Tissit ennen ja jälkeen

Lupasin teille kuvia ennen ja jälkeen rintaleikkauksen, joten tänään niitä on luvassa. Hakeuduin rintaleikkaukseen alunperin siksi, että ennestäänkin pienet rintani ovat kolmen raskauden ja imetysajan jälkeen kadonneet tyystin. Konsultaatioon mennessäni itsekin yllätyin, kuinka ammattilaisenkin mielestä rintani olivat täysin surkastuneet. Lihasten, ihon ja nännien lisäksi rinnoissani ei ollut mitään. Kaikki rintakudos puuttui. Lähes lapsesta asti rintojen kasvua odottaneena edes ne ihmeet joihin kehoni on vuosien aikana pystynyt, luomaan ja ruokkimaan jälkikasvuni, eivät yrityksistä huolimatta auttaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olin.

Leikkauksesta on nyt aikaa tasan kaksi viikkoa. Implantit ottavat oman aikansa asettautua kehoon, joten ihan lopullisessa kunnossa nämä eivät ole vielä aikoihin. Implantit ovat siis pisaran muotoiset ja kooltaan 390g. Koska joku kuitenkin kysyy, niin uudet rinnat ovat kuppikokoa D, ainakin tukiliivieni mukaan, jotka ovat kokoa 70D. Jännittää lähteä liivikaupoille myöhemmin, jos nyt vaikka löytyisi ihan oikeasti sopivan kokoisia liivejä.

Ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen oli kieltämättä aika hankala. Leikkausmorkkis tuli jo toisena päivänä ja kivuissani itkin, mitä meninkään tekemään. Suihkuun mennessäni uusi ulkomuoto tuntui vieraalta ja tukiliivien riisuminen aiheutti pahoinvointia. Olin varma siitä jo ennen leikkausta ja olen varma siitä edelleen - vaikeinta minulle tulee olemaan hyväkyä se, että kehossani on jotain sinne kuulumatonta. Nyt kahden viikon jälkeen pahimpien kipujen ollessa historiaa oloni on jo paljon parempi. Lisätukivyötä olisi hyvä käyttää vielä viikon ja tukiliivejä muutaman viikon ajan yötä päivää, jatkossa tarpeen ja oman mielen mukaan. Rintojen muovautuminen lopulliseen muotoonsa ja implanttien asettautuminen aloilleen voi viedä jopa neljästä kuuteen kuukautta leikkauksesta, joten siihen asti nämä eivät ole vielä lopullisen näköiset tai tuntuiset. 

Alkuun kauhistelin rintojen kokoa. Itse asiassa kauhistelin sitä jo konsultaation jälkeen sovittuamme kirurgin kanssa implanttien koosta. Näin jälkeenpäin ajateltuna nämä eivät kuitenkaan ole yhtään liian isot, ero onkin yllättävän pieni etenkin vaatteet päällä. Rinnat istuvat mielestäni kehooni melko luonnollisesti koonsa puolesta. Ovathan ne tietenkin tiiviimmät kuin luomurinnat eikä minulla ole yhtään rintakudosta joka pehmentäisi implantin tuntumaa. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että uskalsin käydä kaiken tämän läpi. Tunnen itseni naisellisemmaksi ja itsevarmemmaksi, vaikka ei se itsevarmuus loppupeleissä rintojen koosta johdu. Kehoni on ryhdikkäämpi ja vaatteet istuvat paremmin päälle. Tähän mennessä kaikki kokeilemani vaatteet ovat mahtuneet päälleni edelleen, vaikka pelkäsin ennen leikkausta tarvitsevani totaalista vaatekaapin uusimista. En tiedä millaiset kannut olisin tarvinnut onnistuakseni siinä... Lopputulos miellyttää omaa silmää ja sehän on tärkeintä. Nyt sitten odotellaan, että viimeisetkin kivut ja epämiellyttävät tunteet poistuvat, rintoihin palautuu tunto ja implantint löytävät lopullisen paikkansa kehossa.

Yleensä en mielelläni puhu blogissa raha-asioista, mutta monia varmaan kiinnostaa leikkauksen lopullinen hinta. Halusin ehdottomasti leikattavaksi Suomessa, vaikka etelänaapurissa olisin varmaan säästänyt tonneja. Minä sain leikkaushinnan arvonlisäverottomana ja säästin siinä useita satasia, mutta kyllähän tämä kallis paukku silti oli. Lopullinen hinta oli siis 7250€ sisältäen konsultaation, verikokeet, implantit, leikkaus- ja anestesiakulut, sairaalayöpymisen, kahdet tukiliivit ja lisätukivyön, tukisukat, lääkkeet sekä jälkitarkastukset.

Mitäs pidätte lopputuloksesta? Oliko leikkauksen arvoinen juttu? Omasta mielestäni ainakin oli!

Ne vaikeat

Olen kuluneiden viikkojen aikana pohtinut ja kirjannut ylös asioita ajasta rintaleikkauksen jälkeen. Asioita, jotka ovat olleet vaikeita ja joita en olisi osannut odottaa kokevani. Asioita, joista ei kerrota lääkäriasemalla, rintaleikkauksista kertovilla sivustoilla tai erilaisilla keskustelupalstoilla kokemuksia jaettaessa.

Juuston höylääminen. Se ei onnistu enää normaalilla tavalla, vaan minun täytyy käyttää kahta kättä yhden sijaan. Yhdellä kädellä annan voimaa painaa juustöhöylää juustoa päin, toisella höylään. Yhden käden voimat eivät riitä sekä painamiseen että höyläämiseen. Vielä pitäisi olla kolmas käsi, jolla pitää juustokimpaletta paikallaan.

