Kaksplus.fi

2. tammikuuta 2016

A life without friends

friendship

Ollaan taas aran aiheen äärellä, kun on aika purkaa tunteitaan raa'asti ja suorin sanoin. Miltä tuntuu, kun menettää ystävän? Entä miltä tuntuu, kun menettää lähes kaikki ystävänsä? Ihminen on luontaisesti sosiaalinen, laumaeläin, joka kaipaa muita ihmisiä ympärilleen. Minulla aviomies, lapset, ihana perhe ja läheinen suku. Mutta perhe ei riitä kaikkeen, ihminen tarvitsee myös ystäviä. On aivan kamalaa, menettää ystävä ja tuntea raastavaa yksinäisyyttä. Haluaisit kutsua kavereita kylään, mutta sinulla ei ole ketään ketä kutsua. Sinulla olisi mahdollisuus viettää lapsivapaata iltaa, mutta sinulla ei ole ketään kenelle soittaa. Näitä tunteita käyn läpi ja suren lähes päivittäin. Miten voin olla näin yksinäinen? Miten ystävyyssuhteiden säilyttäminen on niin vaikeata juuri minulle? Enkö ole ystävyyden arvoinen? Miksi kaikki ystäväni jättävät minut? Yritän parhaani mukaan saada tämän kuulostamaan joltain muulta, kuin säälinhakuisen marttyyrin puheelta. Sitä tämä ei todellakaan ole, ennemminkin vain rehellinen pahan olon purkaus, ajatustenvirtaa. Toivon, ettei kukaan mahdollisesti itsensä tekstistä tunnistava ota itseensä, tai loukkaannu sanoistani. En halua loukata ketään, haluan vain purkaa ajatuksiani ja toivoa ehkä löytäväni vertaistukea samanlaisten asioiden kanssa kamppailevilta ihmisiltä.

Tietyllä tavalla koko elämäni on ollut menetettyjä ystävyyssuhteita toistensa perään. Jo alle ala-asteikäisenä olin menettänyt kolme hyvää ystävääni heidän perheensä muutettua muualle. Vika ei tietenkään ollut minussa, mutta tässä on alku ja juuri siihen, miksi oletan universumin rankaisevan minua. Ala-asteella menetin jälleen kaksi hyvää ystävää heidän perheidensä muuttojen takia. Yläasteella taas eräs minulle todella tärkeä ystävä "jätti" minut, vaihtaen kaveripiiriä kuin sormia napsauttamalla. Tuon jälkeen aloin pelkäämään ihmisiin tutustumista, sillä pelkäsin menettäväni taas kaikki. Vieraannuin vanhoista ystävistäni ja kuvittelin heidän sietävän minua vain siksi, että he pitivät parhaasta ystävästäni. Tunsin, että ilman tuota ystävää en olisi minkään arvoinen, ettei kukaan haluaisi olla kanssani. Harrastusten myötä tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, mutta ei heihinkään jostain syystä syntynyt niin vahvoja siteitä että meistä olisi tullut ystäviä myös harrastusten ulkopuolella. 

