Kaksplus.fi

19. marraskuuta 2013

Epäterveellisen noidankehän katkaisu

Mä aion nyt kertoa teille jotain, josta en uskonut kirjoittavani. Aihe on minulle arka, enkä  kovin usein asiasta haluakaan puhua (paitsi Samille tai joskus kännissä parhaille ystäville), mutta taustat on tärkeä kertoa, jotta pysyy nykytilanteesta kärryillä. Tässä postauksessa aion hieman avata syömishäiriötaustaani, kertoa tämänhetkisistä oireista ja oireettomuudesta siihen liittyen, sekä keskittyä laajemmin suunnitelmiini terveellisemmän elämän tavoittelusta. Kun tavoitteet on mustana valkoisella, niistä on ehkä helpompi pitää kiinni!

minä_069muok

Mulla on ollut epänormaaliin syömiskäyttäytymiseen liittyviä oireita jo varhain ala-asteella, mutta pahin syömishäiriövaihe oli yläasteella. Silloin kukaan ei tiennyt asiasta, tai ainakaan minä en uskonut kenenkään tietävän. Tyhmänä kerroin tuntemuksia yhdelle senaikaiselle hyvälle kaverille luottamuksellisesti, mutta hän petti luottamukseni ja kertoi asiasta luokanvalvojalleni ja koulun kuraattorille. Näin jälkikäteen ymmärrän toki että tämä henkilö oli huolestunut ja halusi auttaa, mutta kun tuolla tavalla sain tietää olevani syömishäiriöinen se toi elämääni niin suuria muutoksia ja paljon negatiivisia asioita, että edelleen uskon sen tuoneen elämääni harmia enemmän kuin hyvää. Viikottaiset käynnit ärsyttävän terapeutin luona, lääkärikäynnit, oireanalyysit ja diagnoosit olivat rankkoja eivätkä mielestäni auttaneet mihinkään. 

Lopuksi elämä vain itsessään muuttui ja syömishäiriöoireista ne vakavimmat alkoivat vähitellen helpottaa, en siis ole tarvinnut mitään sen intensiivisempää hoitoa. Luulin syömishäiriön olevan jo kaukaisessa menneisyydessäni, vaikken voi kieltääkään etteivätkö useat sairauteenkuuluvat piirteet, käytösmallit ja ominaisuudet ole seuranneet minua niiltä synkiltä yläasteajoilta asti. Oireita esiintyy edelleen joskus vahvempina ja joskus heikompina, vaikka minulle syömishäiriötä tuskin voisikaan enää diagnosoida.

minä_025muok2

Alexin syntymän jälkeen sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen, joka laukaisi myös monta syömishäiriöoiretta vahvempina kuin vuosiin. Alexin vauvavuosi oli täynnä väsymystä, masennusta, kaloreiden laskua, ruokapäiväkirjoja, pakonomaista liikkumista, ahdistusta, terapiakäyntejä, diagnooseja,  lääkkeitä ja lisää diagnooseja. Vuoteen mahtui kuitenkin myös iloa, pirteitä päiviä, onnea, rakkautta, laiskottelua, herkuttelua ja hyvällä omatunnolla syömistä. Itse asiassa viimeinen puolitoistavuotinen on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä syömisen suhteen. Viimeiset puoli vuotta en ole liikkunut juuri lainkaan, kuntoni on romahtanut täysin siitä vähästä mihin olin saanut sen nousemaan synnytyksen jälkeen. Syön todella huonosti, epäsäännöllisesti ja pieniä määriä, en juo juuri ollenkaan vettä ja herkuttelen kaikella todella epäterveellisellä. Tunnen kovaa ahdistusta herkutteluista, mutta en tee asialle mitään. Olen ärtynyt, voin huonosti sekä henkisesti että fyysisesti. Vatsani turpoaa helposti, hiukseni ja ihoni voi huonosti. Olen jatkuvasti väsynyt riippumatta siitä nukunko 4 vai 10 tuntia, joten syy on oltava huonoissa elintavoissa. Mun on pakko tehdä asialle jotain, koska näin huonosti voiminen rasittaa minua itseäni, parisuhdettani ja perhettäni.

