Kaksplus.fi

28. toukokuuta 2015

"Sitten kun me ollaan eläkeläisiä..."

kaupungilla_038muok

Eilen illalla auringon laskiessa istuin bussissa matkalla kaupungista kotiin. Maisemia ihastellessani tunsin yhtäkkiä älyttömän onnellisuuden puuskan heittäytyvän ylitseni hyökyaallon tavoin. Kaikkien kanssamatkustajien selaillessa älypuhelimiaan laitoin oman puhelimeni takaisin laukkuun ja katselin ikkunasta ulos. Bussin ohitse porhalsi harmaantunut mies vanhassa avoautossa tupakka huulessa. Mieleni valtasi tulevaisuus ja kuvittelin itseni pelkääjän paikalle ja Samin kuskiksi, noin mekin sitten kruisaillaan kesät kun ollaan vanhoja mummoja ja ukkoja. 

Olen aina ollut kova haaveilemaan, mutta jotain on muuttunut tässä viimeisten vuosien aikana - minusta on tullut realistinen, mielikuvitukseton, tylsä. Tästä aiheesta saatiin taannoin ystävieni kanssa aikaan kiivas keskustelu, kun tivasin heiltä miksi tuhlata aikaansa haaveilemaan lottovoitoista ja taloista ulkomailla. Oma uudistunut kantani oli tietenkin se, että haaveet pitäisi olla realistisia. Ei ihminen hyödy mitään siitä että uneksii asioista jotka eivät kuitenkaan tule toteutumaan. Toki se on eri asia jos oikeasti tekee niska limassa töitä unelmiensa eteen tehden niistä mahdollisia. Mutta silti suurin osa ihmisistä ei koskaan tule saavuttamaan niitä miljonäärikartanoita vaikka kuinka paiskisi töitä sen eteen. Jäin kuitenkin miettimään ystävieni sanoja ja tajusin että he ovat oikeassa, mistä se on pois että haaveilee epätodennäköisyyksistä? Missä menee se realistisuuden raja? Onhan lottovoittokin jossain määrin realistinen haave, joka on monille toteutunut.

Itse haaveilen nykyään enimmäkseen pienistä asioista - kahdenkeskeisistä kävelyistä käsi kädessä Helsingin kaduilla lämpiminä kesäöinä, eläkepäivistä, yhteisestä ajasta, rauhallisuudesta. Kolmen vilkkaan pojan kanssa rauhallisuus on todellakin pelkkä kaukainen ajatus. En siis tarkoita, että olisin jotenkin tyytymätön elämääni, päin vastoin. Tämä sopii meille juuri nyt, mutta on ihanaa huomata kuinka pienistä ajatuksista voi saada niin paljon energiaa ja intoa tulevaisuutta kohtaan. Joku voi pitää sitä tylsänä, että haaveilee kävelyistä mieluummin kuin kartanoista ja rikkauksista, mutta toisaalta se on mielestäni myös merkki siitä, ettei koe tarvitsevansa sen enempää. Siitä, että on tyytyväinen siihen mitä itsellä jo on. Ei pienemmän mittakaavan haaveet ole yhtään sen väärempiä kuin isot prameat haaveet.

kesälahti14_184_2

Tällä hetkellä haaveilen siis oikeastaan vain siitä, että saisin olla tulevaisuudessa yhtä onnellinen kuin nyt. Blogissa esille tulee tietenkin vain pieni osa elämää, ja täällä haluan tietenkin keskittyä niihin elämän positiivisiin asioihin, hyviin hetkiin ja merkityksellisiin muistoihin. Toiselle puolelle tietokoneen näyttöä jää käsiteltäviksi ne huonommat asiat, kuten se, että meillä on ollut todella rankasti parisuhdetta koetteleva vuosi takana. Tämän kaiken keskellä ollaan kuitenkin iloksemme tajuttu se, että ei me kaikesta huolimatta osaisi tai edes haluaisi olla toisistamme erossa. Avioliitto on meille once in a lifetime thing - siihen annetaan kaikkensa, eikä puolisolle ole vaihto- tai palautusoikeutta kun elämä ei olekaan pelkkää ihanaa vuodesta toiseen. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta en voisi olla onnellisempi, tässä ja nyt.