Lukiossa tutustuin uusiin luokkakavereihin ja sainkin läheisiä ystäviä. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen minut sijoitettiin lastensuojelulaitokseen toiselle puolelle Suomea. Siellä vietin yhden vuoden elämästäni ja palatessani takaisin en enää saanut yhteyttä vanhoihin ystäviin säilytettyä. Yritin tutustua uusiin luokkakavereihini, mutta jostain syystä en osannut ottaa heihin kunnolla kontaktia. Olin ulkopuolinen, vaikka pystyinkin viettämään aikaa heidän seurassaan koulussa. Tullessani raskaaksi ja alkaessani seurustelemaan Samin kanssa kaikki loputkin ystävät ja kaverit katosivat. Minusta ei enää ollut biletysseuraksi, eikä minua selvästikään kaivattu muuksi. En ollut pahoinvointini takia koulussa kovin usein, jolloin juuri tuttaviksi tulleet luokkakaverit jäivät entistä etäisimmiksi. Loeptettuani cheerleadingin raskauden takia myös ne kaverit jäivät unholaan, kun heitä ei enää nähnyt treeneissä joka viikko. Tutustuin Samin kavereihin, mutta heihinkään emme enää tänä päivänä juurikaan pidä yhteyttä - elämäntilanteet eroavat liikaa toisistaan. Me emme juhli kovin usein, monen muun elämä taas pyörii juhlimisen ja päihteiden ympärillä. Minua harmittaa valtavasti, etteivät meidän ytävyyssuhteet ole kestäneet perheen perustamisen aiheuttamia muutoksia. Ne ainoat jäljellä olevat ystävät ovatkin juuri heitä, jotka itsekin ova perustaneet perheen. Olen kateellinen ihmisille, joilla on paljon ystäviä. Sellaisille, joiden lapsettomat ystävät pysyvät ystävinä vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Sellaisille, joiden ystävät eivät vain yhtäkkiä katoa.

Viimeisimmät menetykset ovat koettu lähivuosina. Syksyllä kirjoitin blogiinkin tapauksesta Ex-ParasYstävä. Tapaus, jossa parhaana ystävänäni pitämä ihminen vain päätti olla pitämättä minuun enää yhteyttä, päätti olla vastaamatta viesteihini ja lopulta selittämään asian sillä, "ettei uskonut minun ottavan asian niin raskaasti". Tuoreimpana tapaus Kummisetä. Tämä joululomalla tapahtunut juttu joka toimi inspiraation lähteenä tälle postaukselle - en enää jaksa pitää sisälläni näitä surun tunteita. Tapaus Kummisetä lyhyesti: Olemme monesti viime vuosien aikana yrittäneet herätellä henkiin suhdetta esikoisemme kummisetään, tuloksetta. Sovitaan aina, että pitäisi tavata, mutta ei koskaan saada aikaiseksi varsinaista tapaamista. Nyt vihdoin saatiin sovittua, että kummisetä tulisi käymään luonamme, tapaamaan meitä ja lapsia, syömään ja saunomaan. Vielä samana iltapäivänä viestiyhteys toimi, kunnes kuului kysymys "Olethan edelleen tulossa tänään?". Tähän katkesi yhteys, viesti meni perille ja se kuitattiin luetuksi, mutta vastaus jäi uupumaan. Kummisetä ei koskaan ilmestynyt ovemme taakse. Meillä odotti ruoat ja juomat valmiiksi ostettuna, koti siivottu ja kaikki odottelimme innoissamme, kiva nähdä Kummisetää pitkästä aikaa. Ja paskat.

Olemme viimeisen vuoden aikana menettäneet kaksi lastemme kummia, kaksi sellaista ihmistä joiden kanssa olimme ajatelleet ystävyyden säilyvän aina. Molemmat ovat jättäneet meidät raukkamaisella tavalla, loukanneet meitä. Sami on sopeutuvainen, eikä asia tunnu hetkauttavan häntä kovinkaan paljon. Hän ei tunnu haluavan tuhlata energiaansa ihmisiin, jotka kohtelevat muita noin paskamaisesti. Minä taas kirjaan menetettyihin ystävyyssuhteisiin yhden viivan lisää, suren asiaa kuukausitolkulla ja mietin taas, kenessä on vikaa. Minunkin pitäisi varmaan toimia Samin tavoin, jättää heidät omaan arvoonsa, mutta en osaa. Analysoin, pohdiskelen, suren ja ikävöin. Mietin, miksi tuhlaan aikaani ikävöiden heitä, jotka todistettavasti eivät ikävöi minua. Olen tunteellinen ihminen ja otan nämä asiat kovin raskaasti. En halua olla katkera tai kateellinen muiden onnesta, mutta silti tunnen piston sydämessäni muiden ihmisten kukoistavia ystävyyssuhteita seuratessa. Miksei minulla voi olla tuollaista?