minä_071muok

Sitten itse aiheeseen, eli terveellisen elämän tavoitteluun. Mä olen aina ollut todella liikunnallinen ihminen, ja olen aina saanut nautintoa urheilusta. Raskauden ja äitiyden myötä minusta on tullut laiska, joten suurimpana tavoitteena olisi löytää tasapaino liikunnan ja laiskottelun välillä, eikä olla niin mustavalkoinen kuin olen ollut, että liikun kaksi tuntia päivässä kuukausitolkulla, palan loppuun ja makaan seuraavat kuukaudet sohvalla tekemättä mitään. Olen fyysisesti niin loppu, etten jaksa juurikaan tehdä mitään. Huimaa, pyörryttää ja heikottaa. Ahdistaa kun en liiku ja ahdistaa kuinka huonovointiseksi tulen vain ihan vaan lyhyiden, helppojen liikuntasuoritusten jälkeen. 

En aio näin alkuun ottaa liikunnan suhteen mitään paineita, vaan lähteä hiljalleen taas totuttelemaan liikuntaan. Koska aikaa kahden lapsen äitinä ja pitkiä työpäiviä tekevän miehen vaimona on todella rajallisesti, otan aluksi taas käyttöön kotona käyttämättömänä pitkään lojuneen kuntopyörän, ja siihen lisäksi jotain pientä lihaskuntoa painojen, kahvakuulan ja jumppapallon (joka on vielä tyhjillään varastossa ja pumppu on kateissa) kanssa. Pyrin käymään vesijuoksemassa kerran viikossa, tai silloin kun on aikaa. Mä en tykkää kuntosalilla käymisestä ja vihaan lenkkeilyä, joten haluan keskittyä kivoihin liikuntatapoihin jota jaksan harrastaa pitkällä aikavälillä kyllästymättä, jotta saan liikunnan osaksi arkea luonnollisella ja mukavalla tavalla. Vinkkejä kotona treenaamiseen otan mielelläni vastaan!

minä_056muok

Toinen asia johon minun tulisi keskittyä on terveellinen syöminen. Mun syömistä varjostaa laiskuus, henkinen ahdistus, ja joskus ilmenevä fyysinen pahoinvointi syömisen jälkeen - pelkään syömistä koska pelkään alkavani voimaan pahoin ruokailun jälkeen. Syöminen loistavalla poissaolollaan tuottaa fyysistä ahdistusta, minusta ja mielestäni riippumatonta ahdistusta. Useimmiten kun yritän syödä minut valtaa vatsaa vääntävä järkyttävän huono, oksettava, heikottava olo, ja muutaman lusikallisen jälkeen on pakko lopettaa syöminen ettei tule oksennus. Joskus taas oksettava tunne on kadonnut ja syön suuria määriä ruokaa, jolloin tottumaton vatsalaukkuni kamppailee vastaan ja minut valtaa taas huono olo syömisen jälkeen. 

Tällä hetkellä päivittäiset ruokailutottumukset ovat surkeita ja näyttävät suunnilleen tältä: aamulla ei mitään tai joskus rahkaa/jugurttia, lounaalla joskus lämminruoka ja joskus leipää tai salaattia, välipalalla ehkä hedelmiä, päivällisellä joskus lämmin ruoka, iltapalaksi epäterveellistä napostelua/herkuttelua tai salaattia, patonkia, yms. Mä en tykkää mikrolämmitetystä ruoasta, joten syön lämmintä ruokaa yleensä vain kun se on tuoreeltaan tehty. Huonoja tapoja ja typeriä tekosyitä, niitä riittää. Leipien voitelu on liian työlästä, hedelmien kuorinta ärsyttävää enkä jaksa tehdä mitään muuta. Harmillisen usein jätän mieluummin syömättä kuin käytän sen minuutin ruoan valmistamiseen. Juon vettä ja muita nesteitä reilusti alle litran päivässä.

