17. marraskuuta 2019

Ruutuaikaa lapsille

ruutuaika2

Puolisoni jutteli taannoin erään lastemme koulukaverin vanhemman kanssa pelaamisesta ja ruutuajasta arjessa. Kunnes kuulin keskustelun sisällön, olin luullut että me olemme suhteellisen höveleitä ruutuajan kanssa ja että sääntömme ovat suunnilleen samoja kuin mitä kuvittelin muissa perheissä olevan. Kuvitelmani osuivat väärään, me ollaan näköjään ruututiukkapipoja. 

Pääsääntöisesti meillä ei pelata ollenkaan arkisin. Lapsilla on pelipäivä perjantaisin, jolloin saavat pelata 1-2 tuntia joko tietokoneella, puhelimella tai pleikkarilla. Viikonloppuisin lapset yleensä pelaavat aamulla tunnin tai reilu, jos nukutaan Samin kanssa pidempään. Välillä pelataan enemmän, välillä vähemmän. Pelata saa, kunhan tekee myös muuta kuten ulkoilee, leikkii tai lukee, pitää huoneensa siistinä ja auttaa kotitöissä. Viikonloppuiltaisin katsotaan usein elokuvia, joka sekin on tietenkin ruudun tuijottamista. 

ruutuaika1

Jos lapsilla on puhelimet mukana koulussa, he saattavat pelata sen 5-10 min koulun pihalla ennen kellon soimista. Monesti he kuitenkin tuntuvat pelaavan mieluummin jalkapalloa kavereiden kanssa. Iso osa kavereista kuitenkin myös pelaavat puhelimilla, joten joskus he kuulemma katselevat vierestä muiden pelaamista jos eivät itse pelaa. Kysymäni mukaan pelit lopetetaan kiltisti heti kellon soidessa. Koulupäivän aikana ja iltapäiväkerhossa puhelimen käyttö ei ole sallittua. Meidän lapsilla ei ole mitään pakkoa pitää puhelimia koulussa, kun viemme ja haemme heidät joka päivä eivätkä he kulje yksin. Suurin syy puhelinten mukaan pitämisessä onkin ns. "joukkoon kuuluminen" kun muillakin on.

Pikagallup instastoryssa sekä eräässä facebookin keskusteluryhmässä päätyi samaan lopputulokseen kuin Samin aiempi keskustelu - muissa perheissä pelataan paljon enemmän ja rajoitetaan ruutuaikaa paljon vähemmän jos ollenkaan. Yleisin käytäntö oli n. tunti päivässä arkisin, viikonloppuisin enemmän. Meidän vähäistä ruutuaikaa pidettiin liian tiukkana ja kuulemma tekee lapsille huonoa rajoittaa ruutuaikaa liian paljon. Kiellettäessä himot kasvavat ja kun lapsi vihdoin saa pelata niin hän on liian haltioituneena ikinä lopettaakseen. Moni oli sitä mieltä, että peliajan piuus on kytköksissä muun tekemisen määrään ja myös usein ansaittava esim. niitä kotitöitä tekemällä. 

ruutuaika3

Meidän arjessa tunnin peliaika päivässä ei toimisi ollenkaan ja jäin miettimään, kuinka ihmeessä lapset kerkeävät tehdä mitään muuta? Meillä päiväkoti/koulupäivän päättymisen ja nukkumaanmenon välille jää 3-4 tuntia johon kuuluu läksyjen tekeminen, päivällinen, harrastukset (ei joka päivä), iltatoimet ja iltapalat. Mihin siinä välissä tunkisi tunnin peliaikaa, kun muutenkaan aika ei tunnu riittävän kuin pakollisiin juttuihin? 

Entä sitten millaista esimerkkiä aikuiset näyttävät, jos itse koko ajan roikkuvat puhelinten ääressä? Eikö se ole tekopyhää rajoittaa lasten ruutuaikaa jos ei rajoita omaansa? Mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen. Lapsille on muutenkin eri säännöt kuin aikuisille, monessa asiassa. Tärkeintä on se, että lasten elämän sisältö on muutakin kuin pelejä, puhelimia ja telkkari tuijottelua. Lapset kaipaavat sääntöjä ja rajoituksia. Itse olen huomannut, ettei lapsille tule raivoa pelaamisen lopettamisesta kun heillä on selkeät pelipäivät ja -ajat. Eikä mekään ihan minuutintarkkoja olla - jos peli on kesken ajan loppuessa saa sen kyllä pelata loppuun. Jos kaveri on kylässä arkisin, saattaa saada pelata jos on tehnyt jotain muutakin. Kohtuus kaikessa on mielestäni erittäin hyvä mittari; sääntöjä pitää olla, mutta myös joustoa. Tämä pätee kaikkiin kasvatusasioihin, ei ainoastaan pelaamiseen ja ruutuaikaan.

