Kaksplus.fi

22. lokakuuta 2015

Kun ero ei ole oma valintasi

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta blogiin ollenkaan, sillä tiedän tämän tekstin hyvin todennäköisesti päätymään myös asianosaisten silmiin, sillä sana tunnetusti kulkee ja moni tuttu lukee blogiani. Tämä asia painaa minua aivan älyttömästi ja olen yrityksistä huolimatta epäonnistunut purkamaan ajatuksiani muilla tavoin, joten päätin terapoida itseäni kirjoittamalla. Jos ei muuta, niin olenpahan ainakin puhdistanut ilmaa oman pääni sisällä.

kynttilä_2

Kesällä koin raskaan eron. Paras ystäväni kymmenen vuoden takaa lopetti yheydenpidon täysin yllättäen, näin uhrin asemasta katsottuna hyvin raukkamaisella tavalla, ja tietääkseni täysin ilman syytä. Olemme olleet yläasteen alusta asti hyvin läheisiä ja hänellä on ollut mahdottoman suuri rooli elämäni ylä- ja alamäissä, hänen kanssaan ollaan itketty ja naurettu kaikelle yhdessä. Monesti sanotaan, että lapsensaanti muuttaa ystävyyssuhteita ja silloin nähdään ketkä todelliset ystävät ovat - minä luulin säilyttäneeni ne tärkeimmät ystävät. Mitä sitten, jos satunnaiset ryyppykaverit jäävät elämästä pois? Tullessani raskaaksi elämäntilanteemme olivat hyvin erilaisia, mutta ystävä pysyi rinnallani. Kihlauduin ja ystävä tanssi häitäni kaason tehtävässä, tottakai. Alexin syntymän jälkeen ystävä suostui pojan kummiksi, ja olin ikionnellinen. Eriävien elämäntilanteiden takia emme ehtineet nähdä ihan niin usein kuin ennen, mutta aina tavatessamme tuntui, ettei aikaa olisi kulunut hetkeäkään.

Tullessani kolmannen kerran raskaaksi jotakin tapahtui. Tapasimme raskausaikana vain muutaman kerran, ja Hugon ristiäisten jälkeen olemme tainneet nähdä kolmesti. Keväällä kirjoitin ystävälleni pitkän viestin, jossa harmittelin viilenneitä välejämme ja puhdistin ilmaa omien tuntemuksieni osalta. Tilanne parani hetkellisesti ja tapasimme kahdesti, mutta jotenkin ystävä tuntui kaukaiselta ja varautuneelta. Kesäkuun jälkeen en ole ystävää nähnyt. En saanut viesteihini vastausta, vain surullisen sinisen väkäsen whatsapissa, sen joka kuittaa viestin luetuksi. Lähetin uuden viestin, ja uuden. Ei vastausta. Nolotti, tunsin itseni pieneksi teinitytöksi joka itkee messengerissä kaksi viikkoa kestäneen parisuhteen perään "Yhyyy etkö rakasta minua enää?". Mutta nolotusta enemmän minua ahdisti, suretti, voin pahoin. Näinkö minä menetän parhaimman ystäväni kaikkien vuosien jälkeen? Viimeinen viesti kuului jotakuinkin näin: "Etkö todellakaan aio edes vastata minulle mitään?" Ei vastausta, pelkkä luetuksi kuitattu merkki.

kynttilä_2

Sami ja moni ystävistäni kehottivat antamaan olla ja unohtamaan koko asia, noin tympeä käytös ei ansaitse kyyneleitäni. Keskittyä niihin ystäviin, jotka minulla on. Yritän olla ajattelematta ystävää ja koko tilannetta, mutta se käy mielessä usein. Ikävä raastaa sydäntäni. Olen miettinyt syitä tapahtuneelle, analysoinut omaa käytöstäni loputtomiin ja pohtinut miksi näin on käynyt. Entä pieni ja viaton Alex? Aikooko ystävä pitää kummipoikaansa yhteyttä, vaikka on katkaissut välinsä minuun? Miten selitän Alexille, ettei kummi tahdo olla osa hänen elämäänsä? Tietenkin haluaisin oman mielenrauhanikin takia tietää syystä kaiken tämän takana. Olenko minä tehnyt jotain niin kamalaa, että ansaitsen tällaista kohtelua, ja siinä tapauksessa mitä? Olisipa unohtaminen helpompaa...