Ensimmäiset parannusaskeleet olen jo ottanut, nimittäin haluan antaa lapsilleni hyvää esimerkkiä ja pyrin siis syömään poikien kanssa samaan aikaan edes pienen annoksen, ja samalla saan ateriarytmin säännölliseksi ja tasaiseksi. Hain apteekista kalsium-lisää koska en käytä mitään maitotuotteita, ja vitamiineja koska kehossani on monia puutostiloja huonon syömisen takia. Jonkun aikaa kokeilin pitää jääkaapissa kannullisen vettä, joka olisi pakko juoda päivän aikana, mutta se kaatui siihen että hanavetemme maistuu entistä pahemmalta jääkaappikylmänä. Seuraavaksi kokeilen sitruunan avulla maistuisiko vesi paremmalta. Isoin muutos ruokavaliossa on kuitenkin pyrkimys jättää turhat herkut ja ylimääräinen sokeri pois, koska olen huomannut että sokerin mussuttaminen vain lisää oireita kuten väsymystä, ärtyneisyyttä ja turvotusta. Hyviä ja terveellisiä herkkujakin saa ehdotella!

minä_032muok

Huojentavinta kuitenkin on, että tiedostan huonon tilanteeni, tunnistan oireet ja mistä ne johtuu, sekä tiedän keinoja joiden avulla saisin ainakin osan ongelmista ratkottua. Ruoan laadun parantaminen ja liikunnan lisääminen arkeen auttaa varmasti helpottamaan niitä fyysisiä oireita joita minulla nyt on. Ahdistus omasta vartalosta ja syyllisyyden tunteet syömisestä tuskin häviävät helpolla, koska ne ovat seuranneet mukanani jo niin monta vuotta. Uskon kuitenkin että terveelliset ruokatottumukset ja kohtuullinen hyvää mieltä lisäävä liikunta voisi auttaa myös henkisiin vajavuuksiin niiden fyysisten ohella. Kun minä voin hyvin, jaksan paremmin touhuta lasteni kanssa ja olen kärsivällisempi heidän kiukutteluille, haastan vähemmän riitaa Samin kanssa turhista asioista ja jaksan panostaa kokonaisvaltaisesti paremmin sekä omaan että perheeni hyvinvointiin.

39 kommenttia:

  1. Olet todella rohkea ku onnistuit kirjoittamaan tästä aiheesta! Ymmärrän sua aika monissa kohdeissa, koska moni asia on käynyt myös läpi.. joskus ahdisti jopa hakea ruokaa kauppasta :/ mut ei muuta ku todella paljon voimia sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aleksandra, mutta pelottaa nouseeko tästä joku kauhea haloo. :( Samoin sullekin!<3

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Mä vähän ajattelinkin, että ollaan samalla aaltopituudella. Sen oon huomannut sinunkin kirjoituksissa:)

      Poista
    2. Mun tekisi mieli kirjoittaa tähän nyt joku kilometri kommentti asiasta, mutta rohkeus ei riitä. Mutta jos löydän rauhallisen hetken niin tulet saamaan kilometrikommentin asiaan liittyen sähköpostiisi :)

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus!
    Ps. tykkään sun kulmista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Hih, kiitos taas. Mäkin tykkään nyt kun oon alkanut oppia piirtämään ne hyvin :)

      Poista
  4. Tosi hyvin kirjoitettu tärkeästä aiheesta! Syömishäiriötä en itse ole sairastanut, mutta onhan tuota tullut kamppailtua ruoan ja oman kropan kanssa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Mä uskon että aika monet kamppailevat saman asian kanssa, mutta harvemmilla se menee (onneksi) ihan sinnen syömishäiriön puolelle. :)

      Poista
  5. Mä ymmärrän sua täysin. Mulla on kans yläaste ollut aikamoinen ruokailujen ja liikunnan suhteen. Perhe ei koskaan varmaan kunnolla sitä huomannut, mutta jos olisivat niin mut olis varmasti laitettu johonkin puhumaan siitä. Mä en syönyt aamulla mitään ja kouluruoka oli helppo skipata, kun aina löytyi joku muukin, joka ei mennyt syömään. Ja nautiin siitä, kun huomasin, että pystyin vaikka iltaan asti olla syömättä mitään. Ja sitten ne kaapit tyhjenikin. Keksiä, pullaa, karkkia, ihan mitä tahansa hyvää, mitä löytyi, koska olihan mulla 2000 kalorin verran varaa syödä mitä vaan ja käytin sen mielelläni kaikkeen hyvään. Ja sitten kun sen kaiken mässyn oli syönyt niin iski morkkis ja piti kuntoilla niin, että ihme, kun en maannut pyörtyneenä jossain lenkkipolun varrella. Mulla oli liikuntapäiväkirja, johon oli määrätty joka päivälle älytön määrä liikuntaa ja aika usein ne tein. En syönyt, vaan herkuttelin ja sitten liikuin raivokkaasti. Ja silti olin mielestäni yläasteella ihan hirveä läski. Enkä oikeasti ollut.

