Kaksplus.fi

23. toukokuuta 2017

Kerran kun annat periksi...

Lapsia kasvattaessa tulee paljon tilanteita vanhemmille, jossa miettiä antaako lapsen tahdolle periksi vai ei. Millaisissa tilanteissa voi suostua lapsen tahtoon? Millaiset tilanteet taas ovat niitä, joista vanhempien tulee olla tiukkana? Meidän lapset ovat ainakin sellaisia, että jos kerran teemme jotain normaalista poikkeavaa, sitä jaksetaan muistella ikuisuuksia. Siinä saakin olla jämpti ja selittää lapsille useita kertoja, miksi asia ei voi jäädä tavaksi.

IMG_20170514_160214_280

Me pidämme suhteellisen tarkasti kiinni siitä, että kaikki nukkuvat omissa sängyissään. Väsyneenä sitä ei kuitenkaan ihan joka kerta jaksa palauttaa lasta sänkyynsä keskellä yötä, jos lapsi kiipeää vanhempien sänkyyn. Aina sitä ei edes huomaa, kunnes aamulla näkee lapsen tuhisevan vierellään. Tällä hetkellä meillä on meneillään vaihe, että joka yö joku lapsista kömpii viereen. Lasten potkiessa, varastaessa peittoa ja viedessä tilaa sängystä, nukumme kaikki huonosti ja olemme olleet ihan kuolemanväsyneitä reilun viikon ajan. Väsymyskierre johtaa siihen, ettei lapsia jaksa viedä öisin omaan sänkyyn, vaan perhepeti-meininki jatkuu ja tarkoittaa lisää huonosti nukuttuja öitä.

Äitienpäivänä vietimme lämmintä kevätpäivää ja automatkalla isoäidiltäni kotiin päätin poikkeuksellisesti avata ikkunan hetkeksi, sillä pojat valittelivat takapenkillä kuumuutta. Edelleen joka kerta kun kuljemme autolla, lapset jaksavat kysellä voisiko ikkunan avata. Ei ole väliä ajammeko 120 km/h motarilla vai onko ollut kylmä ja tuulinen päivä, ikkuna pitäisi saada auki. Selitän ja selitän, miksi ikkunan avaaminen oli poikkeus, mutta silti kyseleminen jatkuu. Sen siitä saa, kun kerran tekee jotain spesiaalia.

IMG_20170325_142004_073

Emme käy sisäleikkipuistoissa kovin usein, ehkä muutaman kerran vuodessa. Silti aina kysyessäni mitä lapset haluaisivat tehdä, saan vastaukseksi, että he haluaisivat mennä Superparkiin tai Hoplopiin. Tarkennan tarkoittaneeni jotain kotona tekemistä, kuten pelejä, palapelejä, elokuvien katselua, leikkiä tai lukemista. Mutta ei, sisäleikkipuistoon pitäisi päästä. Mielestäni on kivempi, että sisäleikkipuistot ovat hieman spesiaalimpi juttu. Jos sellaisissa kävisi viikottain, se saattaisi jo muuttua liian arkiseksi eikä enää tuntuisikaan niin erityiseltä ja hauskalta sinne päästessään.

Joskus syömme ruoan jälkeen jälkkäriä tai valitsemme iltapalaksi puuron sijaan lämpimiä voileipiä, lettuja tai muita herkkuiltapaloja. Vaikka lapset tietävät, että lähes joka päivä syödään puuroa ja että herkut pyritään jättämään viikonlopuksi, jaksavat he aina kinuta jälkiruokaa. Joka ilta he kysyvät, mitä iltapalaksi on tänään ja joka ilta vastaan, että puuroa. Se aiheuttaa mökötystä, kiukuttelua ja "Miksi AINA puuroa!?!"-kyselyitä. Valituksista huolimatta puurolautaset tyhjenevät hetkessä ja puuro tuntuu kelpaavan. Jos söisimme herkkuja iltapalaksi aina, tulisi varmaan samaa miksi aina -valitusta niistäkin. Tai no, tuskinpa tulisi.

IMG_20170519_105158_092

Kerran kun antaa lasten syödä välipalaa sohvalla, eikä pöydän ääressä, yrittävät he karata sinne joka aterialla. Pöydässä syödään, muistutan, mutta ei heiltä unohdu että ovat joskus saaneet syödä olohuoneessakin. Jotenkin tuo erityisten juttujen ymmärtäminen tuntuu olevan hankalaa, sillä aina siitä jaksetaan vängätä. Jos eläisimme kuin pellossa tehden aina juuri sitä mitä haluaisimme, oltaisiin ihan sekaisin koko sakki. Erityiset ja harvemmin tapahtumat jutut tekevät arjesta mukavaa, sillä silloin ne uudet jutut tuntuvat merkityksellisiltä ja mielenkiintoisia.

