Kaksplus.fi

28. tammikuuta 2016

Sekaspråkia

Otsikkoon kiteytyy lapsuudenkodissani opittu määritelmä kaksikielisyydelle ja kielten sekoittelulle. Sekaspråk, eli sekakieli. Kaksikielisissä perheissä ja etenkin pienten lasten puheen oppimisen alkuajoilla kahden kielen keskenään sekoittaminen on tietääkseni aika yleistä. Pieni lapsi oppii yksittäisiä sanoja molemmilla kielillä ja alkaa pikkuhiljaa muodostamaan sanoista lauseita. Kielet saattavat sekoittua keskenään niin, että joka toinen sana on eri kieltä. Meillä on pyrkimyksenä erotella kielet toisistaan, ja säännöstellä sitä, kuka puhuu kenellekin mitä kieltä. Kuitenkin, meidän perheen puheeseen on juurtunut muutamia sanoja, jotka ovat juurikin tähän sekaspråk-määritelmään kuuluvia. Hyvänä esimerkkinä tästä on legogubbe, joka on Saminkin käytössä legoukon sijaan.

_DSC2129_1

Hugo saavuttaa lauantaina vuoden ja neljän kuukauden iän, eikä vieläkään puhu juuri mitään. Hän on selkeästi puheenkehityksellisesti isoveljiään jäljempänä, sillä sekä Joel että Alex oppivat ensimmäisiä sanojaan siinä yhden vuoden iän paikkeilla, ja siitä eteenpäin sanoja on opittu tasaiseen tahtiin. Joel puhui kaksivuotiaana vielä takkuisesti ehkä kahden sanan lauseita, siinä missä Alex taas sepusteli sujuvasti neljänkin sanan lauseita. Hugon tämänhetkiseen sanavarastoon kuuluu ainoastaan muutama tarkoituksenmukainen sana, mutta omaa pölötystä kyllä riittää. Hugo osaa sanoa mamma, oho, hami (tarkoittanee Samia), nö (snö=lumi) ja hu hu (koiran ääni). Listan viimeiset kaksi sanaa on opittu  tässä muutaman päivän sisään. 

_DSC2165_1

Joel ja Alex puhuvat keskenään suomea, sillä Alexin opetellessa puhumaan ruotsi ei oikein taittunut ja täten suomi tuli yhteiseksi kieleksi. Pitkän aikaa tämä hieman närkästytti minua, sillä olin jotenkin oletusarvoisesti ajatellut heidän puhuvan ruotsia keskenään, kuten minäkin olen puhunut sisarusteni kanssa. Yritin kehoittaa lapsia puhumaan toisilleen ruotsiksi tuloksetta, joten annoin periksi. Olen miettinyt, voiko "väärän kielen" puhuminen vaikuttaa kerhossa tai myöhemmin koulussa negatiivisesti, kun tarkoitus olisi puhua sitä ruotsia. Kerhosta ei olla ainakaan saatu palautetta suomen puhumisesta, sillä siellä muutama muukin puhuu lähinnä suomea ja pojat kommunikoivat ainakin ohjaajien kanssa ruotsiksi. En tiedä puhuvatko pojat kavereilleen ruotsia vai suomea, enkä tiedä puhuvatko he ollenkaan ruotsia toisilleen kerhossa. Kotona he saattavat silloin tällöin vaihtaa muutaman sanan ruotsiksi. Monesti lauseet ovat myös tyyliä "Voitko tulla tuonne rummiin byggaamaan kanssani legoilla?" (=Voitko tulla tuonne huoneeseen rakentamaan kanssani legoilla) tai "Tämä brandmanni menee nyt tuonne brandstationille ja sammuttaa brandin" (=Tämä palomies menee nyt tuonne paloasemalle ja sammuttaa palon). Eli vääränkieliset sanat taivutetaan lauseen pääkielen kieliopin mukaan, tuloksena todella sekavaa kielenkäyttöä ja kummallisia sanamuunnoksia.