    Nykyään syön terveellisemmin, mutta kyllä nuo mässäämiset ja kausittaiset superliikumiskaudet mussa yhä elää. Mä en oo koskaan hyväksynyt mun vartaloa ja raskauden jättämät jäljet ei sitä paljon paranna, mutta yritän vielä joskus olla ylpeä omasta minästä. Raskaana ollessa on ihanaa, kun saa luvan kanssa olla pyöreä. ;)

    ps. Mietiin, että mikä sussa on niin erinäköistä, mutta ne on nuo kulmat, jotka oot piirtänyt! Kivan näköiset! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit oman tarinasi, kuulostaa kovin tutulta :) Mulla oli paljon samaa, aamuisin en syönyt, koulussa en syönyt kertaakaan varmaan kahtena viimeisenä vuotena, iltapäivisin ei tarvinnut syödä kun kukaan ei ollut kotona. Mulla on myös vanhoissa päiväkirjoissa merkintöjä kuinka en oo 2-3 päivään syönyt mitään, ja kuinka ylpeä asiasta olin ettei kukaan ole huomannut tai pakottanut syömään. Tätä jatkui vielä lukion alussakin. Tuollaisiamässäilypäiviä mäkin oon harrastanut, kun kaupasta piti hakea kaikenmaailman ruokia ja herkkuja koska olihan varaa syödä kun oli elellyt niin monta viikkoa alle 200kcal dieetillä, mulla se tosin aiheutti sitten oksentelua, ja meni jossain vaiheessa niin pahaksi että oksentelin pelkkää vettä juotuani. Mulla oli sitten myös pahasti univajetta koska oli pakko jumppailla pitkin öitä, herätä aamuviideltä salaa lenkille yms.

      Hienoa, että olet saanut syömiset parempaan tilanteeseen :) Raskaus tuo vartaloon niin paljon muutoksia että niitä ei välttämättä helposti hyväksy, vaikkei olisikaan mitään itsetunto-ongelmia. Mäkään en siedä omaa vartaloani vaikka se e kovin paljoa kuitenkaan raskauksien jäljiltä muuttunut. :)

      Hih, kiitos. Kyllä se teki ison eron kasvoille, kun aloin piirtää kulmat :)

      Poista
  6. Vau, oot tosi rohkea :--)! Täällä kateellinen, joka haluis uskaltaa myös kirjoittaa omalla naamallaan vaikeimmista asioista.

    Tulee paha olo sun puolesta, kun nyt tietää miten kärsit syömishäiriön kanssa vieläkin :/ Hyvä juttu tosiaan on se, että tajuat tilanteen vakavuuden ja haluat muutosta! Itse shsta (en voi sanoa parantuneena), mutta jonkin verran eteenpäin päässeenä haluaisin sanoa mielipiteeni pariin juttuun. Ensinnäkin tästä tulee kuva, ettet oo tainnut koskaan oikeen mielellään käydä terapiakäynneillä yms? Tai ainakaan silloin yläasteella.. toivottavasti Alexin vauva-aikana sait puhuttua paremmin? Mietin vaan sitä, et syömishäiriöstä parantuminen on kyl varmasti tosi vaikeeta ellei mahdotonta, jos ei oo käsitellyt niitä siihen johtaneita ja sitä ylläpitäviä asioita yms. Ootko miettiny tueksi vielä jotain keskusteluapua? :) Ei oo pakko vastata tietysti tänne, mut mieti vielä jooko sitä?

    Ja ennen sitä liikunnan aloittamista ois mun mielestä tärkeempää saada syömiset parempaan kuntoon. Syömishäiriöisten liikuntakielto sais munmielestä koskea monia muitakin syömishäiriöisiä kuin niitä hengenvaarassa olevia. Se liikunta kun niin puolihuomaamattomasti lipsahtaa sinne pakon puolelle ja liiallisuuksiin. Ja, jos syö huonosti niin vielä huonompi olo tulee kun liikkuu ja kroppa kärsii. Ja sit pitäis pystyä syömään vielä enemmän kuin päivänä, jona ei liiku..