Housujen riisuminen ja pukeminen taaperolle. Tämä tieto on hyödyksi ainakin sellaisille, joilla on pieniä lapsia ja jotka suunnittelevat leikkaukseen menoa. Mulla on ollut hankaluuksia saada Hugolle vaippa vaihdettua, sillä housujen riisumiseen ja pukemiseen tarvitaan yllättävän paljon voimaa rintalihasten ollessa heikkoina. Tietenkin iso hankala juttu on myös se, ettei saa nostaa mitään painavaa. Kakkapyllyt on pestävä suihkun alla ja lapsen on osattava kiivetä itse autoon/autosta pois, syöttötuoliin ja sieltä pois jne.

Autolla ajaminen. Ennen leikkausta sain sellaisen kuvan, että autolla ajamisessa vaikeinta olisi vaihteiden vaihto. Sekään ei toimi ihan mutkattomasti, mutta riippunee autosta. Meillä on aika jäykkä vaihdekeppi varsinkin pakkia päälle laittaessa, joten se on ollut hieman hankalaa. Omalla kohdallani suurempia ongelmia tuottaa kuitenkin ratin kääntäminen. Käännökset tuottavat hankaluuksia joten olen ratissa nykyään hidas ja kömpelö kääntyjä. Joudun pitämään ratin alaosasta kiinni ja kääntää rattia pienillä käsiliikkeillä yhden ison kääntöliikkeen sijaan.

Kainalokarvojen ajelu. Itselläni tukiliivit painavat kainaloita hieman ja ne ovat turvonneet ja tuntoherkät. Sheivaamista hankaloittaa myös käsivarsien nostamisen kömpelyys. Sääriä en voi ajella ollenkaan, sillä eteenpäin kumartuminen tuntuu epämiellyttävältä. Pitää laittaa mies asialle mikäli haluaa sileät kesäsääret.

Housujen pukeminen. Ensinnäkin, lihoin leikkauksen jälkeen yli viisi kiloa. On normaalia, että turvotuspainoa tulee ja se todennäköisesti häviää ajan mukana. Omalla kohdallani tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka osa painosta on jo pudonnut niin omat housut eivät mahdu päälle. Housunnapin saaminen kiinni on mahdotonta, sillä käsissä ei ole tarpeeksi voimaa siihen. Napin kiinnilaitto-liike tuntuu inhottavalta rintalihaksissa, joka johtaa siihen ettei saa tarpeeksi voimaa vetää nappia reikää kohti.

Selkäkipu. Selkälihakseni ovat täysin jumissa! Leikkauksen jälkeen tulee maata ja nukkua ainoastaan selällään vähintään kahden viikon ajan. Hyvää asentoa on hankala löytää ja pystyasennossakin selkää särkee. Unelmoin kyljellä makaamisesta ja toivon, että joskus vielä pystyisin makaamaan vatsallanikin taas.

Ensimmäiset pari viikkoa ovat leikkauksen jälkeen hankalimmat, mutta sitten se pikkuhiljaa helpottaa. Mulla tulee huomenna juurikin se kaksi viikkoa leikkauksesta. Olen päässyt lääkkeistä lähes kokonaan eroon, tällä hetkellä syön enää 400mg buranaa 1-2 kertaa päivässä. Ollaan siis koko ajan menossa parempaan päin. Täysin parantumiseen menee toki aikaa kuukausia tai jopa pidempään, mutta on mukava tietää, että pahin on jo ohitse. Pelkäsin leikkauksen jälkeisen ajan olevan paljon hankalampaa, joten olen iloinen että se onkin mennyt helpommin kuin olin olettanut.  

Toivottavasti nämä tissiaiheiset postaukset eivät jo tule korvistanne ulos! Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä moni on ilmaissut kiinnostuksensa aihetta kohtaan ja tällä hetkellä tisseihin liittyvät jutut ovat niin suuri osa arkea, etten osaisi oikein muusta kirjoittaakaan. Ollaan oltu viikon ajan vatsataudissa koko perhe, eli ollaan vain löhötty kotona päivätolkulla eikä täällä tapahdu mitään. Yritän tehdä huomenna postauksen rinnoista ennen ja jälkeen, sitten päästään pikkuhiljaa myös takaisin muihin aiheisiin. Aurinkoista alkanutta viikkoa kaikille!

Tyttölapsi-ikävä?

Kolmen poikalapsen äitinä hyvin yleisiä kysymyksiä lapsista puhuttaessa on kai te teette vielä sen tyttölapsen? Harmittaako, ettei teillä ole tyttöä? Olettamus lienee, että jokaisessa perheessä kuuluisi olla molempaa sukupuolta edustavia lapsia. Jos niitä ei ole, tulisi vanhempien kuitenkin kokea jonkunlaista kaipuuta sitä puuttuvaa sukupuolta kohtaan. Ei se niin mene. Niin kauan kun lapsen sukupuoleen ei voi vaikuttaa, mielestäni tuollaiset yllämainitut kysymykset ovat lähinnä tökeröitä ja loukkaavia. Väittääkö kysyjä, etten saisi olla tyytyväinen niihin lapsiin jotka minulla on? Että perheeni on jotenkin vääränlainen, kun ei halutakaan tehdä "vielä sitä tyttöä"?

Voin sanoa sataprosenttisella rehellisyydellä, että olen tyytyväinen siihen, että minulla on kolme poikaa. Näin sen kuului mennä eikä perheemme olisi tarkoitus olla muunlainen. Silti on myönnettävä, että monesti mietin millaista olisi olla tyttölapsen äiti ja mistä kaikesta jään paitsi, kun kasvatan pelkkiä poikia. Tähän asti en kuitenkaan ole keksinyt yhtään maata mullistavaa syytä, vaan keksimäni jutut ovat pönttöjä ja ylitsepäästäviä. En koskaan voi opettaa tytärtäni meikkaamaan ja pitää kynsistudioita kotona tai letittää kauniita kampauksia. En voi viedä tytärtäni shoppailemaan ja katsomaan romanttisia hömppkomedioita elokuviin. En voi juoruilla tyttäreni poikaystävistä ja ihastuksista. En voi olla mukana valitsemassa hääpukua tyttärelleni. En saa kokea mahdollisten lastenlasteni raskausaikaa oman tyttären kanssa. Ihan oikeasti, nämähän ovat varsin turhia juttuja.