_DSC2079_1

Hugon syntymän jälkeen olen yrittänyt saada Joel ja Alex puhumaan Hugolle ruotsia, toiveena alun perin ehkä käännyttää heidät puhumaan ruotsia toisilleenkin ajan mittaan. Lopputulos on kuitenkin entistä sekvampi yhtälö, sillä suomi on pysynyt Joelin ja Alexin välisenä kielenä, mutta kumpikin puhuu Hugolle ruotsia. Toistaiseksi se on vain hassun kuuloista, mutta kieltämättä jännittää miten tilanne tulee tästä vielä etenemään Hugon alkaessa puhumaan isoveljilleen takaisin. Minkä kielen hän valitsee? Millainen yhtälö on kolme yhdessä leikkivää veljestä jotka kaikki puhuvat eri kieltä toisilleen? Ehkä silti olisi parempi, että lasten välinen kieli olisi kaikilla sama, mutta kuten on jo Joelin ja Alexin kohdalla todettu, ei sitä noin vain lähdetä muuttamaan. 

Onko muilla kaksikielisillä perheillä samanlainen tilanne, että sisarukset puhuvat eri kieliä keskenään?

21. tammikuuta 2016

Tätipäivä

Tänään Joel ja Alex saivat leikkikaverikseen siskoni, eli Linda-tädin. Siskoni asuu Tampereella, joten näemme aika harvoin, mutta tällä hetkellä hän asuu väliaikaisesti töidensä takia täällä Espoossa, joten ehdimme tavata paljon useammin kuin yleensä. Minä poden flunssaa, joten otin lasten leikkikaverista ilon irti ja yritin levätä. Sami sen sijaan vietti päivän siivoten keittiön lattiasta kattoon Hugo apunaan, sillä Hugo arastelee siskoani hieman, kun näkee häntä niin harvoin. Linda-tädin kanssa leikkiminen on poikien mielestä tosi hauskaa, sillä hän keksii aina hassuja leikkejä. Tällä kertaa Linda ja pojat piirsivät dinosauruksia, rakensivat legotaloa ja leikkivät legoukkojen piilosta. Yleensä legorakennelmat hajoavat meillä muutamassa minuutissa, mutta tämä Lindan aloittama talo on ollut pystyssä jo monta viikkoa! Taloa on muokattu ja laajennettu useiden vierailevien rakentajien avulla ja se on tiukan vartioinnin alaisena tuholais-Hugon ilkivaltaa vastaan. 

_DSC1996_1 _DSC2010_1 _DSC1985_1

Samoja leikkejä leikitään päivästä toiseen, mamman tai iskän kanssa tai keskenään, mutta vaihtelu leikkiseuraan tuo juttuihin aina uuden ulottuvuuden. Meillä vanhemmilla saattaa olla kotitöitä tai muita arkijuttuja mielessä, ja vaikka sitä yrittää heittäytyä mukaan ja paneutua lasten leikkeihin täysillä, se ei aina onnistu. Kodin ulkopuolelta tuleva kaveri voi keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä pojat haluavat, ilman että ajatukset karkaavat lähestyvään ruoka-aikaan tai koneessa odottaviin likapyykkeihin. Lindan ja lasten leikki-into tarttui lopulta minuunkin, enkä malttanutkaan levätä. Hetkessä löysin itseni värittämässä dinoja ja piilottamassa legoukkoja muiden kanssa, samalla vaihtaen kuulumisia siskoni kanssa. Flunssan hoitoon tarvitaan lepoa, mutta kyllä tuollainen leikkihetkikin piristää mieltä kummasti. 

_DSC2017_1 _DSC2028_1 _DSC2045_1

Meidän lapsilla on todella ihanat tädit ja eno. He kaikki haluavat ja jaksavat leikkiä ja touhuta lasten kanssa. On todella kiva, että lapsilla on isovanhempien lisäksi tukiverkostossa muitakin läheisiä aikuisia. Kaikki minun ja Samin sisarukset auttavat mielellään lastenhoidossa tarpeen mukaan, ottavat poikia yökyläilemään ja keksivät heidän kanssaan hauskoja juttuja. Sisarusten merkitys ihmiseen on toki jokaisella erilainen, mutta itse olen ainakin todella onnellinen, että minulla on sisaruksia. Lastensaannin myötä se tärkeys on saanut vielä uuden ulottuvuuden, kun lapsetkin saavat jakaa elämäänsä meidän sisarustemme kanssa. Ainoana lapsena olemisessa on varmasti myös hyvät puolensa, mutta itse uskon, että olisin jäänyt paljosta paitsi jos olisin ainut lapsi. Samalla olen iloinen, että omilla lapsillani on toisensa ja toivon heidänkin rakentavan toistensa kanssa vahvat ja läheiset suhteet jotka kestävät lopun elämää.