Onko kukaan muu menettänyt ystävää itsestään riippumattomista syistä?

15 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. Voin samaistua ja ymmärtää aika paljon. Mullekin tapahtui jotain tuollaista tässä taannoin. Suru oli valtava, kun oikeasti luulin menettäneeni parhaan ystäväni, ilman kunnollista syytä. Mutta saatiin onneksi lopulta sovittua. Toivottavasti tekin. Mulla on myös ihan erilaiset elämäntilanteet mun ystävän kanssa ja se tuo todellakin haasteellisuutta.

    VastaaPoista
  2. Mulla taitaa olla samanlainen tilanne käsillä... Tai siis, mä en ole tehnyt tilanteen eteen samoja tekoja kun sä. Koska oon äärimmäisen loukkaantunut. Sain lapsen melkein 1,5v sitten, ystäväni oli mun raskausaikana asiasta ihan innoissaan ja lapsen syntymän jälkeen kävi kahdesti kylässä. Sen jälkeen, ei mitään. Toisella kyläilykerralla se oli todella vaisu yms ja kyselin jälkikäteen et mikä oli. mut en saanut mitään vastausta. Sit aikaa vaan meni, ja meni. Ja tissitakiaisen vuoksi en käynyt ensimmäisen vuoden aikana kauheasti missään iltavapailla yms. Nyt kesällä oltiin samoissa kemuissa, jännitin ihan sikana etukäteen. Päätin, että jos hän tulee juttelemaan/ollaan samassa porukassa niin juttelen toki ja olen ystävällinen. Ei mitään, katseet muutaman kerran kohtas mut siinä se.
    Olen ehkä, no varmasti, lapsellinen mutta olen vaan loukkaanutun, ja ärtynyt. Mä saan lapsen, mun elämä mullistuu ja yks vaan lähtee. Ei mul kumpikaan niistä kahdesta ystävästä jotka mulla on jäljellä ole samassa tilanteessa ku mä, eli en usko et se on se syy. Mut ken tietää. Me ollaan tunnettu vajaa 20 vuotta, enkä olis ikinä uskonut et näin olis käynyt.

    Mut se taitaa olla valitettavan paikkansa pitämä lausuma "perheen perustamisen jälkeen vain pieni, tärkein osa jää ystävistä jäljelle".

    -Jompompula

    VastaaPoista
  3. Mullaki ikävä ystäviä joiden kanssa olin ennen niin läheinen. Lähiaikoina olen ikävöinnyt enemmän kun ennen.. sattuu !

    VastaaPoista
  4. Mulla oli vähän samanlainen tilanne, mutta sain silti rakkaan ystävän takas :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  5. Kylläpä on kurja tilanne. Minulla on myös hiukan samanlainen, tosin kyseessä ovat toisen puolen (ainoat elossa olevat) isovanhempani. Tiedän, etten ole ainoa, vaan eivät ole väleissä muittenkaan sukulaisten kanssa. Silti tuntuu kurjata, kun itse haluaisin tietää edes syyn siihen. Lähestymisyritykset eivät ole tuottaneet mitään tulosta. Toivottavasti pääsette puheväleihin ystäväsi kanssa. Jos tulevaisuudessa on juhlia, joissa hän on, voisit ehkä mennä juttelemaan hänelle?