Vika taitaa todellakin olla minussa. Ehkei minussa tosiaan ole mitään ystävyyden arvoista. Tänä päivänäkin tiedän monen samassa kaveripiirissä olleiden sekä yläaste- lukio- että joukkuekavereiden pitävän yhteyttä toisiinsa edelleen. Minä en kehenkään. Toki syy tähän on molemminpuoleista, kumpikaan ei ole pitänyt yhteyttä toiseen osapuoleen. Mutta silti mietityttää, mikä niissä muissa on niin erityistä että suhteet heihin säilyvät, mutta suhteet minuun kariutuvat? Minulla ei ole kuin muutama ystävä (mittaamattoman rakkaita!), mutta joskus tuntuu siltä, että minun kuuluisi vain odottaa sitä päivää kun hekin katoavat elämästäni. En osaa tutustua uusiin ihmisiin ja pelkään tilanteita jossa on minulle tuntemattomia ihmisiä. Kuvittelen edelleen, ettei minusta pidetä, että vaikka tutustuisinkin johonkin upeaan ihmiseen, hänkin ottaisi aikanaan jalat alleen ja häipyisi elämästäni. Miksi, oi miksi uusia kavereita ei voi ostaa nettikaupoista suoraan kotiovelle kuljetettuna?

Onko siellä lukijoiden seassa ketään, joka osaa samaistua raastavaan yksinäisyyteen?

16 kommenttia:

  1. Samaistun. Etenkin muutto toiselle paikkakunnalle on näyttänyt puolensa. Monessa suhteessa minä olen se joka kysyy kuulumisia aika ajoin.

    VastaaPoista
  2. Tulipa haikea olo tätä lukiessa. Mulla oli yläasteaikaan tosi paljon ystäviä. Mutta tänä päivänä heistä vain yksi on enää sellainen johon pidän yhteyttä, yritämme nähdä usein, mutta aikataulut ei mene niin vain yksiin. Ammattikoulussakin ystäviä oli, mutta niistäkin on jäljellä vain muutama joita hädintuskin enää tunnen. Kahvittelemme kerran parin kk välein ja yritämme elvyytyää ystävyyssuhdetta mutta se ei tunnu enää yhtään samalta. Lasten saannin jälkeen on minullakin vähäusetkin ystävät kaikonneet ja kyllä olen myös äärettömän kateellinen niille joilla on paljon ystäviä. Mä toivon aina myös voivani soittaa jollekkin joka tulisi käymään tai lähtisi muutamalle, tai ihan vain leffaan mutta nämä vähäisetkin kaverit ovat joko aina töissä tai myös perheellisiä eikä aikataulut taaskaan mene yksiin. Yksi ystävä mulla on ollut ihan vaippaiästä asti mutta hänenkin kanssaan tiet erkanivat yllättäin.. Lapsen saannin jälkeen tuntui ettei meillä ole enää mitään yhteistä emmekä saaneet mitenkään välejä entisenlaiseksi.. Kaipaan häntä ja monia muita ystäviäni tosi usein. Olen myös huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja olenkin miettinyt että ehkä tässä "iässä" tutustuminen ei olekaan yhtä helppoa kuin esim koulussa, harrastuksissa yms oli. Olen kyllä yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin mutta usein tuntuu että ihmiset joilla on jo parhaat ystävät lähellä eivät "hyväksy" uusia ihmisiä ympärilleen niin helposti. Myönnän etten itsekään ole kaikista avoimin ihminen enkä pysty heti uusia ihmisiä pitääkään ystävinäni mutta ehkäpä joku päivä vielä :D ps. Sori sekava ja kirjotusvirheiden täyttämä puhelimella kirjoitettu teksti :'D