Millaiset suhteet teillä on sisaruksiinne? Entä lapsillanne tätiensä, setiensä ja enojensa kanssa?

14. tammikuuta 2016

Tavoitteet vuodelle 2016

Oho, postaustauko venähti tahtomatta aika pitkäksi! Joskus sitä vaan tuntuu siltä, ettei ole aikaa mihinkään, vaikka ei silti saa mitään aikaiseksi. Jospa nyt vihdoin paneutuisin alkaneen vuoden haasteisiin ja tavoitteisiin! En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta pyrin asettamaan itselleni tavoitteita, jotta vuoden lopussa saa hahmotettua miten vuosi on mennyt ja mitä on saanut aikaiseksi. Tämän postauksen tekeminen on pitkittynyt ja samalla olen tainnut siirtää koko blogin unholaan, kun motivaatiota tälle postaukselle ei ole löytynyt. Syy motivaatiopulaan lienee siinä, etten oikeasti keksi itselleni mitään kunnollisia tavoitteita! Tavoitteet ovat vuodesta toiseen samat ja ne toteutuvat vaihtelevalla menestyksellä, tai jäävät toteuttamatta. Noh, mietitäänpä kuitenkin tulevaa vuotta.

instakollaasi_1

Yhteinen aika
Tämän tavoitteen asetin itselleni viime vuonnakin, mutta toteutus jäi heikoksi. Tällä kertaa aiomme pyrkiä entistä paremmin pitämään siitä kiinni. Viides parisuhdevuosi on ollut meille melko rankka, eikä lapsiperhearjen ja kiireisen työn lomassa ehdi nauttimaan toisistaan tarpeeksi. Huomio kiinnittyy välillä väkisinkin niihin huonoihin puoliin toisessa, jolloin saattaa unohtaa kuinka paljon hyvää puolisossa onkaan. Tällä kertaa aiomme siis tosissamme pitää kiinni siitä, että vähintään kerran kuukaudessa otamme aikaa toisillemme ihan kunnolla. Sen ei aina tarvitse tarkoittaa, että lapset menevät yökylään, vaan se voi tarkoittaa myös päivätreffejä tai mitä tahansa mieli tekee tehdä.

instakollaasi_2

"Kesäkuntoon 2016"
Tämä on lupaus, jonka aika moni taitaa tehdä. Kunnostaa elämäntyyliä liikunnalla ja terveellisellä syömisellä. Monesti intoa riittää muutaman kuukauden ajan, mutta sitten ajatukset taas rientävät muualle. Laitoin otsikon heittomerkkeihin, sillä mulla ei ole varsinaista tavoitetta kesäkunnosta tai mitään tiettyä aikataulua mielessä. Tahdon vain ylläpitää hyvin alkanutta liikuntaintoa ja saada liikunnan kunnolla iskostettua osaksi tavallista arkea. En seuraa tarkkoja dieettejä enkä varsinaisesti kiellä itseäni syömästä tai tekemästä mitään tiettyä. Seuraan tällä hetkellä intensiivistä treeniohjelmaa, joka on sosiaalisen median fitness-guru Kayla Itsinesin käsialaa. Aloitin ensimmäiset Bikini Body Guide -treenit viime kesänä ja olenkin siitä asti pysynyt jokseenkin säännöllisesti liikkeessä. Suosittelen muuten ehdottomasti tuota ohjelmaa kaikille! Treeni on tehokasta mutta ei vaadi juuri mitään extra laitteistoa tai hienoa kuntosalia. Varusteiden kohdalla voi olla luova ja korvata puuttuvat jutut kotoa löytyvillä tavaroilla. Treenin voi helposti tehdä kotona, se vie vain puolisen tuntia aikaa päivästä ja se sopii kaiken kokoisille ja ikäisille ihmisille. 