    Ja vielä sitä, että ei missään nimessä kannata lopettaa herkkujen syömistä ainakaan kokonaan. Mielummin niin että koittaa keskittyä siihen terveelliseen syömiseen, että syö tarpeeksi paitsi energiaa niin myös ravintoaineita. Kun keho on saanut tarpeeksi ravintoa ja energiaa, se herkkujen syöminenkin varmasti vähenee. Sitä paitsi herkut on enemmän kuin sallittuja, kaikille! Tuleekohan sulla toi pahoinvointi ihan psyykkisistä syistä? Jos niin niin karulta kun se kuulostaakin niin syömällä pääset siitä eroon. Kohtaamalla sen ahdistuksen uudelleen ja uudelleen.. :( Sun kroppa tottuu suurempiin annoksiin ja huomaat et mitään pahaa ei tapahdu.

    Äh, tästä tuli tosi sekava kommentti.. ja nää on vaan mun mielipiteitä, painotan sitä :) Todennäköisesti tiedät itsekin kaiken tuon.. ja siks just suosittelen sitä psyykkistä apua myös. Tieto kun ei aina riitä, jos mieli huutaa vahvasti päinvastasia asioita.. hirmusesti tsemppiä Jenni ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon! Vaati kyllä aika paljon, että uskalsin julkaise-nappia painaa :D
      Kiitos paljon pitkästä kivasta kommentista! Hienoa, että sinulla menee jo ainakin vähän paremmin, tsemppiä!<3 Olet oikeassa, etten koskaan mielellään käynyt terapiassa. Vaikka olen monessa paikassa käynyt ja monen eri hoitajan luona, en ole törmännyt sellaiseen, jolle voisi puhua luonnollisesti. Paitsi laitoksessa ollessani oli ihana terapeutti, mutta hän jäi tietty sinne kun lähdin laitoksesta. Alexin syntymän jälkeen kävin terapiassa vuoden ajan, mutta samasta syystä kuin aiemmin, lopetin terapian viime kesänä. Yritin puhua ahdistuksesta, mutta terapeutti suositteli että minun pitäisi kirjoittaa ylös mitä syön, ja yms neuvoja jotka mielestäni olisi vain ruokkinut sairasta käytöstä, ja niinhän minä teinkin jo. Olen kyllä miettinyt terapian jatkamista, koska asiahan on juuri kuten sanot, että tuskin pääsen asiasta koskaan irti ellen työstä sairauteen johtaneita syitä. Mutta toistaiseksi se on siis vielä ajatuksen tasolla :)

      Voi olla että olet oikeassa tuon liikunnan suhteen, kiitos neuvoista. Se on ihan totta mitä sanoit liikuntakiellosta, tämä ehkä kertoo myös aika hyvin siitä oletuksesta mikä useilla on, että vain anorektisen laihat ihmiset voivat olla syömishäiriöisiä. Voi että, mulle tulee niin hyvä mieli näin välittävästä kommentista! :) Mä luulen kyllä, että herkkujen täyskielto on tässä vaiheessa paras, mutta ymmärrän toki että riski siinäkin on, että tekee liian suuria kielto-listoja ja syöminen ottaa taas takapakkia. Voi olla, että fyysiset oireet syömisestä perustuu psyykkisiin syihin, juuri siihen pelkoon ja ahdistukseen.

      Kiitos paljon tsempeistä, ihana saada vertaistukea ja positiivista palautetta! Tsemppiä sinullekin! <3

      Poista
    2. Ihana, jos sain sulle hyvän mielen :) Ja ihana, et oot miettiny sitä terapian jaksamista. Kuten oot huomannu ni tärkeintä on se, et sen ihmisen kanssa kemiat kohtaa ja myös, et oikeasti on valmis sitoutumaan siihen ja käymään siellä säännöllisestä. Jossain psykpolilla ei varmaan oikeen saa valita sitä kelle juttelee, mutta ite käyn esim. Kelan tukemassa psykoterapiassa yksityisellä, jossa siis saa aivan itse valita terapeutin. Ne tutustumiskäynnit vaan pitää maksaa itse.. ja mäkin kävin puoltoista vuotta aluks tyypillä, jonka kanssa siitä ei tullu mitään. Kävin siellä kaks kertaa viikossa repimässä kynsilakkoja, tuijottamassa jalkojani ja hokemassa emmätiiääää. Jos ihan terapiaterapiaan päätät hakeutua niin mieti tarkkaan jonkun lääkärin kanssa minkä tyyppinen terapia sulle on parasta ettei käy niinkun mulle. :D Toki sillon ennen terapiaa kun kävillä psyk.sairaanhoitajan juttusilla niin se oli ainakin tositosi mahtava tyyppi, et joskus voi onnistaakin! Ja onhan niitä vaikka mitä paikkoja missä voi jutella.