En usko, että elämäni mullistuisi huomattavasti vaikka minulla olisikin tyttö, kenen kanssa harrastaa noita yllämainittuja juttuja. Enkä todellakaan pidä yhtäkään noista syistä tarpeeksi hyvänä lähteä väkisin yrittämään tyttölasta, tai lasta ylipäätään. Akuuttiin tarpeeseen voin lainata kummityttöäni, kynsistudiota olenkin jo leikkinyt Alexin kanssa ja haluan uskoa, että oman tyttären puutetta tulen kyllä saamaan tyydytettyä muilla keinoin, kuin tekemällä lapsia kunnes tulee tyttö. Minulla on mahdollisuus saada tulevaisuudessa kolme ihanaa miniää (Olettaen, että lapseni löytävät itselleen naispuoliset kumppanit. Toki vävypojatkin ovat yhtä tervetulleita, enkä ahdistuisi siitäkään jos lapseni haluaisivat elää sinkkuina lopun elämäänsä). Uskon, että lapseni löytävät tulevaisuudessa kumppanit, joita tulen pitämään ihanina, jotka tulevat olemaan minulle kuin omia lapsia. Ehkä pääsen osallistumaan heidän kanssaan hääpukujen valintaan, ehkä he voivat oman äitinsä lisäksi kokea minutkin hössöttävän anopin sijaan ihmisenä, jolta löytää apua ja tukea raskausaikana. 

En oikein tiedä mistä tämän postauksen ajatus lähti tai mitä loppupeleissä yritän sanoa. Ei elämä ole yhtään sen parempaa tai huonompaa, oli lapset kumpaa sukupuolta tahansa, tai onko niitä lapsia ollenkaan. Jokaisessa tapauksessa on hyvät puolensa ja puutteensa. Olkaa iloisia siitä, mitä teillä on älkääkä kyseenalaistako ihmisten tarvetta saada tai olla saamatta tietyn sukupuolisia lapsia. Älkääkä varsinkaan ikinä kysykö keneltäkään, aikovatko he vielä tehdä niitä tyttöjä tai poikia tai hankkia koiriensa kavereiksi kissoja.

PS. Pahoittelen tuoreiden kuvien puutetta. Sen lisäksi, että vasta harjoittelen arjessa pärjäämistä tissikipuineni ja nostorajoitteineni, on kaksi lapsistamme vatsataudin kourissa. Ei siis hirveästi jaksa panostaa nyt kuvaamiseen. Puhelinräpsyjä löytyy instagramista, mutta sitäkään ei huvita päivittää normaaliin tahtiin, kun oma puhelimeni on taas huollettavana ja lainapuhelimen kameran laatu on jokseenkin surkea. Snapchat taas pysynee hiljaa kunnes oma luuri on palautunut huollosta, sillä lainapuhelin tilttaa kokonaan aina snapchat-sovelluksen avatessani. Tässä siis pakollinen valivali-osio ja kohti parempia aikoja!

Miniloman viimeiset hetket

Tänään ollaan vietetty kesäistä sunnuntaipäivää. Samin viimeisen lomapäivän kunniaksi käytiin rannassa kahvilla ja leikkimässä. Mä olen voinut paljon paremmin eilisestä lähtien ja olenkin saanut jätettyä pois kaikista vahvimmat lääkkeet. Huomenna koittaa todellisuus ja jään päiväksi kotiin poikien kanssa Samin palatessa töihin. Hieman mua huolestuttaa, mutta eiköhän me jotenkuten pärjätä. Huomenna mun ei onneksi vielä tarvitse autoilla, joten Hugon autoon ja autosta pois saamisen kanssa ei ole huolta. Syöttötuoli sen sijaan aiheuttaa hieman hankaluutta, samoin päiväunille laittaminen rattaisiin. Jos vointini huononee Sami on kuitenkin valmiustilassa tulla töistä kotiin.

Kamerani tuntuu edelleen turhan painavalta käsissä, joten olisin kuvaillut rantsureissuamme puhelimella. Mutta (aina on mutta) jostain syystä kamerani on mennyt mustaksi! Saan kyllä otettua mustia kuvia, mutta ne näkyvät galleriassakin pelkkinä vioittuneina tiedostoina. Etukamera taas toimii normaalisti, tiedä sitten missä vika mutta ellei kotikonstit auta niin joudun kiikuttamaan luurini taas huoltoon. Jouduin siis turvautumaan Samin puhelimeen, jonka kamera tuntuu olevan jopa mun puhelimen kameraa parempi. Elektroniikka-ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet siihen, sillä jostain syystä kuvien lisäys blogiin ei toiminut sitten millään. Taistelin yli tunnin ajan, että sain nämä kuvat tänne.

Tiistaina mulla on ensimmäinen jälkitarkastus ja pojilla on viimeinen varsinainen kerhopäivä. En tiedä jääkö se Joelin viimeiseksi kerhopäiväksi, sillä Joelille on myönnetty syksystä alkaen päivähoitopaikka. Pohditaan kuitenkin riittäisikö, että Joel olisi kolmesti viikossa päiväkodissa ja sen lisäksi kerran viikossa kerhossa ja kerran viikossa kotona. Saa nähdä millaiseen rakaisuun päädymme. Alex jatkaa kuitenkin kerhossa kolmesti viikossa syksylläkin. Keskiviikkona on kerhon kevätjuhla ja sitten alkaa kesäloma! 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille ja peukut pystyyn käynnissä olevaan jännittävään jääkiekkomatsiin!

Seuraa Instagramissa @jenskujne

Leikkauskertomus

Huh, nyt se on tehty!