    VastaaPoista
  3. Olipas pelottavaa luettavaa. Aivan kui suoraan minu ajatuksia.
    Ala-asteelta lukioon aina se kolmas pyörä. Jos ei se oma br ehtiny/päässy/ollu paikalla niin mie kelpasin.
    Ammattikoulussa sain ystäviä mutta tänä päivänä niistä monista koulukavereista vain yksi on vielä elämässä mukana ja hyvin hyvin rakas ystävä onkin.
    18v ja suoraan työelämään, koulun paperit melkein kädessä. Jos joit ja juhlit, oli kavereita.
    Löysin miehen, rakastuin, lapsi alulle ja naimisiin. Pikkuhiljaa ystävät väheni. Tehtiin toinen lapsi pienellä ikäerolla.. Piumpaum ja ei ystäviä enää juuri ollenkaan.
    Jos et juo etkä juhli niin ei niitä kauheasti ole. Yhen käen sormilla voi laskia ne oikiat ystävät. Surullista ja surettaa edelleen joka pvä..
    -Martta

    VastaaPoista
  4. Tää tuli täytenä yllätyksenä, oikeasti! Olen pahoillani siitä että sinulla ei ole ystäviä tarpeeksi omiin tarpeisiisi, tuli paha mieli tätä lukiessa. Mutta yllätyksenä tuli siis se että koet näin.. Olen lukenut blogiasi ihan alusta asti ja ollut aina siinä luulossa että sinulla on paljon ystäviä, jopa niin paljon ettei aika tunnu edes kaikille riittävän.. Mistähän tämä johtuu että olen näin luullut :o En tiedä, mutta toivon että saat ystäviä! Ehkäpä voisit yrittää saada toisesta perheellisestä äidistä itsellesi ystävän, vaikkei tutustuminen ole helpointa niin kannattaa yrittää aloittaa vaikka keskustelu jonkun hiukan tutun kanssa ja siitä se sitten lähtee jos on lähteäkseen jos siis niitä tuttuja edes on lähipiirissä? Voi olla että lähelläsi olisi usea muukin yksinäinen joka myös kaipaa ystävää mutta ei osaa ystävystyä :D jos tiedät mitä tarkoitan. Kaikkea hyvää Jenni uuteen vuoteen, harmi ettå sinun uusi vuosi alkoi surullisilla mietteillä :(

    VastaaPoista
  5. Älä huoli rakas Jenni (voin kai sanoa rakas, kun siskosi minun ykkösminiäehdokkaana on minulle maailman rakkain, kuten myös ihanat pojat, jotka tunnen lähinnä vain blogisi kautta). Todellisia ystäviä on harvassa. Sinun elämänkokemus on jotain mihin "edesmenneet ystäväsi" eivät pysty samaistumaan ja se voi olla myös pelottavaa. On vaikea ymmärtää elämää niin syvältä sellaisen, joka ei ole sitä konenut. Myös se, miten ihanaakin ihanampi nuori perheesi on saanut alkunsa, on käsittämätöntä tälle bilekansalle, luulen että kademieli on juuri toisin päin. Vastuu toisesta on vaikea tajuta, ennenkuin se oikeasti tulee omalle kohadalle. Olen alusta asti ihaillut vanhempiasi ja Samin vanhempia - vai äitiä - siitä, kuinka he ovat teitä tukeneet. tarinanne on oikeasti kuin sadusta. Olen ylpeä siitä, että olen edes taustalla jotenkin osallisena elämäänne ja jos voisin vaikka jotenin korvata näitä menetettyjä kummeja olemalla se kolmas isoäiti ( nää omat kun ei saa mitään aikaan :) ja vaikka saisikin). Ole ylpeä itsestäsi! Minä ainakin olen ylpeä sinusta! Todelliset ystävät eivät häviä, muut ovat tuttuja ja vaikka myös tutuilla on väliä, heillä ei ole merkitystä siihen kuka sinä olet.