Millaiset ruutuajat teidän perheissä on? Pitääkö pelit ansaita, vai saako lapsi pelata miten lystää?

1. marraskuuta 2019

Mielenterveysongelmaisen hoitoon pääsy

IMG_20190621_005251_450

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on minulle virallisesti diagnosoitu vuonna 2012. Sitä ennen diagnoosi kerkesi olla "virheellisesti" pelkkä masennus monen vuoden ajan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli bipolaarihäiriö, eli maanis-depressiivinen häiriö (tuttavallisesti kaksari - joka ei kuitenkaan viittaa kaksoisleukaan eikä Kaksplussaan) on mielenterveydellinen sairaus jossa mieliala vaihtelee jaksoittain toistuvasti masennuksesta maniaan tai lievempään hypomaniaan. Minulla diagnoosina on määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta oireilen kuin 2-tyyppi, eli hypomaniapainotteisesti. Ennen tarkentavaa diagnoosia söin masennukseen parin vuoden ajan erilaisia lääkkeitä (raskaus- ja imetysaikoina hetkittäisiä taukoja). Diagnoosin jälkeen lääkitystä muutettiin ja lopulta lopetin lääkkeet kokonaan n. vuoden jälkeen. Kesän 2013 jälkeen olen ollut tämän vuoden kesään asti lääkkeetön ja oireet ovat olleet sen verran siedettäviä, että jatkuvan lääkityksen tarvetta ei ole ollut. 

IMG_20190713_203753_701

Alkuvuodesta läheiseni alkoivat huomata mielentilojeni reippaamman heittelyn ja voimistuvan oireilun. Itse olin pitkään ns. "kieltovaiheessa", eli sivuutin oireet ja totesin, että tällaista se nyt vaan on, ne on vaan niitä vaiheita. Mitä pidemmälle kevääseen tulimme, sen voimakkaammiksi oireet kasvoivat. Koin valtavaa ahdistusta lähes päivittäisellä tasolla. Monena päivänä se tarkoitti vain hengenahdistusta, sydämentykytyksiä ja painon tunnetta rinnassa. Ärtyneisyys, rauhattomuus ja ärsykeherkkyys (kirkkaat valot, kovat äänet) olivat läsnä päivittäin ja mielialat heittelivät hetkessä pahakduttavasta onnesta itsemurhamasennukseen. Pahimpina päivinä kävin työpäivän aikana takahuoneessa itkemässä tai oksentamassa, kun ahdistus yltyi sietämättömäksi. Uutena asiana minulle koko sairaudessa ilmeni tämä sekamuotoinen vaihe, johon perehtyessäni tajusin olevan syy oireisiini. 

"Mania- tai masennusjaksot eivät aina ole selvästi jompaa kumpaa, vaan sairausjakson aikana voi esiintyä samanaikaisesti sekä mania- että masennusoireita. Tällaista sairausjaksoa kutsutaan sekamuotoiseksi. Se on usein hyvin ahdistava ja kaoottinen kokemus. Ärtyneestä ja sekamuotoisesta jaksosta kärsivillä on jaksojen toistuessa erittäin suuri itsemurhan vaara (jopa 30–50 prosenttia)." Lähde: Terveyskirjasto


IMG_20190811_203208_125

Lopulta osittain puolison painostuksesta ja osittain herättyäni itse tajuamaan tilanteen, lähdin selvittämään miten saisin hoitokontaktini avattua uudelleen HUS:in psykiatriselle poliklinikalle. Kuulemma tarvitsisin lähetteen terveyskeskuslääkäriltä, koska edellisestä hoitojaksosta on niin kauan aikaa. Terveyskeskuslääkärille ensimmäinen vapaa aika oli reilu kuukauden päähän ja ajanvarauspalvelun henkilö toivotti itkuiselle minulle tsemppiä ja muisti kertoa, että asiasta puhuminen saattaa laukaista entistä voimakkaampia oireita. Ei kovin lohduttavaa, jos ajatellaan kuinka kriittisessä avun tarpeessa moni voi olla. Jokunen päivä myöhemmin otin kehityskeskustelussa asian esille esimieheni kanssa ja sain siltä istumalta ajan työterveyteen kahden päivän päähän. Ei ollut käynyt mielessäkään, että olisin voinut työterveyden kautta hakea apua, koska olin siinä uskossa että työterveys on vain työperäisiin asioihin. 