instakollaasi_3

Herkkulakko 2.0
Vaikka juuri ylempänä kirjoitin, etten rajoita syömisiäni juuri mitenkään, on tämä asia jota aion kokeilla. Viime helmikuussa vietin herkuttoman helmikuun, eli totaalikieltäytymisen kuukauden. Se ei saanut aikaan toivottuja tuloksia, sillä heti maaliskuun alettua söin lähes kaksin käsin kaikkea menetettyjen herkkujen edestä. Nyt Sami haastoi itsensä puolen vuoden limulakkoon, joten vastasin haasteeseen päättämällä, että pyrin olemaan ostamatta herkkuja samaan aikaan. En siis kieltäydy herkuista, jos niitä jossain tarjoillaan, mutta en osta itselleni mitään, Tämä tosin meni mönkään jo heti loppiaisena, kun ostin itselleni pienen pussin karkkia käydessäni elokuvissa perheeni kanssa. Lupauksia ei ole rikottu, sillä tämä oli vain tavoite, joten matka jatkuu. Aion kuitenkin sallia itselleni herkkuja esimerkiksi jälkiruoan jos mennään ulos syömään tai vastaavassa tilanteessa. Ehdottomuus ei yleensä muutenkaan toimi, ainakaan itselläni.

instakollaasi_4

Perhepäivät
Hektisen arjen jälkeen viikonloput ovat meille niitä hengähdystaukoja, jolloin emme tee muuta kuin löhöile kotona ja rentouduta. Haluamme kuitenkin panostaa siihen, että tarjoamme lapsillemme kivoja elämyksiä ja hauskaa tekemistä koko perheen kesken. Aiomme pyrkiä siihen, että vähintään kerran kuukaudessa teemme jotakin erityistä yhdessä koko perheen kanssa. Lapset eivät osaa kaivata hienoja ulkomaanmatkoja tai kalliita elämysjuttuja, vaan pienempikin riittää kunhan saa olla yhdessä. Sen sijaan päivä pulkkamäessä, picnic tai reissut sisäleikkipuistoihin ovat erityisiä lapsille ja pienellä vaivalla toteutettavat. Olen pitkään haaveillut yhteisestä ulkomaanmatkasta, ja suunnittelimmekin sellaista viime syksylle, kunnes päätettiin jättää matka varaamatta. Mitä yksivuotiaskaan olisi saanut irti lomamatkasta? Ei mitään erityisempää kuin mitä hän saa kotimaassa matkaillessa tai lähimetsässä temmeltäessä. Ulkomaille kerkeää kyllä lasten ollessa isompia, jolloin hekin muistavat matkat lopun elämäänsä. Sitten voi myös matkustaa helpommin, ilman rattaita, matkasänkyjä tai muita hankalia matkajärjestelyjä.

instakollaasi_5

Okei, olihan tässä sittenkin jo vaikka mitä tavoitetta loppuvuodelle. Näiden lisäksi voi sitten panostaa myös pienimpiin asioihin, kuten säästämiseen, stressittömyyteen ja muihin pieniin projekteihin. Luulen, että mitä vähemmän asettaa itselleen ehtoja ja suunnitelmia, sen mukavammin vuosi sujuu. Toivotaan, että vuosi 2016 on edeltäjäänsä parempi, huolimatta siitä oliko 2015 loistava, keskinkertainen tai jopa huono vuosi. Aina on kuitenkin parantamisen varaa, uusia muistoja luotavana ja ihania hetkiä elettävänä.