      Jep, juuri niin. Turha edes miettiä onko syömishäiriöinen, jos näinkin vahvasti se vaikuttaa vielä elämään. Kyllä se sitten on vaikka ne anoreksian kriteerit ei täyttyiskään. Tai vaikkei täyttyis minkään syömishäiriön kriteerit.. mut veikkaan kyllä et sullakin täyttyis. Mut ei sen väliä!

      Kyllä sä paranet, anna itelles aikaa ja mä kannatan kyllä vahvasti tota terapiavaihtoehtoa. Älä anna menneiden kokemusten lannistaa, paljon on niitä kusipäisiä auttajia, mut onneks on myös niitä mahtavia tyyppejä, pitää vaan jaksaa etsiä. Mieti heikkoina hetkinä vaikka sitä, että haluatko joutua vastaamaan joskus poikien kasvaessa kysymykseen "miksi äiti ei syö?"

      <3

      Poista
    3. Niin se on kyllä tärkeää, että terapeutin kanssa kemiat kohtaa. Jotenkin tuntuu vain vaikealta lähteä niinku etsimään sopivaa terapeuttia, mutta mietin sitä kyllä edelleen :) Edellinen terapia oli juuri psykpolin sairaanhoitaja, sitä ennen kävin yksityisellä psykiatrilla, laitoksessa oli taideterapiaa, ryhmäterapiaa ja yksilöterapiaa mutta se ei painottunut yksinomaan syömishäiriöön, nuorempana kävin nuorisopolilla toimintaterapeutilla ja sairaanhoitajalla, lista on pitkä enkä tiedä muistanko kaiken oikein :'D

      Kiitos paljon rohkaisevista sanoista! <3

      Poista
  7. Tuohon herkkujuttuun antaisin sellaisen vinkin, että koita pitää yllä säännöllistä karkkipäivää (tai herkkupäivää), jolloin söisit kohtuudella herkkuja :) itsellä on toiminut hyvin, ja myöhemmin kun lapsesi ovat sen ikäisiä että herkkuja syövät niin heille on helppo opettaa sama tapa :) olet rohkea kun kirjoitit aiheesta! :) ja hienoa on myös se, niinkuin itse sanoit, että tiedostat miten asiat ovat! :) tsemppiä jenni!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, kuulostaa hyvältä idealta! :) Mulla vaan tuppaa olemaan sellainen huono tapa, että keksin tekosyitä pitää herkkupäviä koko ajan :D milloin pitää olla viikonloppuherkut, salkkariherkut, maanantaiherkut, samin pitkä työpäivä-herkut sun muut. Mutta tuo voisi olla hyvä tapa, kunhan muistaa rajoittaa sitä herkkupäivää vaikka yhteen viikossa tai kahdessa. Kiitos paljon kivasta kommentista ja tsempeistä! :) <3

      Poista
  8. Kiitos ja kunmarrus , kun jaoit asian kanssamme:) onnea elämäntapa muutokseen ! C-vitamiini auttaa makean himoon. Syö vähän enmmän niitä, mitä purkissa suositellaan. Se auttaa .. itse syön sanasol c-vitamiinei 4kpl. Päiväs (suositus on et syö kaks ja niis on 200mg /2kpl)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ole hyvä ;) Hyvä vinkki, kiitos paljon, täytyy laittaa kokeiluun :) Apteekista varmaan löytyy? :)