    VastaaPoista
  6. Pystyn samaistumaan kirjoitukseesi. Olen parikymppinen puolivuotiaan pojan äiti ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi jo monien vuosien ajan. Lisäksi olen syrjäytynyt koulu/työ maailmasta jo näin nuorena. Tuntuu hurjalta askeleelta astua joskus täältä vauva elämästä ulos. Pelottaa jopa. Haluaisitko vaihtaa kuulumisia kanssani vaikka alustavasti sähköpostitse?

    VastaaPoista
  7. Tämä kuulosti about siltä, kuin minä olisin kirjoittanut tämän! Mulla on myös hirveästi tippunut ystäviä elämän varrella, enkä uusiin saa tutustuttua sen lähemmin, kuin fb-kaveriksi vain. Mun eräs hyvä ystävä jätti vain vastaamatta enään viesteihini, vielä tänäkään päivänä en tiedä mikä välillemme tuli. Joidenkin kanssa on vain lähdetty elämässä eri suuntiin, eikä yhdistäviä tekijöitä ole enään ollut tarpeeksi.

    Muutama läheisempi ystävä jotka minulla on, ja toivottavasti on aina, ovat juuri muutaman vuoden aikana muuttaneet pidemmän matkan päähän, sen takia yhteydenpito tapahtuu lähinnä puhelimilla ja nähdään aina kun mahdollista. Lähellä ei asu tällä hetkellä ketään sellaista, jolle voisin extempore soittaa ja ehdottaa jotakin kivaa.

    Onneksi mulla on ihana mies ja tytär, ja olen isosta perheestä, jossa olemme läheisiä, eli yksin en ole, mutta sama fiilis on kuin sinulla, että ystäviä kaipaa!

    VastaaPoista
  8. Mä ymmärrän sua siinä, että mulle kans ystävyyssuhteiden luominen on hankalaa... :( Kavereita saan kyllä ihmisistä hankittua jos haluan, mutta tosiystäviä ei tunnu löytyvän enää... Ehkä se on nyt aikuisena hankalamman tuntuista siksi kun teininä oli aikaa olla kavereiden kanssa milloin vaan, mutta nyt kun kaikilla tuntuu olevan parisuhteet, työt, opiskelut yms., niin ystäville on vähemmän aikaa..? En tiedä, mutta välillä surettaa, kun ei juurikaan ole sellaisia sydänystäviä, vaikka kavereita löytyykin jonkin verran... :(

    VastaaPoista
  9. Samaistun lähes joka kohtaan, sillä erolla että minulla ei ole lapsia on vain kihlattu..
    http://jasmiinah.blogspot.com/

    VastaaPoista
  10. Kuulostaapa tutulta. Olen aina ollut se joka "pitää heikompien" puolta..
    Ala-asteella tutustuin 2 tyttöön joiden kanssa meistä tuli läheisiä. Jostain syystä muut luokkatoverit ei varsinkaan tästä toisesta tytöstä oikein pitäneet ja häntä kiusattiin. Ne luokan muut tytöt eivät sitten tietenkään voineet olla enään mun ystäviä kun vietin aikaani sen kanssa jota he niin tykkäsivät kiusata.
    Ylä-asteella/Ammattikoulussa jouduttiin eri luokille mutta vapaa-aika kului silti tiiviisti yhdessä. Sittemmin kaikki on löytäneet kumppanin ja tämä parivaljakko on saanut jo lapsiakin, joten minä lapsettomana olen nyt se hylkiö. Keskenään he kyllä pitävät yhteyttä. Eli aina se ei mene niinkään että lapsettomat hylkäävät lapsia saaneet. Ei minua häiritsisi vaikka lapset olisi mukana tapaamisissa.. Olen kyllä ehdottanut milloin mitäkin aktiviteettia mihin lapset voisivat osallistua.
    Hitusen harmittaa, että "valitsin" heidät silloin aikoinaan kun tietää, että se toinen vaihtoehto olisi todennäköisesti ollut paljon mukavempi omalta kannaltani. Eli luultavasti minulla olisi jopa ystäviä tällä hetkellä.
    Uusia kavereita vanhempana on jotenkin hirvittävän hankala hankkia.. kaikki tuntuu jäävän juurikin siihen heihei tuttu tasolle. Sitä minäkin olen useasti pohtinut, että mikä minussa on vikana kun ei ketään tunnu kaipaavankaan.. eikö minussa ole mitään niin erikoista, että joku tahtoisi pitää minuun yhteyttä säännöllisesti. Ilmeisesti ei. Elättelen toiveita, että kun joskus mahdollisesti itse saan lapsia, saisin ystäviä äiti- piireistä :D voi olla harhakuvitelma sekin mutta toivoisin näin.