Kuvat tarjosi Instagram @jenskujne

4. tammikuuta 2016

Paluu arkeen

Joululomat on nyt lomailtu ja Sami meni ensimmäistä kertaa töihin tälle vuodelle. Tämä joululoma on ollut pisin yhteinen lomamme sitten Hugon synytmän jälkeisen isyysloman, sillä viime kesänä lomat jäi pitämättä työkiireiden takia. Alunperin Samin piti mennä töihin myös välipäivinä, mutta piti sittenkin vapaata. Flunssa on riepotellut meitä loman aikana, ja tuntuu ettei olla tehty mitään. Joskus on toki ihan parasta juurikin olla tekemättä mitään. Vaikka kerettiin jo iloita flunssasta parantumisesta, niin siinä otettiin valitettavasti taas takapakkia. Alexille nousi tänään aamulla taas kuume, eli sen osalta arki jatkuu samoissa merkeissä kuin lomakin. Todella kurjaa, että joudutaan kököttämään sisällä juuri nyt, kun on satanut luntakin kivasti. Uskalsin kuitenkin päästää Joelin hetkeksi aikaa yksin pihalle, jotta hänen ei tarvitsisi tylsistyä sisällä Alexin kuumeen takia. Oli hienoa nähdä, kuinka kohta viisivuotias osasi noudattaa sääntöjä ja pysyä näkösällä koko ajan. Hetkeksi menin myös Joelin seuraksi pihalle lakaisemaan lumet oven edestä, ja sen aikaa taas Hugo ja Alex katsoivat nätisti telkkaria. Reippaat pojat!

_DSC1780_1

Eilen lounaspöydän ääressä valittelin Samille, kuinka mulla oli korkeat odotukset yhteiselle ajalle, ja kuinka me ei siltikään olla tehty muuta kuin löhötty neljän seinän sisällä ja tylsistytty kuoliaaksi. Sitten Joel yhtäkkiä sanoi; "Mamma, mehän ollaan tehty vaikka kuinka paljon.". Hän alkoi hymyssä suin luettelemaan kaikki kivoimmat asiat joululoman ajalta. Ollaan siivottu, leikitty, katsottu telkkaria, oltu ulkona leikkimässä, käyty mommolla ja papalla ja isomummilla, vietetty joulua kotona ja myös Katjan luona, syöty muikkuja, katsottu raketteja ja syöty sipsejä ja sellaista. Ja kaikista parasta oli, että olen saanut kaikki hienot joululahjani. Niin, me ollaan tehty aika paljon. Tämä lista sai minut kyllä avaamaan silmäni ihan uudella tavalla. Se, mikä minusta on tuntunut tysältä ja ei miltään, on luonut Joelille ihanat muistot joululomalta! Liian usein sitä unnohtaa, kuinka pieneen lapset ovat tyytyväisiä, ja etteivät he tarvitse mitään kovin spesiaalia ollakseen onnellisia. Lapset ottavat ilon irti siitä, mitä on tarjolla. Meidän kaikkien pitäisi ottaa mallia tuollaisesta elämänasenteesta ja keskittyä pieniinkin onnen hetkiin, katsoa elämäämme positiivisesta nkökulmasta.

_DSC1768_1

Pojista on varmasti ollut aivan mahtavaa, että iskä on ollut päivät kotona. Koko syksy on ollut pelkkiä pitkiä työpäiviä, liian monta päivää jolloin pojat eivät ole nähneet isäänsä lainkaan. Aamulla herätessä iskä on jo lähtenyt, ja illalla nukkumaan mentäessä iskä on vasta matkalla kotiin. Tämä kaksi viikkoa yhdessäoloa on ollut todellista luksusta, huolimatta siitä että ollaan otettu vaan rennosti. Ollaan syöty yhdessä ja leikitty yhdessä, siivoiltu ja vietetty ihan tavallista elämää. Minusta on ollut ihanaa, että olen saanut nukkua aamuisin pitkään, ja toki antanut Saminkin nukkua välillä. Minulla on ollut auttava käsipari lastenhoidossa ja kotitöissä, eikä ole tarvinnut suorittaa yksin aamusta iltaan. Ollaan voitu valvoa Samin kanssa hieman myöhempään, koska aamuisin ei ole ollut aikaisia herätyksiä kellon pirinään. Tällä tavalla ollaan myös ehditty nauttimaan kahdenkeskeisestä ajasta normaalia enemmän, kun ei ole ollut niin kiire nukkumaan lasten mentyä unille.