      Poista
  9. Aivan kuin minun suusta. Itse vielä puolivuotta sitten olin iha syömishäiriön vallassa. Pahimmassa vaiheessa saatoin olla syömättä 2 päivää yhtään mitään ja pyörtyillä sitten kuntosalin lattialle kun ei ollut ollenkaan energiaa.. Ruokapäiväkirjaan kirjasin jokaikisen syödyn ruuan ja jos sinne suuhun eksyi yksikään riiisikakku liikaa niin tarkoitti 20 vatsalihasta enemmän tai päivää ilman ruokaa. Joka päivä (oli sää mikä hyvänsä tai pakkasta vaiikka se 27) piti käydä lenkillä ja vähintään se 5km jos salilla kävi samana päivänä ja ilman salia se 10km hölkäten.Mun kaverit oli aivan kamalan huolissaan ja silloinhan sille vain nauroi ja käski olla huolehtimatta. Ravitsemusterapeutit ja kuraattorit koittivat sanoa miulle että on syömishäiriö ja muistan kun nauroin vain päin naamaa että elä jauha paskaa. Riparilla sitten mun ohjaaja kertoi omasta syömishäiriöstään ja sanoi mulle sanat jotka sai mun pään kääntymään: " Sulla on kauniin naisen pää, mutta sun kroppa on kuin pikkuisella tytöllä." En tiedä miten tuo oli se mikä mulle avasi silmät totuudelle, mutta ne sanat ne vai olivat.

    Kesällä sitten aloin syömään huomaamattani kunnolla ruokaa ja pikku hiljaa lihomaan ja lihomaan. Liikkuminen jäi todella vähälle ja menin lenkille vain jos jaksoin. Nyt pakkoliikunnan ja syömisen vahdinnasta on se 5kk ja en enää stressaa noita asioita. Kiloja tullut se 10 ja edelleen ollaan normaalipainoisia, aika lähellä alipainoa, mutta olen onnellinen. En todellakaan ymmärrä kuinka 3porkkanalla ja 5 riisikakulla on voinut selvitä?!

    Edelleen mua pelottaa että hairahdun sivutielle kohti helvettiä. Ja se että syömishäiriö kulkee aina mukana. Aina väkisinkin sitä jollain tasolla ajattelee että et voi syödätota. Onneksi ainakin vielä on voimaa lytätä ne ajatukset. Toivon niin paljon etten enempää kehoani pilaa olemalla syömättä sillä se on helvettiä jos mikä.

    Ps. Sun kulmat on niiiiin paljon paremmat!! (Olen sun lukia mutta en tahtonut tätä profiilillani julkaista)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tarinasi! :) Hienoa, että olet parantumiseen päin, vaikka puoli vuotta on lyhyt aika. Paljon tuttuja piirteitä sinunkin kirjoituksissasi.. Mä oon myös silloin yläasteella - lukion alussa pakottanut itseni 2 tunnin lenkille useita kertoja viikossa, vaikka vihasin juoksemista ja vihaan edelleen.

      Se on totta, että syömishäiriö seuraa elämässä mukana aina, vaikkei välttämättä oireile lainkaan ja pystyy elämään täysin tervettä elämää syömisen ja liikunnankin osalta. Sinullekin tekisi varmaan hyvää käydä terapiassa puhumassa näistä asioista, en tiedä käytkö :) Positiivisena olen ainakin huomannut omalla kohdallani, että tunnistan helpommin oireet jos tilanne menee pahemmaksi, ja olen monesti osannut hakea apua ennen kuin tilanne on päässyt valumaan takaisin huonompaan. Myös läheiset saattavat huomata oireilusi, mikäli sellaista esiintyy joskus vielä (toivottavasti ei).

      Kiitos, oon samaa mieltä! Nyt niiden piirtäminen alkaa mennä jo melko sujuvasti :)

      Poista
    2. Unohdin tuolla kirjoitella että kyllä edelleen käyn terapiassa ja painoa tarkkailuttamassa mutta nyt joka viikkoisen käynnin sijaan tarvitsee vaan kerran pari 2 kuukaudessa!

      Poista
    3. Okei, mä ajattelinkin että se on noin varhain pahimman sairauskauden jälkeen vielä tosi ajankohtaista :) Hienoa että tilanne paranee ja tarvitset käydä kontrollissa harvemmin :) Paljon tsemppiä! <3

      Poista
  10. Herkuttele terttutomaateilla! Ne on oikeasti hyviä, parempia kuin ne "tavan" tomaatit :)