Tiistaina aamulla lähdin kotoa pinkit tukisukat jalassa, perhosia vatsassa, jännittyneenä ja innostuneena. Yö meni aika lailla jännittäessä ja heräilin useaan otteeseen. Aamulla vatsa oli edelleen kipeä ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa, mutta olo oli silti edellisiltaa rennompi. Äiti tuli hakemaan minua hieman aamuseitsemän jälkeen. Puoli kahdeksan jälkeen sanoin äidilleni heipat sairaalan pihassa ja suuntasin leikkausosastolle valmisteltavaksi. Onneksi olin ajoissa paikalla, sillä pääsin ensimmäisenä leikkausjonoon vaikka alunperin leikkaukseni piti olla vasta toisena. Jännitin niin kovaa, että oleminen oli hankalaa. Henkilökunta oli todella mukavaa, kaikki olivat lempeitä ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Saatuani sairaalavaatteet päälle pääsin lähes heti kirurgin luo, jossa kuvattiin rintani ja piirrettiin leikkauskartta. Meinasin pyörtyä lyhyen toimenpiteen aikana kahdesti, osin jännityksen takia, osin siksi, että mun verenkierto ei toimi normaalisti ja veri ei nouse jaloista tarpeeksi nopeasti takaisin päähän. Tämä aiheuttaa minulle muutenkin todella helposti huimausta ja pyörtyilyä. Kirurgin luota päästyäni sain esilääkkeet ja heti kahdeksan jälkeen minut jo vietiinkin leikkaussaliin. Muistan anestesialääkärin kysyneen, minne haluaisin unimatkallani lähteä, mutta en keksinyt hyvää matkakohdetta. Seuraavaksi tunsin pistelevää, kutittavaa tunnetta kasvoissani ja sitten vintti pimeni.

Havahduin heräämöstä yhdeltätoista. En tiennyt leikkauksen kestosta, en tiennyt kauanko olin ollut heräämössä ennen kuin heräsin, mutta heräsin hyvinvoivana, kivuttomana ja tietenkin hieman sekavana. Otin heti puhelimen käteen ja aloin laittamaan perheelle ja ystäville viestiä. Ajatukseni olivat kirkkaat, mutta sormet eivät totelleet aivojen käskyjä ja jälkeenpäin luettuna viestini ovat olleet pelkkää kirjainten sekasotkua. Alkuun minulla ei ollut kipuja ollenkaan. Tippakanyyli käsivarressa oli kaikista kipein. Minulla oli myös mahdottoman kuuma! Hikoilin ensimmäisenä päivänä todella paljon. Vietin heräämössä kuusi tuntia, jonka aikana sain syötyä, minua lääkittiin ja selailin puhelinta paremman tekemisen puutteessa. Kipuja ei ollut ja liikkuminen sujui hyvin. Rinnoissa oli tietenkin paineen tunnetta, hengittäminen oli hieman vaivalloista ja on sitä edelleen. Rinnat ovat pinkeät ja tunnottomat. Lääkäri tuli myöhemmin juttelemaan kanssani ja kertoi että leikkaus oli sujunut teknisesti todella hyvin.

Jäin sairaalaan yhdeksi yöksi tarkkailuun, varmuuden vuoksi. Siellä sain tarpeen mukaan kunnon lääkkeitä ja asiantuntevat ammattilaiset vointiani seuraamaan. Pääsin viideltä omaan huoneeseen jossa sain katsoa telkkaria ja levätä. Ystäväni Katja sekä äitini kävivät vierailemassa, pidin omaa kisastudiota MM-lätkää katsoen ja nukahtamislääkkeestä huolimatta minun oli vaikea saada unta. Oletin, että olisin nukkunut koko ensimmäisen päivän, mutta sain otettua vain lyhyet torkut ennen iltaa. Kahdentoista jälkeen nukahdan vihdoin herätäkseni vajaat kolme tuntia myöhemmin pirteänä. Nukahdin onneksi nopeasti uudelleen ja heräsin vasta puoli seitsemältä hoitajan tuodessani minulle lääkkeitä ja aamupalaa. Kipuja ei edelleenkään juuri ollut. Torkuin vielä muutaman tunnin kunnes äiti tuli hakemaan minut kotiin. Sain tukiliivien lisäksi ylimääräisen tukivyön, kotihoito-ohjeet ja liudan reseptejä kotilääkintää varten. 

Ensimmäinen päivä kotona sujui kohtalaisesti. Voin päivän ihan hyvin ja tsemppasin itseni mukaan poikien muskarin kevätjuhlaan. Tultuamme kotiin reissu vähän kostautui, ja olin loppuillan todella kipeä. Liikkuminen sattui, vasen rinta ja koko käsi olivat täysin tunnottomat, sohvalta nouseminen itketti. Lääkäri varoitti, että leikkauksen jälkeen saattaa tulla morkkis, ja sellainen olo minulla todellakin oli. Iltakymmeneltä otin viimeiset lääkkeet ja painuin sänkyyn. Nukuin kaksi tuntia ja heräsin hirveisiin painajaisiin. Sain onneksi aika pian unen päästä kiinni taas ja näin lisää unia. Heräsin viideltä enkä sen jälkeen nukkunut enää kunnolla, torkuin vain. Nyt aamulla olen voinut ihan hyvin. Leikkauksen jälkeiset kolme päivää ovat kuulemma kaikista vaikeimmat, eli tänään olen todennäköisesti vielä kipeä, sen jälkeen alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Mulla on ollut selkä jumissa leikkauksesta asti, ja se tuottaa aika paljon kipua. Joudun nukkumaan selälläni puoli-istuvassa asennossa parin viikon ajan, ja selälle hyvää asentoa on hankala löytää. Eilisiltaa lukuunottamatta kipu on kuitenkin ollut koko ajan oletettua vähemmän, mikä on hyvä juttu. Odotin jotain paljon pahempaa, mutta kipu on kuitenkin lopputuloksen arvoista!