_DSC1795_1

Onneksi saadaan arkeen paluuseen pehmeä lasku, kun heti keskiviikkona on vapaapäivä. Työviikko tuntuu lyhyemmältä kun sen katkaisee ylimääräinen vapaa keskellä viikkoa. Tammikuu tulee muutenkin olemaan meille hieman erilainen Samin töiden suhteen, sillä kuun puolessa välissä Sami jää reilun viikon pituiselle sairaslomalle silmäleikkauksen takia. Silloin toisaalta lomailu ei paljoa poikkea arjesta, sillä Sami ei voi leikkauksesta parantuessaan tehdä muuta kuin levätä, vaan minun tehtäväkseni tulee vielä normaalin arjen pyörityksen päälle Samista huolehtiminen. Saa nähdä, millaista on huolehtia neljästä avuttomasta ihmisestä kolmen sijaan! Mutta onpahan sentään kotona kanssamme, vaikka onkin silmät kiinni lepäilemässä.

2. tammikuuta 2016

A life without friends

friendship

Ollaan taas aran aiheen äärellä, kun on aika purkaa tunteitaan raa'asti ja suorin sanoin. Miltä tuntuu, kun menettää ystävän? Entä miltä tuntuu, kun menettää lähes kaikki ystävänsä? Ihminen on luontaisesti sosiaalinen, laumaeläin, joka kaipaa muita ihmisiä ympärilleen. Minulla aviomies, lapset, ihana perhe ja läheinen suku. Mutta perhe ei riitä kaikkeen, ihminen tarvitsee myös ystäviä. On aivan kamalaa, menettää ystävä ja tuntea raastavaa yksinäisyyttä. Haluaisit kutsua kavereita kylään, mutta sinulla ei ole ketään ketä kutsua. Sinulla olisi mahdollisuus viettää lapsivapaata iltaa, mutta sinulla ei ole ketään kenelle soittaa. Näitä tunteita käyn läpi ja suren lähes päivittäin. Miten voin olla näin yksinäinen? Miten ystävyyssuhteiden säilyttäminen on niin vaikeata juuri minulle? Enkö ole ystävyyden arvoinen? Miksi kaikki ystäväni jättävät minut? Yritän parhaani mukaan saada tämän kuulostamaan joltain muulta, kuin säälinhakuisen marttyyrin puheelta. Sitä tämä ei todellakaan ole, ennemminkin vain rehellinen pahan olon purkaus, ajatustenvirtaa. Toivon, ettei kukaan mahdollisesti itsensä tekstistä tunnistava ota itseensä, tai loukkaannu sanoistani. En halua loukata ketään, haluan vain purkaa ajatuksiani ja toivoa ehkä löytäväni vertaistukea samanlaisten asioiden kanssa kamppailevilta ihmisiltä.

Tietyllä tavalla koko elämäni on ollut menetettyjä ystävyyssuhteita toistensa perään. Jo alle ala-asteikäisenä olin menettänyt kolme hyvää ystävääni heidän perheensä muutettua muualle. Vika ei tietenkään ollut minussa, mutta tässä on alku ja juuri siihen, miksi oletan universumin rankaisevan minua. Ala-asteella menetin jälleen kaksi hyvää ystävää heidän perheidensä muuttojen takia. Yläasteella taas eräs minulle todella tärkeä ystävä "jätti" minut, vaihtaen kaveripiiriä kuin sormia napsauttamalla. Tuon jälkeen aloin pelkäämään ihmisiin tutustumista, sillä pelkäsin menettäväni taas kaikki. Vieraannuin vanhoista ystävistäni ja kuvittelin heidän sietävän minua vain siksi, että he pitivät parhaasta ystävästäni. Tunsin, että ilman tuota ystävää en olisi minkään arvoinen, ettei kukaan haluaisi olla kanssani. Harrastusten myötä tutustuin moniin ihaniin ihmisiin, mutta ei heihinkään jostain syystä syntynyt niin vahvoja siteitä että meistä olisi tullut ystäviä myös harrastusten ulkopuolella. 