    VastaaPoista
  11. Mä oon huono ystävä/kaveri yleensä. En jaksa nähdä usein (tykkään olla oman perheen kesken). En useimmiten jaksa lätistä joutavia puhelimessa tai ihmetellä kenenkään ripsivärejä tai muuta liirumlaarumia. Jos multa pyydetään usein (vain) apua niin alan ottaa etäisyyttä. Tuntuu, että useat ihmiset vie hirveesti vaan energiaa. En kuitenkaan tarkoita että sun tapauksessa olisit välttämättä mikään energiaavievä tapaus =)

    VastaaPoista
  12. Hello!

    Ive always had the idea that you have all these other mommy friends and Ive been quite jealous of that �� I have zero friends with children and feel like a complete outsider to your world with play dates and such. Im sorry to hear you feel this way about your friendships, but if someone cant even bother to cancel isnt it clear youre not on the same maturity level. In with the new and out with the old? I highly doubt your bad luck with friends has anything to do with you as a person. Look how many ppl follow you on this blog and are interested in you! In all honesty, there was a time I really wanted to be your friend, but was kinda intimidated by you �� Nonetheless, if you ever want to join us IB girls youre more than welcome to! Emma and I are back in Finland in February so just send me a message ��

    -Amelia

    VastaaPoista
  13. sama fiilis.. ei oo ketään mamma kavereita joten vietän lasten kanssa päivät monesti kolmestaan kun mies töissä. Lisäks on tosi vaikee ees luoda ystävyys suhteita. yks hyvä ystävä on mutta nähdään tosi harvoin. suurinosa kavereista hävisi kun rupesin seurustelemaan mieheni kanssa. sydäntä riistää monesti kun asiaa miettii ja miettii olisiko voinut tehdä toisin mutta en kadu miestäni enkä lapsia siks tuntuu tosi turhauttavalta että ihmiset hylkää tollasten asioiden takia :( olis kiva kun olis joku ystävä kuka ymmärtäis kun soittais et nyt on rankkaa lasten kanssa jne... ainut ystävä on lapseton eikä ymmärrä näitä asioita ollenkaan ja sen takia tuntuukin välillä tosi etäiseltä koska ei jaeta samoja asioita.