Jaksaako muiden lapset vängätä asioista ikuisuuksia, vai ymmärtävätkö helposti, ettei periksi anneta?

Seuraa Instagramissa @jenskujne

18. toukokuuta 2017

Tissit 1v!

Vuosi sitten makoilin sairaalasängyllä odotellen, että äitini hakisi minut sairaalasta kotiin. Leikkaus oli ollut edellisenä päivänä ja kaikki oli sujunut niin kuin pitikin. Olin iloinen, mutta kipeä. Mietin, kauanko paranemisprosessi kestäisi ja milloin uudet rintani tuntuisivat normaaleilta, tai ainakin niin normaaleilta kuin mahdollista. En katunut hetkeäkään, vaikka koinkin jossain vaiheessa leikkauksenjälkeistä morkkista. Vaikka ennen leikkausta pelkäsin kovasti, miten tottuisin ajatukseen siitä, että kehossani on jotain sinne kuulumatonta, se ei ole enää ongelma. Tietenkin välillä tuntuu hassulta, kun huomaan implanttien ryppyyntyvän tietyissä asennoissa. Mutta ajatukseen on tottunut eikä juurikaan tule ajateltua rintoja siltä kantilta, että ne ovat feikit ja että kehossa on jotain sinne kuulumatonta. 

IMG_20160517_074340

Tällä hetkellä luulen, että aletaan olla jo siinä pisteessä, että rinnat ovat melkoisen normaalit. Vuosi leikkauksen jälkeen kaikki tekeminen sujuu täysin normaalisti, niin juokseminen, hyppiminen kuin painavien asioiden nostelukin. Voin punnertaa, joskin se tuntuu välillä epämukavalta sillä lihasliike painaa implantteja jotka sijaitsevat lihasten alla. Pystyn roikkumaan, joskin leuanvedot eivät onnistu. Toisaalta, tuskin onnistuisivat ilman implanttejakaan, koska mun ylävartalon lihasvoima on aika mitätön. Voin makoilla vatsallai ja kyljelläni ihan normaalisti, mutta liian pitkään samassa asennossa saattaa aiheuttaa painetta ja kiristävää tunnetta. Rinnoissa on tunto lähes kokonaan palautunut, mutta arvet ja rintojen alaosat kutittavat melko usein.

Olen tottunut kulkemaan ilman liivejä, jota en ikinä voinut tehdä ennen leikkausta. Ne nahkalörpöt tuntuivat inhottavilta ilman liivejä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oli parempi paketoida ne pois silmistä, pois mielestä. Oikeastaan olen aika usein ilman liivejä nykyään, ihan vaan koska voin. Ja koska se tuntuu nykyään myös mukavalta. Vielä viime syksynä pohdin, uskallanko esitellä rintojani hieman paljastavemmissa vaatteissa, koska pelkäsin että se leimaisi minut juurikin sellaiseksi tyrkkytissiksi, jota halusin välttää. Tässä vuoden aikana olen oppinut nauttimaan rinnoistani ja todennut, että on ihan ok esitellä niitä silloin tällöin. Ei minua haittaa, mitä muut minusta ajattelee ja jos pitävät tyrkkynä niin pitäkööt. Haluan pukeutua kauniisti ja naisellisesti, kun nyt kerrankin on siihen mahdollisuus. Mitä järkeä olisi maksaa tuhansia euroja rinnoista, joita piilottelisi häpeillen samalla tavalla kuin niitä surkastuneita nahkaläppiä jotka omistin ennen leikkausta? 

IMG-20170504-WA0023

Kävin itseni kanssa kovasti ajatustyötä läpi harkitessani leikkausta ja mietin, onko toimenpide sen kaiken rahan ja kivun arvoista? Eikö todellakaan olisi helpompi vain väkisin opetella tyytymään siihen, mitä on? Ei ne rinnat ihmistä määrittele millään tavalla, ihan sama minkä kokoiset ne ovat. Itsensä hyväksyminen ei kuitenkaan ole niin helppoa mitä voisi ajatella, siksi onkin hienoa että on mahdollisuuksia korjata niitä asioita. Itsevarmuuteni ja itsetuntoni on parantunut aivan huimasti tämän vuoden aikana! Enää en häpeile rintojani uimahallissa, peilin edessä tai puolisoni silmien alla. Eihän kukaan siellä uimahallissa varmaan rintojani katsele, mutta silti. Miehenikin piti vanhoista rinnoistani sellaisina kuin olivat, mutta enpä ole kuullut valitusta nytkään. Peilikuvalle on helpompi hymyillä ja se tekee henkiselle hyvinvoinnille todella paljon! Toki varmasti aina tulee olemaan jotain, johon en ole itsessäni tyytyväinen, mutta ne ovat pieniä ohimeneviä asioita eikä sellaisia, jotka tuntuvat rajoittavan minua jatkuvasti. Niistä pääsee eroon sillä henkisellä treenillä, joka ei riittänyt rintojen hyväksymisen oppimiseen.