Valmiina veitsen alle

Huomenna se koittaa, nimittäin kauan odotettu leikkauspäivä. Kaikki valmistelut on tehty ja nyt jää aikaa vain jännittämiselle. Leikkausta varten olen ostanut tukisukat, käynyt tarvittavissa verikokeissa, putsannut kynsilakat pois ja pakannut sairaalakassiin mukavaa vaatetta ja eväitä. Tukiliivit odottavat sairaalalla ja kyydit sairaalaan sekä kotiin on hommattu. Lasku on maksettu ja viimeiset tissittömät kuvat otettu (ennen-jälkeenkuvia on siis tulossa, ei mitään nakuilua kuitenkaan). Sami jää huomenna vajaan viikon lomalle ollakseen apunani kotona kipeimpien aikojen läpi. 

Huomenna on luvassa aikainen aamu ja jännittää ihan kamalasti! Olen tähän asti pärjännyt todella hyvin olemalla ajattelematta koko leikkausta, mutta nyt se todellisuus on iskenyt, että huomenna se todellakin tapahtuu! Leikkaus itsessään ei niinkään pelota, onhan kirurgi Suomen parhaimmistoa ja hänelle toimenpide on rutiinihomma. Minua ahdistaa tällä hetkellä eniten se kipu, joka koittaa leikkauksen jälkeen ja se, että joudun olemaan yksin sairaalassa vuorokauden verran. Ja mitä jos en olekaan tyytyväinen uusiin rintoihini? En edes muista miltä ne konsultaatiossa näyttivät! Tietenkään ne eivät tule olemaan lopullisessa muodossaan vielä kuukausiin, ja varmasti tulen niihin tottumaan, mutta jännittää silti. 

Samin loman jälkeinen aika jännittää myös. Miten saan Hugon yksin autoon ja autosta pois, kuinka onnistuu kakkapyllyn pesu ja osaako Hugo jollain konstilla itse kiivetä syöttötuoliin ja sieltä pois? Kuinka jaksan hoitaa lapsia päivät Samin ollessa töissä ja kauanko pahimmat kivut kestävät? Mielessä pyörii monta kysymystä. Uskon kuitenkin, että oikealla asenteella pärjätään vaikka pää kainalossa. Perheemme auttavat meitä mahdollisimman paljon, jos tarve vaatii, mutta haluaisin kyllä uskoa pärjääväni itsekin tuon ensimmäisen viikon jälkeen.



Pelon ja jännityksen lisäksi olen kuitenkin todella innoissani! Vihdoin haaveni toteutuu, se haave jonka luulin pelkuruuteni takia jäävänkin pelkäksi haaveeksi. Voin sanoa lopulliset heipat istumattomille rintaliiveille ja paksuille toppauksille, poikamaisen litteälle vartalolle. Vaikken ehkä tänä kesänä vielä uskalla kovin paljoa ilman tukiliivejä olla, voin olla itsevarmempana rannalla ja kesävaatteissa miettimättä miten lapsekkaalta näytän litteällä rintakehälläni. Vaikka joudun todennäköisesti luopumaan monista lempivaatteistani, uskon löytäväni paremmin istuvampia ja naisellisuuttani korostavampia vaatteita.

Päätökseni olla avoin leikkauksesta niin tällä blogissa kuin oikeassakin elämässä on ollut todella hyvä. Olen kertonut asiasta avoimesti lähes kaikille tuttavilleni ja olen saanut todella hyvää ja rohkaisevaa palautetta joka suunnasta, jopa miehiltä (yleensä kun oletetaan, että miehet arvostavat luonnollisuutta enemmän kuin silikonitissejä). Tyttökaveritkin ovat varanneet jo puristeluvuoroja. Itse uskon, että oli mies tai nainen niin itsevarmuus on viehettävää, oman kehonsa häpeäminen ei. On samantekevää, onko vartalo luonnollinen vai jollain tavoin muokattu, kunhan ihminen on itseensä tyytyväinen. Jos joku pitää minua jatkossa pelkkänä silari-Jenninä niin sitten pitää. Isommat tissit eivät vaikuta luonteeseeni, enkä aio muuttua ykskaks tyhmäksi bimboksi. Olen sama minä, vain isommilla tisseillä.

Seuraa Snapchatissa jenskujne ja Instagramissa @jenskujne jos reaaliaikaiset tissijutut kiinnostaa tulevina päivinä!

Kroppaprojekti

Alkuvuodesta kirjoittelin tavoitteistani tälle vuodelle ja yksi niistä oli liikunnan ja urheilun ylläpitäminen ja lisääminen säännölliseen arkirytmiin sekä terveelliseen ruokavalioon panostaminen. Toistaiseksi olen onnistunut tässä tavoitteessa, tai ainakin osassa sitä. Ruokavalioni on edelleen retuperällä. Syön liian vähän, todella epäsäännöllisesti, korvaan perusruokaa herkuilla ja juon aivan liian vähän. Onneksi on vielä reilu puoli vuotta kuluvaa vuotta jäljellä, joten voin vielä onnistua tässäkin tavoitteessa. Liikunnan kanssa olen pysynyt suunnilleen ruodussa, joskin olen fiiliksen mukaan ottanut treenaamisesta taukoa silloin tällöin.