Jäin kuuden viikon sairaslomalle ja sain heti lähetteen Jorvin akuuttipsykiartiselle osastolle. Oman alueeni poliklinikalle aikaa odottaessani (n. 2kk jono) minua pidettiin seurannassa Jorvissa, ei kysymystäkään että minut olisi vain jätetty odottamaan. Seuranta-aikani aikana tapasin lääkäriä ja hoitajaa Jorvissa sekä kävin tehostetussa poliklinikassa. Tehostettussa poliklinikassa (Tepo) on päivittäin neljän tunnin ajan sairaalan tiloissa tapahtuvaa yksilö- ja ryhmäterapiaa. Ensin ajatus kauhistutti ja sulattelin osallistumiskehoitusta parin viikon ajan. Lopulta osallistuin kuuden viikon sairaslomani aikana kahdelle viikon pituiselle Tepo-jaksolle. Noiden kahden hoitojakson aikana tuli erityisen hyvin huomattua, kuinka tärkeää vertaistuki on, vaikka ryhmässä olevillakin oli erilaisia mielenterveysongelmia, ei pelkästään kaksisuuntaista. Viimeisenä kertana olin jo hieman haikeana, että hoitojakso loppui. 

IMG_20190626_231026_061

Elokuussa hoitokontakti siirtyi vihdoin oman alueeni psykiatriselle poliklinikalle, siellä tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa noin kahden viikon välein. Kontakti on hyvä olla olemassa ja siitä on selkeästi apua, kun saa ulkopuolisen sekä ammattilaisen näkökulmaa asioihin. Tämän lisäksi minulla on tapaamisia hoitavan lääkärin kanssa, jossa kartoitetaan lääkitysten sopivuutta ja/tai tarpeellisuutta. Työterveydessä aktiivista seurantaa ei enää ole, mutta tilaani voidaan seurata sielläkin tarpeen mukaan. Onneksi asia eteni työterveyden avulla todella nopeasti, en tiedä ollenkaan mikä tilanne olisi ollut jos olisin joutunut odottelemaan terveyskeskuslääkärin aikaa kaksi kuukautta. Tuntuu jopa pelottavalta ajatus jäädä vain odottamaan, entäs he joilla ei ole läheisiä huolehtimassa? Toki minullekin kerrottiin, että päivystykseen voi mennä jos käy ihan sietämättömäksi. Hoitoon hakeutumisen kynnys on muutenkin monilla hyvin korkea ja edelleen mielenterveysongelmia vähätellään turhan paljon, joten on ikävää että hoitoon pääseminen on niin hankalaa ja hidasta! Pomputellaan potilasta paikasta toiseen ja jätetään oman onnensa nojaan jonottelemaan.

Aloitin jatkuvan lääkityksen juuri ennen juhannusta ja olen syönyt sitä nyt nelisen kuukautta. Lääke on tasoittanut pahimpia huippuja mielialamuutoksissa, mutta siinä on ollut myös paljon haittaavia sivuvaikutuksia. Jatkuvan lääkityksen lisäksi minulla on ahdistukseen tarvittaessa otettavia pillereitä. Nyt kuitenkin pääsin vihdoin tapaamaan lääkäriä, jonka kanssa sovimme lääkkeen vaihtamisesta toiseen. Tällä hetkellä pudotetaan ensimmäisen lääkkeen annosta hiljalleen ja nostetaan uuden lääkkeen annosta. Tarkoitus ja toive olisi, että haittavaikutukset olisivat vähäisempiä tai ettei niitä ilmenisi lainkaan. Ensimmäiset kaksi päivää on ainakin sujuneet ihan hyvin, mutta hieman epäileväinen olen luettuani pakkausselosteen kilometrin mittaiset sivuvaikutus-listaukset. Onneksi tilannetta seurataan tiiviisti sekä lääkärin että psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

27. lokakuuta 2019

Tummansinistä häähumua

DSC_1403-01

Muutama viikko sitten juhlistimme siskoni ja hänen miehensä häitä. Viimeisten viiden vuoden aikana olen ollut neljänä kertana viidestä kaasona häissä, joten "pelkkänä" häävieraana olemisesta ei juurikaan ole kokemusta. Kaasona olemisesta senkin edestä, näin myös tällä kertaa.

Kaasojen pukeutumisen suhteen morsiamella ei ollut kovin tarkkoja toiveita. Värimaailmaltaan mekon tulisi olla tummanpunainen, harmaa tai tummansininen, muutoin saimme vapaat kädet. Kaikki muut kaasot löysivät itselleen siniset mekot (paitsi yhden musta mekko, joka kompensoitui sinisillä hiuksilla), joten tuntui loogiselta itsekin päätyä etsimään tummansinistä mekkoa. Noista värivaihtoehdoista se olisi muutenkin ollut ensimmäisenä minulla mielessä. Lokakuun kylmissä säissä halusin täyspitkän helman, jota muutenkin pidän juhlallisempana hääjuhliin. 