Pakko siis sanoa, että elämäni paras päätös oli riskeistä huolimatta uskaltaa läpikäydä leikkaus ja sen jälkeiset kivut. Muutenkin olin odottanut paljon suurempia kipuja, pidempää parantumisaikaa ja vaikeuksia hyväksymään vierasesineet kehossa, joten tuntuu, että pääsin helpolla. Vielähän sitä ei osaa tulevaisuudesta sanoa mitään, mutta hyvältä näyttää tällä hetkellä. Täytyy vain toivoa, ettei jatkossakaan tule ongelmia, kuten kapseloitumista tai kipuja. Voi olla, että implantit täytyy vaihtaa joskus, voi olla että ei. Siihen ei voi vaikuttaa, joten sen näkee sitten aikanaan. 

16. toukokuuta 2017

Kouluttamaton kotiäiti vailla urasuunnitelmia

Tulin raskaaksi kesken lukion ja synnytin esikoisemme kolme viikkoa ennen ylioppilaskirjoituksia. Kirjoituksiin pakkasin isot läjät liivinsuojia ja kävin imettämässä vauvaa kokeiden välissä meille koulun tiloista järjestetyssä huoneessa, jossa mieheni odotteli vauvan kanssa. Pääsin suurimman osan kokeista läpi, vaikka opiskelu oli ollut hyvin laiskanpuoleista supistuksineen sekä vauvakuplan muistinmenetyksineen. Vuosi myöhemmin kävin uusimassa muutamat kokeet, tuolloin odotin toista lastamme viikoilla 30+. Kävin lukion kansainvälisellä IB-linjalla, jonka edellytyksenä ylioppilaslakin saamiselle on kaikkien kuuden pakollisen aineen läpäisy. Uusintakokeista huolimatta en läpäissyt pitkää biologiaa ja sen takia en päässyt ylioppilaaksi. Tämä on tavallaan harmi, sillä normaalissa lukiossa riittää neljän aineen hyväksytyt kokeet. Kuuden pakollisen aineen lisäksi kirjoitin myös suomen äidinkielen yo-kokeen ihan kelpo arvosanoin. Kuusi hyväksyttyä ylioppilaskoetta ja yksi hylätty, lakki jäi saamatta. Sain kuitenkin ihan keskiverto paperit lukion päättötodistukseen ja se ajaa ymmärtääkseni käytännössä saman asian esimerkiksi korkeakouluihin hakiessa.

Jo esikoista odottaessamme päätimme, että hoitaisimme lapsemme kotona mahdollisimman pitkään. Koska miehelläni on hyväpalkkainen työ ja minulla ei mitään, oli luonnollista että minä jäisin kotiin. Tällöin mahdolliset urakuviot tulevaisuudessa eivät myöskään katkeaisi äitiyslomien ajaksi. Kaikki lapsemme ovat syntyneet pienillä ikäeroilla, joten en olisi kerennytkään työelämään siinä välissä. Kolme lasta alle neljässä vuodessa, ei siinä paljoa muuta olisi kerennytkään kuin olla äitiyslomalla. Toki olen tehnyt muutamaakin erilaista osa-aikaista työtä sekä käynyt joissain koulutuksissa, mutta "päätyöni" on viimeiset kuusi vuotta ollut kotiäiti. Kelan tuilla lusmuileva kouluttamaton laiskuri.

_DSC0694_1

Olen saanut esimerkin omille elämänarvoilleni omasta lapsuudenperheestäni. Äitini oli äitiyslomalla ja hoitovapaalla yhteensä noin 8-9 vuotta kolmen lapsen kanssa. Hänkin teki keikkaa ja osa-aikaista työtä siinä sivussa, mutta me emme koskaan menneet päiväkotiin sen takia. Ainoa ero minun sekä äitini tilanteissa on se, että hän sai esikoisen kuusi vuotta minua vanhempana ja oli näin ollen jo vakituisessa työsuhteessa jäädessään kotiin. Hoitovapaan jälkeen oli helppoa palata töihin, kun se työpaikka oli odottamassa. Omassa tilanteessani minulla ei ole mitään. Lukiopohjaisella koulutuksella ei ihan mitä vaan töitä saa, ja töiden saaminen on muutenkin nykyään sanotaanko melkoisen harvinaista jopa. Oma valttini työnhaussa on toki se, ettei äitiyslomia eikä hoitovapaita enää ole tulossa. Lapsettomat minun ikäiset naiset taas ovat todennäköisesti jossain vaiheessa jäämässä lastensaannin takia pois töistä. Huono puoli minussa taas on se, että kolme lasta saattaisi aiheuttaa huonolla tuurilla jopa reilusti sairaspoissaoloja vuodessa. Poissaolto menisivät tietenkin puoliksi miehen kanssa, mutta poissaoloja olisi todennäköisesti silti reilusti enemmän kuin vastaavasti lapsettomalla työntekijällä. 