Lukiossa tutustuin uusiin luokkakavereihin ja sainkin läheisiä ystäviä. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen minut sijoitettiin lastensuojelulaitokseen toiselle puolelle Suomea. Siellä vietin yhden vuoden elämästäni ja palatessani takaisin en enää saanut yhteyttä vanhoihin ystäviin säilytettyä. Yritin tutustua uusiin luokkakavereihini, mutta jostain syystä en osannut ottaa heihin kunnolla kontaktia. Olin ulkopuolinen, vaikka pystyinkin viettämään aikaa heidän seurassaan koulussa. Tullessani raskaaksi ja alkaessani seurustelemaan Samin kanssa kaikki loputkin ystävät ja kaverit katosivat. Minusta ei enää ollut biletysseuraksi, eikä minua selvästikään kaivattu muuksi. En ollut pahoinvointini takia koulussa kovin usein, jolloin juuri tuttaviksi tulleet luokkakaverit jäivät entistä etäisimmiksi. Loeptettuani cheerleadingin raskauden takia myös ne kaverit jäivät unholaan, kun heitä ei enää nähnyt treeneissä joka viikko. Tutustuin Samin kavereihin, mutta heihinkään emme enää tänä päivänä juurikaan pidä yhteyttä - elämäntilanteet eroavat liikaa toisistaan. Me emme juhli kovin usein, monen muun elämä taas pyörii juhlimisen ja päihteiden ympärillä. Minua harmittaa valtavasti, etteivät meidän ytävyyssuhteet ole kestäneet perheen perustamisen aiheuttamia muutoksia. Ne ainoat jäljellä olevat ystävät ovatkin juuri heitä, jotka itsekin ova perustaneet perheen. Olen kateellinen ihmisille, joilla on paljon ystäviä. Sellaisille, joiden lapsettomat ystävät pysyvät ystävinä vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Sellaisille, joiden ystävät eivät vain yhtäkkiä katoa.

Viimeisimmät menetykset ovat koettu lähivuosina. Syksyllä kirjoitin blogiinkin tapauksesta Ex-ParasYstävä. Tapaus, jossa parhaana ystävänäni pitämä ihminen vain päätti olla pitämättä minuun enää yhteyttä, päätti olla vastaamatta viesteihini ja lopulta selittämään asian sillä, "ettei uskonut minun ottavan asian niin raskaasti". Tuoreimpana tapaus Kummisetä. Tämä joululomalla tapahtunut juttu joka toimi inspiraation lähteenä tälle postaukselle - en enää jaksa pitää sisälläni näitä surun tunteita. Tapaus Kummisetä lyhyesti: Olemme monesti viime vuosien aikana yrittäneet herätellä henkiin suhdetta esikoisemme kummisetään, tuloksetta. Sovitaan aina, että pitäisi tavata, mutta ei koskaan saada aikaiseksi varsinaista tapaamista. Nyt vihdoin saatiin sovittua, että kummisetä tulisi käymään luonamme, tapaamaan meitä ja lapsia, syömään ja saunomaan. Vielä samana iltapäivänä viestiyhteys toimi, kunnes kuului kysymys "Olethan edelleen tulossa tänään?". Tähän katkesi yhteys, viesti meni perille ja se kuitattiin luetuksi, mutta vastaus jäi uupumaan. Kummisetä ei koskaan ilmestynyt ovemme taakse. Meillä odotti ruoat ja juomat valmiiksi ostettuna, koti siivottu ja kaikki odottelimme innoissamme, kiva nähdä Kummisetää pitkästä aikaa. Ja paskat.

Olemme viimeisen vuoden aikana menettäneet kaksi lastemme kummia, kaksi sellaista ihmistä joiden kanssa olimme ajatelleet ystävyyden säilyvän aina. Molemmat ovat jättäneet meidät raukkamaisella tavalla, loukanneet meitä. Sami on sopeutuvainen, eikä asia tunnu hetkauttavan häntä kovinkaan paljon. Hän ei tunnu haluavan tuhlata energiaansa ihmisiin, jotka kohtelevat muita noin paskamaisesti. Minä taas kirjaan menetettyihin ystävyyssuhteisiin yhden viivan lisää, suren asiaa kuukausitolkulla ja mietin taas, kenessä on vikaa. Minunkin pitäisi varmaan toimia Samin tavoin, jättää heidät omaan arvoonsa, mutta en osaa. Analysoin, pohdiskelen, suren ja ikävöin. Mietin, miksi tuhlaan aikaani ikävöiden heitä, jotka todistettavasti eivät ikävöi minua. Olen tunteellinen ihminen ja otan nämä asiat kovin raskaasti. En halua olla katkera tai kateellinen muiden onnesta, mutta silti tunnen piston sydämessäni muiden ihmisten kukoistavia ystävyyssuhteita seuratessa. Miksei minulla voi olla tuollaista?