Lapsiperhearjen keskelle suoraan sukeltanut tuore parisuhde on jättänyt minuun ainoastaan yhden kaipuun - sen kaiken kahdenkeskeisen ajan, jota useimmilla pariskunnilla on vuosia aikaa viettää ennen lapsia. Olen aiemmin kirjoittanut blogiin siitä, että me ei kaivata yhteistä aikaa, mutta olen hiljalleen tajunnut että kyllä se kaipuu sieltä minunkin alitajunnastani löytyy. Ehkä juuri tästä syystä haaveiluni keskittyvätkin niin vahvasti siihen yhteiseen aikaan, jota ei lasten aikana samalla tavalla voi toteuttaa. Olen analysoinut asian näin: Kun kahdenkeskeistä aikaa on niin harvoin, sille asettaa alitajuisesti tietyt kriteerit ja korkeat odotukset miten sen ajan pitäisi kulua ja miltä sen pitäisi tuntua. Asiat ovat menneet toisin ja olen pettynyt liiallisiin odotuksiini, jonka seurauksena olen suojarefleksinä alkanut hyljeksimään sitä kahdenkeskeistä aikaa kokonaan ja uskottelemaan itselleni etten kaipaa sitä, jotten taas pettyisi.

On hassua miten olenkaan muuttunut ajatusmaailmaltani näin radikaalisti. Haaveiljaluonne on jäänyt lomalle ja palkannut sijaisekseen kyllästyttävän realistin. Toisena esimerkkinä, olen kauan aikaa haaveillut saavani viedä lapset ulkomaanmatkalle. Nyt kun sen aika olisi ollut kaikin puolin hyvä, päätettiin sijoittaa ne rahat mieluummin Samin silmäleikkaukseen. Vaikka silmäleikkaus on todella hyvä sijoituskohde, on se silti tylsä ja realistinen ratkaisu vailla yllätyksellisyyttä ja yleellisyyttä. Lapset nauttivat ulkomaanmatkoista paremmin sitten kun ovat vanhempia, ei näin pienet lapset varmaan osaa erotella sitä viettääkö viikon kesästään Italian upealla rantahietikolla vai tavalliseen tapaan Kesälahdella järvenrannalla. 

Mistä te haaveilette? Onko muita tylsiä realisteja joiden mielestä lottovoiton kaltaisista yleellisyyksistä haaveilu on ajanhukkaa?

2 kommenttia:

  1. En haaveile mistään oikeastaan..yhteistä aikaa oli ennen lapsia pari vuotta ja se oli ihan kiva.
    käytiin reissussa,suomessa matkusteltiin ja mökillä oltiin/veneiltiin saaristossa :)
    Ja sitä ehtii vielä kun lapset vähän kasvaa niin olla taas kaksin.
    meillä on jo oma talo,auto ja kolme mahtavaa lasta :)
    Siinähän ne tärkeimmät on.
    Haaveilin aina esim vuokralla kun oltiin omasta kodista ja ollaan nyt kolme vuotta asuttu omassa talossa ja kyllähän tämä kannatti ostaa.
    Eli se haave täyttyi.
    Pieni haave olisi päästä joskus taas kahdestaan johonkin matkustamaan.ollaan kerran käyty kun seurusteltiin ja lapsia ei ollut.
    sitten lasten kanssa kaksi kertaa kreikassa.
    joskus vielä kahdestaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! :) Ihania jalat maassa-haaveita sinullakin on ja on ollut. Minusta haaveilu on kivempaa kun on mahdollista toteuttaa ne haaveet. :)

      Poista

Kiitos kommentista!