Seuraan edelleen Kayla Itsinesin Bikini Body Guidea, jonka siis aloitin heinäkuussa viime vuonna. En seuraa treeniohjelmaa orjallisesti, mutta olen onnistunut pyrkimyksessäni treenata noin kolmesti viikossa. Kerkesin juuri ryhdistäytyä lenkkeilyn kanssa ja käydä lenkillä kahdesti viime viikolla, kunnes mursin varpaani (ei se varmaan oikeasti ole murtunut, mutta on edelleen viikon jälkeen kipeä ja aristaa liikkumista). Nyt olenkin sitten loppuviikon taas vain makoillut. Kehoni on muuttunut vuoden aikana paljon, kuten voitte nähdä alla olevista kuvista. Vasemmalla tilanne ennen treeniohjelman aloittamista viime kesänä, oikealla tämänhetkinen tilanne kymmenen kuukauden suhteellisen säännöllisellä treenaamisella. Nämä kuvat olivat alunperin ainoastaan omaan käyttööni tarkoitettu, joten ne eivät ole pikkuhousuineen, likaisine hiuksineen ja meikittöminä kovin kauniit tai säädylliset, mutta ne ovat aidot. Paino on pudonnut n. 3-4 kg. "Raskauskiloja" minulla on edelleen reilut kaksi kiloa, mutta uskon sen olevan lihasta eikä enää raskauspainoa. Terveellisen ruokavalion avulla tulokset voisivat olla vielä paremmat! 

Pelottaa hieman miten jo lähes rutiiniksi tulleen liikunnan käy, kun en saa rintaleikkauksen jälkeen liikkua juuri ollenkaan kahteen kuukauteen. Pelkään, että koko vuoden treenaamisen tulokset ehtivät kadota tuon kahden kuukauden aikana ja muutun takaisin tuoksi huonokuntoiseksi lösähtäneeksi Jenniksi, joka olin vuosi sitten. Kahden kuukauden treenikielto ei ole ehdoton, mutta erittäin suositeltava. Vähintään kuukauden verran tulee välttää kaikenlaista liikuntaa, toisen kuukauden aikana uskaltaa ehkä alkaa varovasti liikkumaan, omasta voinnista riippuen. Lääkäri suositteli minulle tuota koko kahta kuukautta, sillä en tule pystymään olemaan täysin tekemättä mitään kun mulla on kolme lasta hoidettavana. Sen takia on entistä tärkeämpää minulle välttää kaikkea ylimääräistä rasittamista parhaani mukaan. Näin minimoidaan mahdolliset leikkauksen jälkeen ilmenevät riskit implanttien asettumisen ja kehoon sopeutumisen suhteen.

Olenkin nyt päättänyt, että tuon kahden kuukauden aikana tulen panostamaan siihen kompatuskiveeni, ruokailuun, entistä tarkemmin, välttääkseni totaalisen lössähtämisen. Jospa sillä saisin samalla boostattua itseäni terveellisempiin syömistottumuksiin joiden soveltamista voisin jatkaa liikuntakiellon lopettamisenkin jälkeen. En ole mikään yltiöpäinen terveyshihhuli, mutta mun surkeiden syömistottumusten parantamisessa pienkin panos on hyväksi. Terveellisessä ruokavaliossa ei ole mitään huonoa, mutta epäterveellisesti syöminen vaikuttaa lähes kaikkeen. Fyysinen jaksaminen kärsii, keho voi huonosti ja saattaa kärsiä tärkeiden ravintoaineiden puutostiloista, ärtyneisyys ja huonotuulisuus lisääntyy. Jos ajatellaan, että haluan jaksaa touhuta lasteni kanssa nyt ja vielä kymmenenkin vuoden päästä, olisi tärkeintä tehdä pitkän tähtäimen tavoitteita ja yrittää tehdä kokonaisvaltaisia muutoksia. Pikadieetit, herkkulakot ja hetkittäiset himotreenausvaiheet eivät auta, muutoksen täytyisi olla pysyvä. Ja se onnistuu vain liikunnan ja terveellisen ruokavalion ottamista osaksi päivittäisiä rutiineja ja tekemällä niistä elämäntapa.

Urakka jatkuu siis seuraavan kahden kuukauden ajan ruokavalioon panostamisella, treenien suhteen katsellaan sitten loppukesästä, millainen on vointini.

Syy, miksi en pidä äitienpäivästä

Tänään on äitienpäivä, jolloin lapset muistavat äitejään ja isoäitejään lahjoin ja kortein. Lasten ollessa pieniä isät ehkä auttavat lapsia askartelemaan ja ostavat ehkä omankin lahjan puolisolleen, osoittaakseen kuinka paljon arvostaa lastensa äitiä. Äidit saavat tuntea olonsa rakastetuksi, merkitykselliseksi, tärkeäksi. Äidit saavat nukkua pitkään, heille tarjoillaan aamiaista sänkyyn ja leivotaan kakkuja. Jokaisella äidillä on varmaan käsitys täydellisestä äitienpäivästä, tai ehkä jotain odotuksia päivän kulun suhteen. Kun ne odotukset romuttuvat vuosi toisensa jälkeen, alkaa inhoamaan ajatusta koko äitienpäivästä. Miksi odottaisin ihanaa äitienpäivää, kun en sellaista kuitenkaan saa?

Tänään on äitienpäivä, ja olen saanut taas kerran elää läpi meidän perheen oman "äitienpäivätradition". Olen ollut äiti kuuden vuoden ajan. Muistaakseni viitenä vuotena kuudesta mieheni ei ole juurikaan panostanut äitienpäivään. Useimpina vuosina olen herännyt aikaisin lasten kanssa mieheni jäädessä nukkumaan ja saanut laittaa itselleni aamiaista. Olen itse auttanut lapsiani antamaan lahjansa ja korttinsa minulle. Joskus olen ehkä saanut mieheltäni väkisin väännetyn aamiaisen jota ei ole huvittanut syödä, koska kodin ilmapiiri on ollut niin nihkeä. En usko, ettei mieheni haluaisi muistaa minua. Hän ei vain syystä tai toisesta tee sitä. Lähes jokaisena äitienpäivänä minulla on ollut mieheni käytöksestä huono mieli, jonka onneksi rakkaat lapseni ovat saaneet piristymään. Tänäkin vuonna sain kauniit kortit ja poikien kerhossa tekemät rannekorut. Sain lego-vohveleita sänkuun tarjoiltuna ja paljon pusuja ja haleja. Vaikka nousinkin aikaisin, laitoin itse aamupalat ja mies kuorsasi menemään. Onneksi sain kuitenkin sen äitienpäivän tärkeimmän asian, lapseni muistivat minua. Tarvitseeko muka sen lisäksi vielä saada arvostusta lastensa isältä?