    VastaaPoista
  14. Pahoittelen sinun ja muidenkin kokemuksia. Minä puolestani olen katkaissut ystävyyssuhteen oma-aloitteisesti kolme kertaa. En ilkeyttäni, vaan siksi, että koin, että minua käytettiin yksipuolisesti hyväksi: apuani tarvittiin, myös sitä osaamista, jota saatoin tarjota ammattini puolesta, ja luonani mieluusti vierailtiin, mutta vastakutsuja ei herunut eikä aikaa (tai halua) ollut, kun itse tiedustelin, voisinko joskus käydä vuorostani kylässä. Kaiken kaikkiaan koin, että vastavuoroisuus ei toteutunut. Kummina sain tyytyä olemaan lahja-automaatti, jota ei kuitenkaan huolittu syntymäpäiville - ne kun vietettiin vain lasten ja lapsiperheiden kesken eikä tällainen sinkku siis kelvannut vieraaksi, ei edes jonain muuna päivänä. Jos halusin nähdä kummilastani, se onnistui vain, jos kutsuin koko perheen luokseni. Ihmettelen, että minut ylipäänsä pyydettiin kummiksi. Luulenkin, että juuri perheettömyyteni on suurin syy, miksi minulla on enää kovin vähän ystäviä ja miksi useimmat perheellistyneet ystäväni eivät enää minusta piittaa juuri muuten kuin satunnaisena apuna ja miksi minun on ollut vaikea luoda uusia ystävyyssuhteita perheellisiin - sinkkua ei arvosteta samalla tavalla ihmisenä. Lisäksi yhdessä muussa ystävyyssuhteessani välit menivät poikki sen takia, että ystäväni masentui kovin kahden läheisensä poismenon vuoksi. Yritin kyllä tukea - soitin heti tiedon saatuani ja yritin muutenkin tarjota tukeani seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, mutta hän käytännössä työnsi minut syrjään eikä pitkään aikaan vastannut yhteydenottoihini. Sitten hän syytti minua hylkäämisestä.

    Ystävyyssuhteen oma-aloitteinen katkaiseminen ei ole helppoa, sen voin sanoa. Paljon ja pitkään olen saanut tehdä surutyötä, mutta en myöskään halua alistua hyväksikäytetyksi - mitä ystävyyttä sellainen muka olisi?

    VastaaPoista
  15. Mulla on aina ollut kavereita harrastusten ja koulun kautta mutta sitä parasta ystävää on saanut hakea. Ala-asteella olin paljon tekemisissä muutamien tyttöjen kanssa, mutta sitten nelosluokalla yksi tyttö luuli minun ihastuneen hänen poikaystäväänsä ja kaikki kääntyivät mua vastaan. Eniten satutti se, kun porukan tytöistä kaksi oli vuorotellen välitunnit mun kanssa sillä pikkukoulussa opettajat valittivat heille jos olin yksin. Mulle oltiin vihaisia, kun mun kanssa jouduttiin hengailemaan eikä saanut olla näiden muiden kanssa. Ruokalassa valittiin aina neljän hengen pöytä, jolloin jouduin istumaan yksin jne. Yläasteella homma onneksi helpotti hetkeksi, lukiossa se taas jatkui samaisen tytön toimesta. Pienellä paikkakunnalla kaveripiiri ei ollut kovin suuri ja hän puhui kaikki mua vastaan, onneksi yksi muualle muuttanut ystävä säilyi, hän on kultaakin kalliimpi!
    Nykyään ollaan vain väleissä tämän tytön kanssa, pelkkiä kavereita. Oon tyytyväinen katkaistuani välit häneen, voin itse paljon paremmin sen jälkeen! Ei siis olla mitään vihamiehiä, moikataan kun tavataan jne. Onneksi mulla on edelleen nämä muutamat hyvät, kultaakin kalliimmat ystävät ja suurin osa näistä ihmisistä jotka mut blokkas siloin ala-asteella ja lukiossa ovat nykyään kavereita.
    En halua tällä vaikuttaa kiittämättömältä, tiedän kyllä että on olemassa ihmisiä joilla ei oikeasti ole ystäviä ja siksi tuntuu tyhmältä valittaa tällaisesta. Kuitenkin kaiken koulukiusaamistaustan kanssa tämä vaikuttii muhun syvästi vielä muutama vuosi sitten.