    VastaaPoista
  6. Hänellä on varmaan paha olla jostain syystä? Tai onko hän esim. kateellinen sinun perheestäsi? Näihin kun on niin monta syytä.. Harmillisia :/

    VastaaPoista
  7. Jenni pieni, tuommoinen ihminen ei todellakaan ansaitse kyyneleitäsi. Ymmärrän, että tuntuu mielettömän pahalta, mutta yritä suunnata katse tulevaisuuteen. Vaikeaa, tiedän! Jos hän todella olisi ystävyytesi arvoinen, niin hän kyllä kertoisi mikä mättää, eikä toimisi noin lapsellisella ja raukkamaisella tavalla! Hän tässä on lapsellinen ja kakaramainen, et sinä! Valtavasti enkeleitä ja jaksamisia. Se sama lapseton anonyymi, joka nähtävästi kommentoi joka ikiseen sinun postaukseesi. Hmm, taidan olla stalkkeri. :P

    VastaaPoista
  8. Oon kokenut vastaavan tilanteen kahdesti. Viimeisen jälkeen aloin pohtimaan, onko se vika kuitenkin itsessäni?

    Pitkäaikainen ystävä lopetti hiljalleen yhteydenpidon. Itse olen/olin hänen lapsensa kummi. Jostain syystä hiljalleen kaikki yhteydenotto tuli minun puoleltani, minä olin ainoa joka kävi kylässä 2,5h ajomatkan päässä ystävän luona. Lopulta ko. "ystävä" lakkasi vain vastaamasta. Tästä on aikaa jo pari vuotta, enkä vieläkään tiedä missä mätti. Vieläkin on ikävä ja tekisi mieli kysyä kuulumisia, mutta en jotenkin kehtaa..

    Viimeisin tapaus oli pitkäaikainen ystävä lapsuudesta asti, jonka kanssa oltiin aikuisiällä enemmän ja vähemmän säännöllisesti tekemisissä. Molempien puolelta kuitenkin tasaisesti. Ihan pari viikkoa ennen tätä välirikkoa, oltiin käyty yhdessä salilla ja nähty muutenkin. Yhtäkkiä huomaan ystävän katkaisseen kaikki välit. Selitykseksi sain että ollaan kasvettu erillemme.

    Mulla ei ole lapsia ja olen seurustellutkin saman ihmisen kanssa viimeiset 10 vuotta - kuten myös kummilapseni äiti miehensä kanssa, eikä tämä jälkimmäinenkään ystävä tietääkseni löytänyt kumppania, jonka takia olisi välit katkaissut. En vaan tajua. Kaipaan molempia, mutta omanarvontunto jotenkin estää ottamasta yhteyttä. Yritän järkeillä, etten tarvitse elämääni ihmistä, joka kokee tarpeelliseksi katkaista välit minuun. Mutta kuka kertoisi sen sille ikävälle?

    VastaaPoista
  9. Kauniisti kirjoitettu, voimia! <3 Toivon että löytäisitte toisenne vielä uudestaan!

    Itse olen menettänyt kaksi ystävää, mutta en voi rehellisesti sanoa etteivät ne johtuneet minusta. Kaikkeen tarvitaan aina kaksi.

    VastaaPoista
  10. Voi ei.. Kovasti kuulostaa tutulta tarinasi. En nyt ehkä tässä jaksa/halua omia kokemuksiani alkaa jakamaan, mutta voisin ehkä laitella sinulle sähköpostia joku päivä. Ehkä ajatusten vaihtaminen ja puiminen yhdessä helpottasi vähän molempia.

    VastaaPoista
  11. Voi itku kuinka ikävä tilanne, Olen itse ollut samaisessa tilanteessa useampi vuosi sitten.
    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  12. Onko teillä yhteisiä ystäviä, jos saisit joltain tietoa että onko ystävälläsi kaikki hyvin? Jos oikeasti jotain on tapahtunut(masennus tms) eikä ole voimia ottaa yhteyttä.