Tästä asiasta ihmiset tuntuvat usein olevan eri mieltä. Osa sanoo, että tietenkin miehen kuuluu muistaa vaimoaan äitienpäivänä. Niin minustakin, muistanhan minäkin lasteni isää isänpäivänä lahjoilla ja aamiaistarjoilulla sen lisäksi, että autan lapsia askartelemaan iskälle. Osa taas on sitä mieltä, ettei muistaminen ole puolison homma. Ethän sinä ole hänen äitinsä! Toki jokainen saa olla asiasta sitä mieltä mitä on, ei oma mielipiteeni ole se ainoa oikea. Itse pidän sitä kuitenkin tärkeänä, että puoliso näyttää toiselle, että hänen panostusta äitiyteen/isyyteen arvostetaan. Että toinen on tärkeä. Kiittää siitä, että ylipäätään on lapsia, sillä ilman sitä toista osapuolta niitä lapsia ei olisi.

Täältä oman pienen äitienpäiväpettymyksen keskeltä toivotan kuitenkin jokaiselle äidille oikein ihanaa äitienpäivää. Toivottavasti lapsenne ovat muistaneet teitä lämpimin halauksin ja ehkä lahjoillakin.

Mitä mieltä te olette, onko äitien- ja isänäivänä muistaminen pelkästään lasten tehtävä?

Päivä suurperheenä

Tänään saatiin päiväksi hoitoon kaksi ihanaa pienokaista, kummityttöni sekä hänen veljensä. Hain lapset aamulla meille ja kotona pojat innoissaan jo odottelivatkin leikkikavereita kylään. Viiden lapsen kanssa päivä sujui ylättävän helposti, sillä jokaiselle löytyi leikkikaveri eikä meidän vanhempien tarvinnut kovin paljoa vahtia lapsia. Lasten leikkejä seuratessa mieli alkoi jo harhailemaan elämää pidemmälle ja sanoinkin Samille, että eikö olisikin ihana tehdä vielä ne kaksoset! No ei kuulemma ollut hyvä idea.. Järkevää tai ei, olen edelleen sitä mieltä, että suurperheen äitinä oleminen olisi ihanaa! En pistäisi pahitteeksi, jos saisin vielä ne kaksi lasta (tyttö ja poika, kiitos), mutta olen kuitenkin täysin tyytyväinen meidän nykyiseen lapsilukuun. Onneksi saan näitä muiden ihmisten ihanuuksia silloin tällöin hoidettavaksi. 

Koska sää oli niin ihana, tultiin sisälle oikeastaan vain syömään. Onneksi ei vielä viety roskiin vanhaa syöttötuoliamme, sillä sen avulla saatiin kaikki mahtumaan saman pöydän ääreen ja pienimmille omat syöttötuolit. Lapset söivät nätisti ruokansa, leikkivät kiltisti ja auttoivat toisiaan siivoamaankin. Osa lapsista nukkuivat päiväunensa ulkona, osa sisällä ja osa jätti kokonaan nukkumatta. Välipalan jälkeen lähdettiin takaisin pihalle ja pidettiin vielä pienet keksi-mehukekkerit auringon paahteessa. Pian lainalasten vanhemmat jo saapuivatkin ja mun ensimmäinen ajatukseni oli, että nytkö he jo tulevat hakemaan lapseni pois? Olisin mielihyvin pitänyt heitä pidempääkin. Hugoa jäi ilmeisesti myös harmittamaan kavereiden kotiinlähtö, sillä hän lähti haaveileva ilme kasvoillaan seuraamaan pois lähteviä lainasisaruksiaan.

Okei, ehkä tällainen päivän mittainen viidenlapsenperhe-leikki oli ihan riittävä. Kavereiden leikkiessä nätisti yhdessä (tätähän kestää yleensä vain hetken, kunnes uutuudenviehätys katoaa, eli ei päde sisaruksiin) kaikki tuntui helpolta. Kaikki pakolliset kotihommatkin sujuivat ongelmitta, oli vain lauma tottelevaisia pentuja. Kaikki meni siis ihan täydellisesti. Olen kuitenki vakuuttunut siitä, että jos lapsia olisi aina näin monta, varsinkin tällä ikähaarukalla (5v, 3v, 3v, 1v, 1v), elämä tuskin olisi näin vaivatonta. Viiden lapsen huolenpito, kasvatus ja riittävä yksilöllinen huomioiminen olisi paitsi henkisesti todella raskasta myös hikistä hommaa, puhumattakaan siitä, paljonko rahaa siihen uppoaisi. Ei voi kuin hattua nostaa suurperheiden vanhemmille! 

Onni on uusi syöttötuoli (sis. alennuskoodin)

Yhteistyössä OzBaby.fi

Meillä on Joelin vauva-ajasta asti ollut käytettynä saatu Ikean syöttötuoli käytössä. Se on ajanut asiansa niin Joelin kuin Alexinkin kohdalla moitteettomasti. Ennen Hugon syntymää maalasimme jo melkoisen kuluneelle tuolille uuden pinnan, mutta se osoittautui vain aluksi jyrkälle alamäelle. Asiantuntijan neuvoista huolimatta maali oli vääränlainen. Jos likaa ei heti pyyhkinyt tuolin pinnasta se kuivui, ja minähän olen tunnetusti aika laiska siivoaja eli silloin tällöin tahrat unohtuivat. Kuivuneita ruokatahroja pois raaputtaessani maalipintakin rapisi samaa vauhtia. Viimeinen niitti oli koko tuolin romahtaminen palasiksi. Pinnat lentelivät ja lapsi hämmästyi noustessaan tuolista pois kun puolet tuolista jäikin käteen! Hugo on auttamattomasti liian pieni istumaan normaalissa tuolissa, joten syöttötuolille on tarvetta vähintään vuodeksi eteenpäin. Niin pitkää aikaa en todellakaan jaksaisi joka aterian jälkeen tällaista syöttötuolin uudelleenkasausrumbaa mitä ollaan nyt jouduttu harrastamaan.