Suurin ongelma on kuitenkin oman pääni sisällä. Kouluttautua täytyisi, jos mielisi hieman parempiin töihin. Mä olen aina kärsinyt huonosta opiskelumotivaatiosta, jos aihe ei ole mielestäni todella mielenkiintoinen. Ja kun en edes tiedä millaista työtä haluaisin tehdä, on opintopolun valinta hankalaa. En jaksaisi "tuhlata" useampaa vuotta opiskelemaan jotain vain todetakseni, etten haluakaan sille alalle töihin. Kotiin en kuitenkaan halua jäädä lojumaan, joten tarpeen tullen voisin kyllä tehdä lähes mitä vaan töitä, mutta kun niitä ns. "paskaduunejakaan" ei vissin ole kovin helppo saada. Työttömyys huolestuttaa ja pelottaa, siksi opiskelu antaisi muutaman vuoden verran pelivaraa urasuunnitelmien tekemiseen. Ehkä työtilannekin olisi Suomessa silloin jo paranemaan päin. 

Olen kohta 26-vuotias kolmen lapsen kotiäiti vailla minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa tai urakehitystä. Nuorin lapsistamme täyttä syksyllä kolme vuotta, silloin en saa enää edes kotihoidontukea, jolla yrittää vähän osallistua perheen elättämiseen. Toki teen tälläkin hetkellä kotiäitiyden ohella osa-aikaisesti töitä, mutta ainoastaan sen pienen palkan varaan en pysty jäämään. Työssäni ei myöskään ole oikein mahdollisuutta yhtäkkiä saada siitä itselleni kokopäivätyötä.

IMG_20170514_165703_995

Olen luonteeltani tosi suunnitelmallinen ja minua helposti ahdistaa, jos en tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään. Kaikkiin asioihin ei tietenkään edes voisi vaikuttaa, ne jutut kyllä kestän. Mutta tällä hetkellä voisin sanoa, että syksyn ja ensi vuoden kuviot pyörivät mielessäni kauhunsekaisena ajatusmassana lähes päivittäin. Mietin pääni puhki mitä opiskella, millaisia työpaikkoja hakea, pitäisikö hakea lapsille päiväkotipaikkaa ja mitäs sitten, jos töitä ei olekaan? Vienkö sitten työttömyystuella kotona lusiessani lapset päiväkotiin joka aamu vaikka se riitelee kaikkia arvojani vastaan? En. Tämän takia en niitä päiväkotipaikkoja aiokaan hakea, ennen kuin niiden tarve on oikeasti olemassa. Vaikka ne paikat sitten saisikin jostain huitsin kuusesta ja pahimmillaan eri päiväkodeista. 

Ideaalitilanteessa haluaisin olla kotona, ainakin osittain, siihen asti että nuorin lapsistamme menee kouluun. Tehdä töitä niin, etteivät lasten tarvitsisi mennä päiväkotiin ollenkaan ennen esikoulua ja koulun aloitusta. Lasten kotihoito on minulle ja miehelleni ehkä tärkeimpiä perhearvoja. En sano, että muiden perheiden tavat ovat yhtään sen huonompia tai parempia, mutta tämä on meille tärkeä asia. Siksi pitääkin olla todella kiitollinen, että Suomessa on mahdollisuus olla kotona näin pitkään ja jopa saada valtiolta taloudellista tukea siihen. Kaikkialla ei todellakaan ole tällaista mahdollisuutta. Koska olen vielä nuori, tiedän, että ehdin tehdä töitä vielä monenmonta vuotta ja maksaa veroissa takaisin sitä, mitä minulle on tukia maksettu. Lapset ovat pieniä vain kerran ja niitä vuosia ei voi korvata myöhemmin elämässä samalla tavalla kuin työelämästä poissa olemista. 

Näihin mietteisiin jatkan pohtimista ja panikoimista, mitä hittoa mä teen mun tulevaisuudelle?