Vika taitaa todellakin olla minussa. Ehkei minussa tosiaan ole mitään ystävyyden arvoista. Tänä päivänäkin tiedän monen samassa kaveripiirissä olleiden sekä yläaste- lukio- että joukkuekavereiden pitävän yhteyttä toisiinsa edelleen. Minä en kehenkään. Toki syy tähän on molemminpuoleista, kumpikaan ei ole pitänyt yhteyttä toiseen osapuoleen. Mutta silti mietityttää, mikä niissä muissa on niin erityistä että suhteet heihin säilyvät, mutta suhteet minuun kariutuvat? Minulla ei ole kuin muutama ystävä (mittaamattoman rakkaita!), mutta joskus tuntuu siltä, että minun kuuluisi vain odottaa sitä päivää kun hekin katoavat elämästäni. En osaa tutustua uusiin ihmisiin ja pelkään tilanteita jossa on minulle tuntemattomia ihmisiä. Kuvittelen edelleen, ettei minusta pidetä, että vaikka tutustuisinkin johonkin upeaan ihmiseen, hänkin ottaisi aikanaan jalat alleen ja häipyisi elämästäni. Miksi, oi miksi uusia kavereita ei voi ostaa nettikaupoista suoraan kotiovelle kuljetettuna?

Onko siellä lukijoiden seassa ketään, joka osaa samaistua raastavaan yksinäisyyteen?

1. tammikuuta 2016

Tissit tiskiin

Blogivuosi 2016 alkaa provosoituneissa merkeissä. Kuinka voikaan nousta karvat pystyyn toisen ihmisen aivopieruista. Kuten otsikosta voinee päätellä, on kyse juurikin Teri Niitin loukkaavin saatesanoin sosiaalisessa mediassa jakamasta kuvasta, jossa nainen ruokkii lastaan lentokoneessa. 

imetys_041muok

Olen täysin pöyristynyt. Seksi on vienyt kaiken todellisuudentajun ihmisistä. Ihmiset pitävät rintoja vain seksiin kuuluvina ja niin intiimeinä, että niiden perimmäinen tarkoitus on unohtunut täysin. Rinnat ja nännit ovat tehty naiselle siksi, että vauva saisi ravintoa. Ei siksi, että niitä voisi käyttää markkinointivälineenä tai miesten viihdykkeinä. Rintamaito on parasta mitä pienelle lapselle voi tarjota, riippumatta siitä että siihen on keksitty keinotekoisia vaihtoehtoja. Miten joku muotimaailman-mikälie voi loukkaantua siitä, että viereisen penkin pieni kanssamatkustaja syö? Luulisi hänen nähneen tissejä aiemminkin, ainakin hänen instagram-feedistään päätellen. Kukaan ei kritisoi talon kokoisia alusvaatemainoksia Forumin seinässä, mutta auta armias jos äidin imetystopin alta vilahtaa kaistale paljasta ihoa, samalla kun hän antaa vauvalleen ruokaa. Söisikö herra Niitti tai joku muu imetysvastainen idiootti itse vessassa, poissa muiden katseiden alta? Pitäisikö sitä ihan vaan piilottaa itsensä huivin alle häpeämään, ja jättää toiset ihmiset rauhaan.

nip

Itse olen aikoinani imettänyt juuri siellä, missä vauvalla on sattunut olemaan syömisen tarve. Ruuhkabussissa, uimarannalla, milloin missäkin. Imettäkää tekin! En ole koskaan saanut kritiiikkiä osakseni, mutta olen järkyttyneenä seurannut sivusta näitä netissä leviäviä tarinoita, miten pahasti julki-imettäjiin suhtaudutaan. Puhutaan suvaitsevuudesta, protestoidaan homojen avio-oikeuden puolesta, mutta halutaan kieltää pieniltä ihmisiltä oikeus syödä siellä, missä nälkä yllättää? Te jotka kehtaatte kritisoida julki-imettäjiä, painukaa itse piiloon ruokailemaan ja hävetkää. Kaksinaismoralismin huippu saavutettu ja vuoden idioottipalkinto 2016 jaettu - jo vuoden ensimmäisenä päivänä.