella. Eihän tästä asiast ole olemassa oikeaa ja väärää, on vain suosituksia :) Mukavaa, että poika on reipas hoidossa. :)

      Poista

Kiitos kommentista!