Muutama päivä sitten meille kotiutuikin uusi ihanuus, Onni-syöttötuoli. Ihastuin tähän tuoliin jo Alexin ollessa vauva törmättyämme siihen eräässä ravintolassa. Koska tarvetta uudelle syöttötuolille ei tuolloin ollut, ei miehelleni tietenkään sopinut ostaa uutta muuten vaan. Mutta siitä hetkestä asti tuolin kaunis ulkonäkö jäi mieleen. Vanhan syöttötuolin hajottua tiesin heti, ettää haluaisin Onnin vanhan rämän tilalle. Onni-syöttötuoli on OzBabylla tarjouksessa toukokuun loppuun asti, eli kannattaa hyödyntää tarjous jos on syöttötuolia vailla! Onni-syöttötuoli on ajattoman näköinen, kauniisti muotoiltu, kotimaista laatua parhaimmillaan. OzBabyn valikoimassa värivaihtoehtoja on kolme: valkoinen/puu, musta/puu ja kokovalkoinen. 

Valitsin meille kokovalkoisen tuolin, sillä tarkoituksena olisi uudistaa myös ruokaryhmä tässä lähiaikoina. Ostettiin jokunen aika sitten väliaikaisesti tummanruskean ruokaryhmän, kun meillä oli kiireinen aikataulu ja tämä ruokaryhmä oli halpa. Unelmanamme on kuitenkin aina ollut valkoinen pöytäryhmä. Tämä läpikuultava valkoinen Onni sopii mainiosti valkoisen ruokaryhmän kaveriksi, kunhan sellainen joskus hankitaan. Tällä hetkellä valkoinen syöttötuoli näyttää hieman pöhköltä muiden keittiökausteiden vierellä, mutta se on pieni haitta verrattuna siihen, että meillä on taas ehjä, toimiva ja ennen kaikkea kaunis syöttötuoli! Meidän nykyinen pöytä on myös aika matala, joten Onni on aavistuksen pöytäämme korkeampi. Tämä on kuitenkin ihan hyvä, sillä nyt Hugo istuu hieman korkeammalla pöytään nähden ja saa paremmin syötyä. Jatkossa aion myös olla tarkkana tuolin siistinä pitämisen kanssa, eihän tuollaista kaunokaista voi pilata laiskottelemalla siivouksen kanssa. 

Sen lisäksi, että Onni on nyt alennuksessa, saatte OzBabylta myös 10% alennusta kaikista normaalihintaisista vauvan ruokailuun liittyvistä tuotteista koodilla VAUVASYÖ. Koodi on voimassa 31.5. asti.

Tervetuloa, toukokuu!

Toukokuu on alkanut upeassa säässä! Eilinen vappupäivä oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Me oltiin vanhempieni luona grillailemassa ja saatiin siis nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta. Käytiin tosiaan Samin kanssa vappuaattona keskustassa katselemassa vappumenoja. Käytiin Senaatintorilla moikkaamassa kavereita ja oli tarkoitus nähdä keskustassa vielä muitakin kavereita, mutta kuten ennustin, väsymys otti vallan. Lähdettiin jo ennen yhtätoista takaisin kotiin, mutta oli kiva olla hetken aikaa fiilistelemässä juhlivaa Helsinkiä.

Tänäänkin on ollut aivan mielettömät kelit! Ensimmäistä kertaa lähdettiin ulkoilemaan pelkät hupparit päällä, mutta sekin oli melkein liikaa. Minä raahasin reippaana tyttönä jumppamattoni hiekkalaatikon reunalle ja tein vatsatreeniä poikien leikkejä vahtien. Yleensä mun treenit sijoittuvat iltaan, jolloin pojat ovat menneet nukkumaan, mutta niin myöhään treenaaminen on uuvuttavaa ja raskasta ja jää monesti tekemättä väsymyksen takia. Ihanaa, kun olen keksinyt yhdistää lasten kanssa touhuilun ja treenin. Tänäänkin sain vielä lisätreeniä Hugon keinuessa, kun tein erilaisia kyykkysarjoja samalla kun annoin vauhtia. Enää ei voi väittää, ettei olisi aikaa. Pitää vaan tehdä sitä aikaa. Vauvauinnin jälkeen haettiin hedelmiä ja patonkia evääksi ja jäätiin pihalle nauttimaan herkuista ja auringosta.

Toukokuu tuo mukanaan paljon jännittäviä juttuja meidän perheelle! Kerho ja harrastukset jäävät kesälomalle ja loppukuusta on siis luvassa useammat kevätjuhlat. Ennen sitä on kuitenkin helatorstai joka vietetään viisilapsisena perheenä, äitienpäivä, kerhon koko perheen kevätretki, Samin 25-vuotissynttärit, poikien yökyläreissu ja Samin synttärijuhlat, kauan odotettu rintaleikkaus ja sitä seuraava viikon loma. On siis tulossa tapahtumarikas kuukausi! Saa nähdä kerkeänkö nauttia Samin lomasta ollenkaan, vai tulenko olemaan vain kipeänä sängyn pohjalla koko viikon. Onneksi ehditään lomailla kesän lopulla vielä lisää, ilman että minä olen täysin toipilaana ja kipeänä. 

Ihanaa, pian on jo kesä!