    Ihmettelen muuten aina ihmisiä, jotka jaksavat katkaista välit kavereihinsa kun he saavat lapsia eivätkä pääse bilettämään, mitä ihmettä he ajattelevat?! Okei itse en ole mikään bilehirmu mutta en silti koskaan pitäisi biletystä vaatimuksena hyvälle ystävälle. Mulla on esimerkiksi hyvinä ystävinä kaksi vanhempaa naista, toinen 35v kahden lapsen äiti ja toinen 30v yhden pienen pojan äiti. Ei tulisi sitten mieleenkään katkaista välejä! Mahtavasti ollaan voitu tehdä kaikkia normi kaverijuttuja yhdessä, käydään lenkillä, vaeltamassa, katsomassa pesispelejä ja vietetään ihan vain saunailtoja hyvien pelien kanssa. Eikä lapset haittaa ollenkaan! Toki tehdään pääasiassa eri juttuja kuin nuorempien kavereideni kanssa mutta onhan sitä aina vähän eri jutut eri seurassa.

    Mutta niin, haluan lähettää sulle lämpimän halauksen ja paljon tsemppiä! Ja omana vinkkinä voisin sanoa harrastuksen aloittamisen, esimerkiksi itse olen pesäpallon kautta saanut niin paljon uusia tuttavuuksia että en edes halua kuvitella kuinka vähän tuttuja/kavereita/ystäviä mulla olis ilman sitä harrastusta. Ymmärrän kyllä, ettei aikaa ole helppoa löytää pienten lasten kanssa. Entä jos vaikka ehdottelisit kunnon leikkikenttätreffejä muiden äitien ja lasten kanssa? Lapsille lisää kavereita ja samalla saisit sinäkin tutustua uusiin ihmisiin :)

    Vielä kerran lämpöinen halaus ja voimia!

    VastaaPoista
  16. Mulla on muutama todella hyvä ystävä, jotka on kertyneet nuorempana lähinnä eri kouluista ja opiskeluista. Tällä hetkellä kaikki asuvat aika kaukana ja näemme osan kanssa harvoin. Soittelemme joskus, mutta sekin on hankalaa, jos muut ovat töissä ja minä päivät lapsen kanssa kotona. Kuitenkin olen kokenut lähes aina yksinäisyyttä. Olen aina keskittynyt kai liikaakin kouluun ja opiskeluun ja itse en ole aina halunnut lähteä pitämään hauskaa tai osannutkaan. Tavallaan siis oma vikani. Koskaan en ole harrastanut jotain tiettyä niin pitkään, että olisin sieltä saanut ystäviä. Minun on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska olen todella pitkään niin varauksellinen uusien ihmisten suhteen ja en uskalla kertoa itsestäni juuri mitään. Kai suurin pelko on se, että tulee kiusatuksi, koska olen sitäkin kokenut. Lisäksi opiskellessani halusin olla viikonloput mieheni kanssa, koska olemme suuren osan opiskeluajastani joutuneet elämään eri paikkakunnilla. Opiskelukaverini ovat muuttaneet eri paikkakunnille ja sitten itsekin muutimme uuteen kaupunkiin juuri ennen kuin sain lapsen. Ehdimme asua sillä paikkakunnalla reilun vuoden ja olisin saattanut jopa tutustua muihin äiteihin, kunnes muutimme miehen töiden perässä taas eri paikkakunnalle. Nyt myös isovanhemmat ja kaikki sukulaiset ovat kaukana. Pitäisi yrittää löytää aikaa ja viitseliäisyyttä alkaa harrastaa jotain tai sitten päästä työyhteisöön, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

    Olen lukenut blogiasi satunnaisesti, eikä siitä ilmene, että olisit yksinäinen. Ehkä jos on perhe, niin kuvitellaan jotenkin, että se perhe riittää ystäväksi. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin ystävä. Kaikki miehet eivät kaipaa samalla tavalla ystävyyttä kuin jotkut naiset. Ei kai se auta kuin yrittää olla avoin. Tsemppiä. Ystävä saattaa myös ilmestyä elämään silloin kun sitä vähiten odottaa niin kuin monen asian kohdalla.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!