    VastaaPoista
  11. Paljon tsemppiä siulle, ja kiva kun kirjotit aiheesta! Asia on itellekin hyvin läheinen. Mitään diagnoosia miulla ei ole, mut koen olevani syömishäiriöinen. Pahin vaihe, kun elin käytännössä kahvilla, oli jo 3 vuotta sitten.. "Rankaisin" itteäni liikunnalla (joskus keskellä yötäkin), jos olin erehtynyt syömään vaikka leipää. Mutta edelleen kun ahdistus iskee, se sama ruuan välttely alkaa. Tavasta on todella vaikeaa päästä eroon. Välillä syön silti ihan hyvin mut toisinaan en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Monet varmaan ovat tuollaisessa tilanteessa, että kaikki diagnoosin vaatimukset ei täyty, mutta ei se tarkoita etteikö silti voisi olla jossain määrin sairas, sama kuin minullakin nyt. Hienoa, jos olet mennyt jo parempaan suuntaan. Tiedän tunteen, on todella vaikea päästä eroon pitkään kestäneistä käyttäytymismalleista ja tunteista. Tsemppiä!

      Poista
  12. Mä vihaan kanssa lenkkeilyä! Kuntosalia en voinu ennen harkitakkaan, saatiko ryhmäliikuntatunteja. Liityin kuitenkin GoGo'lle ja mies teki mulle saliohjelman. Nyt tykkään salilla käymisestä. Ryhmäliikuntatunnille meno oli iso kynnys mulle, koska pelkäsin et kaikki tuijottaa kun teen väärin ja oon ihan paska, mut nyt tykkään sielläkin käydä.

    Joskus kynnys lähteä kotoo sohvalta on liian suuri ja silloin etsin youtubesta jotain jumppavideoita. Sieltä löytyy niin puolen tunnin venyttelyä, kuin tehokasta bodycompatia. Suosittelen kokeileen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lenkkeily on kamalaa, en tosiaan tiedä miten oon onnistunut pakottamaan itseni lenkille tuhansia kertoja! :D Hienoa, että olet löytänyt sali-innostuksen :) Mä oon tykännyt kovasti käydä ryhmäliikuntatunneilla, mutta nyt pitäisi löytä joku sopivanhintainen paikka joka olisi lähempänä. Keväällä kävin Vantaalla ja sinne oli turhan pitkä matka (30min autolla, ja jos en voinut mennä autolla niin 1,5h suuntaansa julkisilla).

      Kiva idea, mä oon jotain kahvakuulavideoita katsellutkin youtubesta, mutta ei oo käynyt mielessäkään että sieltä löytyy kaikenlaisia muitakin! :) Bodycombatista tykkäsin tosi paljon keväällä kun kävin :)

      Poista
  13. Tosi nättejä kuvia susta! Varsinkin ensimmäinen :) näytät vilpittömältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon kivasta kommentista! <3

      Poista
  14. Kiitos mahtavasta blogista! Pidän siitä, kuinka avoimesti kerrot asioistasi.
    Kyselit vinkkejä kotona treenaamiseen. Itselläni on 11kk poika, joka on varsin vauhdikas tapaus:) Poika nukkuu päiväunia kerrallaan alle tunnin, joten treenien on hyvä olla lyhyitä ja tehokkaita, jotta tuolla ajalla ehtisin tehdä muutakin. Youtubesta löytyy valtavasti erilaisia jumppaohjelmia. Tämän hetkisiä suosikkejani on Lionsgate BeFiT:n treenit: http://www.youtube.com/user/BeFit?feature=g-high-crv . Tuolta löytyy useita erilaisia lyhyitä treenejä, joista on koottu kuukauden mittaisia ohjelmiakin Facebookiin (Lionsgate BeFiT).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva saada positiivista palautetta :) Kiitos paljon vinkistä! Menee ehdottomasti kokeiluun :)

      Poista
  15. Voi vitsi, just kirjoitin itse samaisesta aiheesta! Olen aina syönyt todella huonosti ja voin kokoajan pahoin tai on muuten vaan heikko olo.. Nyt oman projektin luotuani aijon yrittää enemmän ja kovemmin, jotta oma hyvinvointi paranee. Väsyneestä ja laiskasta, huonovointisesta äidistä ei ole ilo kenellekkään :/

    Liityin lukijaksi, kumma kun en aikaisemmin ole tänne löytänyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa sinunkin postauksen, paljon samoja piirteitä löytyy. Kovasti tsemppiä sinullekin projektissasi, ihan totta että huonovointisuudesta kärsii myös muut. :) Tervetuloa lukijaksi :)

      Poista

Kiitos kommentista!