    Mulla on kokemusta siitä kuinka katkaisen välit ystävääni. Ensin jätin vastaamatta viesteihin ja lopulta kyllä kerroin syyn miksi en jaksa olla enää hänen ystävä. Mulla tosiaan oli eri tilanne kun ystävä aiheutti mulle enemmän stressiä, joten päätin etten jaksa enää yhtään syytöksiä kuinka mun lapsi yskäisi ja heti tarttui niiden lapsiin flunssa, tai joka asiasta tehtiin iso numero.

    VastaaPoista
  13. Onko hänellä lapsia ?
    Kokeeko että jää syrjään kun sinulla on lapsia ? Onko hänellä bilehile vaihe vielä menossa tai muuten vaan erilainen elämä kun sinulla.
    Syitähän voi olla monia ja ikävää kyllä jos ei viitsi edes vastaa sinulle että mikä mättää :/
    Asutteko kuinka lähellä toisianne, voisithan mennä oven taakse joku kerta ja rohkeasti pimpottaa kelloa ja kysyä mikä on ?
    Ikävä tilanne jos on vielä kummi :/ toivottavasti saatte asian selvitettyä :)

    VastaaPoista
  14. Jonkin verran ystävyyssuhteita itse katkaisseena ja toisaalta jätetyksi tulleena keksin useitakin selityksiä ystäväsi käytökselle:
    -Toisistaan liian eroavat elämäntilanteet. On raskasta olla sellaisen ystävä, jonka elämä on muuttunut niin paljon entisestä, ettei voi enää puhua samoista asioista. Tämä on rankkaa puolin ja toisin. Itse yritänkin välttää lapsista puhumista lapsettomille ystävilleni. Huomaa myös, että usein lapsettomat tuntevat liian rankaksi yksipuolisen ystävyyssuhteen ylläpidon, kun toisen ajan vie lapset ja ystäville jää aikaa entistä vähemmän.

    -Ystävän lapsettomuus. Voi olla arka paikka ja varsinkin, jos joutuu olemaan sinun seurassasi aina lapsi-aiheen äärellä.

    -Roikkuminen. Liika perään kyseleminen, viestittely tai soittelu voi alkaa ahdistaa, myös ystävää. Jouduin kerran katkaisemaan välit entiseen työtoveriini, joka ei vaikean elämäntilanteeni keskellä tajunnut lopettaa "lähdetäänkö lenkille/leffaan/syömään/keilaamaan/shoppailemaan -tykistystään, vaikken vastannut mitään. Loppujen lopuksi hän lähetti uhkailevan oloisen viestin jossa kysyi, miksen vastaa ja laittoi vielä miehensäkin selvittämään asiaa fb:n kautta. Tässä vaiheessa oli jo selvää, ettei kiinnosta olla tekemisissä enää tuon tyypin kanssa.

    -Ongelmat, joista ystävä ei halua syystä tai toisesta puhua. Esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi yhteydenpito voi katketa. Sinuna odottelisin nyt rauhassa, enkä lähtisi haukkumaan, vaikka pahalta tuntuisikin.

    Hanna

    VastaaPoista
  15. Oon joskus aiemmin kirjoittanut sulle kommenttia ja lueskellut blogia säännöllisen epäsäännöisesti. En tiedä muistatko, mun aiempaa kommenttiani, mutta mulla on samoina vuosina syntyneet lapset, teidän syntyneet 1-2kuukautta aiemmin. Nyt eksyin pitkästä aikaa lukemaan blogiasi ja jäin melkein suu auki tuijottamaan tätä tekstiä. Oon tänä vuonna jo menettänyt yhden hyvän ystäväni ja nyt näyttää siltä että myös toisen. Ymmärrän kaikki tunteesi täysin. Nämä ystävät ovat myös molemmat mun lasteni kummeja. Tää kuulostaa vähän oudolta, kun luen täältä blogista sun elämässä tapahtuvia asioita (vaikka en edes tunne sua) ja käyn omassa elämässäni tismalleen samoja asioita samoina aikoina läpi.. voisin laittaa sähköpostia, jos haluat vaihtaa ajatuksia.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!