Ensin etsin kaikki fyysiset liikkeet läpi, sitten nettikaupat. Eräässä liikkeessä päädyin kokeilemaan yhtä mekkoa, joka oli kooltaan minulle selkeästi liian iso. Kysyin pienemmän koon perään, niin myyjä nokkavasti totesi, ettei pienempiä kokoja edes ole ja että kyllä tämä (ilmiselvästi liian löysä yläosasta) on sinulle ihan oikea koko, kunhan vaan laitat nämä olkaimet (rumat naruolkaimet, jotka eivät luonnollisestikaan kiristäneet yläosaa, vaan estivät ainoastaan mekkoa valumasta). Tapahtuma oli niin absurdi että riisuin mekon äkkiä ja lähdin pahastuneena pois. Netistä löysin muutamia vaihtoehtoja, mutta olen todella arka tilaamaan vaatteita kokeilematta ja toisaalta laiska palautusrumbaan. Selailin jopa pukuvuokraamoiden valikoimia hiki hatussa huonoin tuloksin. Viime tingan mekkopaniikki ajoi minut varaamaan risteilyn Tallinnaan, koska sieltä ostin aikoinaan mekkoni toisiin häihin. Aikaa häihin oli tuolloin matkustuspäivänä enää kuusi päivää.

Löin kaikki korttini Tallinnan Dresshousen varaan ja sieltä suureksi helpotukseksi löytyi kuin löytyikin täydellinen mekko. Olin katsellut vaihtoehtoja valmiiksi netistä ja paikan päällä löytyi useimmat niistä, sekä muutakin valikoimaa. Minun kokoani löytyi monessa eri mallissa ja päädyin kokeilemaan seitsemää tai kahdeksaa eri mekkoa. Melko pian kuitenkin pääsimme Samin kanssa yhteisymmärrykseen mikä oli the mekko. Hintaa mekolla oli 65€, joka on Suomen hintatasoa huomattavasti alempi. Mekko oli minulle korkkareista huolimatta auttamattomasti liian pitkä. Koska häät lähestyivät hurjaa vauhtia, oli pakko tehdä hätäratkaisu ja viedä puku ompelimoon lyhennettäväksi. Ei uskallettu lähteä itse säätämään mitään, ettei syntyisi katastrofia. Lopulta ompelimon lasku oli saman verran kuin mekko itsessään ja Tallinnapäivänkin aikana saatiin ihan kivasti rahaa tuhlattua. Se siitä edullisesta mekosta

IMG-20191012-WA0032 IMG-20191012-WA0048

Asusteiden suhteen pelasin varman päälle ja luotin kaapista löytyviin asusteisiin. Hopeinen Michael Korsin pikkulaukku sekä siihen sopivat jalassa mukavat ja maltillisen koron omaavat hopeiset korkkarit, luottovalintani juhliin kuin juhliin. Sitten vielä hopeiset korut sekä väreihin sointuvat kynsilakat ja asukokonaisuus oli valmis. Hiusten osalta tein järkevän ratkaisun olla söheltämättä mitään itse ja varasin ajan luottokampaajalleni. Hän loihti minulle kauniin, juhlallisen kampauksen hetken hujauksessa. Olimme heti alkuun samaa mieltä, ettei minulle sovi liian siloiteltu kampaus, vaan se saisi olla melko rento.

Koska olen sävysävyyn ja yhteissointuvuuteen taipuvainen, oli puolisolle löydettävä mekkooni sopivat asusteet. Kaapistamme löytyy jo vaikka kuinka moneen mekkoon käyvää solmiota, mutta sinistä ei vielä löytynyt. Ratkaisin asian pakkaamalla mekkoni säkkiin ja suuntaamalla solmiokauppaan samaa väriä metsästämään. Heti ensimmäisestä liikkeestä löytyi täysin samanvärinen solmio. Klassiseen musta puku, valkoinen kauluspaita - yhdistelmään tummansininen kravatti oli mainio valinta. Pojille ostin yhteensointuvat siniset mirrit, valkoiset kauluspaidat ja siistit mustat farkut jo olemassa oleviin puvuntakkeihin. Oltiin ihan matchy matchy koko perhe!

IMG-20191012-WA0003 IMG-20191012-WA0002 IMG-20191012-WA0015 IMG-20191012-WA0007

Häitä vietettiin alkuiltaan asti lasten kanssa ja lasten ehdoilla. Kun oli seremonioitu, syöty, leikitty, pidetty puheet ja herkuteltu kakulla, oli poikien aika jättää juhliminen sikseen. Kälyni poikaystävänsä kanssa kävivät noukkimassa jätkät yökylään anopin luo ja me jatkoimme Samin kanssa bilettämistä juhlaväen seassa. Oli oikein järkevä ratkaisu, niin lapseset saivat olla mukana tätinsä tärkeänä päivänä ja me saimme jatkaa juhlintaa myös lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Häät olivat ihan täydelliset, onnea vielä upealle hääparille!

DSC_1390-01

Mitä pidätte asuistamme? Tykkäättekö pukeutua sävysävyyn puolison tai lasten kanssa?