Kaksplus.fi

17. elokuuta 2017

Kotiäidin oma aika

Joelin eskaritaival alkoi virallisesti tiistaina ja tänään Alexilla ja Hugolla koitti ensimmäinen kerhopäivä. Mitä tämä tarkoittaa kotiäidin osalta? No OMAA AIKAA! Yhdeksän tuntia viikossa aikaa tehdä mitä huvittaa. Shoppailua, netflix-maratoneja, lenkkeilyä ja löhöilyä, sitä mulla on suunnitelmissa arki-aamupäiville. No ei, todellisuudessa yritän saada mahdollisimman paljon töitä, ruokakauppareissuja ja muita käytännön asioita hoidettua kerhopäivien aikana, jotta lasten ollessa kotona on enemmän aikaa heille. Uskon kuitenkin, että lenkkeilyyn ja löhöilyynkin riittää aikaa, sillä töitä mulla on aika vähän eikä kaupassakaan tarvitse ravata niin usein. Tänään vietyäni lapset kävin tunnin verran pyörähtämässä töissä, jonka jälkeen hoidin ruokaostokset ja kerkesin sen lisäksi vielä lojua hetkisen Netflixin ääressä suklaalevyn kanssa. Aamupäivän tunnit tulivat siis kulutettua suhteellisen fiksusti.

Screenshot_20170817-151921_1

Hugo täyttää syksyllä kolme ja sai siis vihdoin aloittaa kerhotaipaleensa. Ajatella, että hän on vatsasta saakka kulkenut mukanamme kerholle kolmena päivänä viikossa, kolmen ja puolen vuoden ajan. Yrittänyt livahtaa kerhon leikkipaikan porteista sisään ja hihkunut innosta nähdessään veljensä kerhopäivän jälkeen. Erityisesti tänä kesänä hän on odottanut super innostuneena syksyä, kun on tiennyt pääsevänsä silloin isoveljensä mukaan kerhoon. Ensimmäinen päivä sujui todella hyvin. Hugo ei ole kovin arka uusille asioille ja kerhon piha, sisätilat sekä osa ohjaajista olivat jo tuttuja entuudestaan, joten siksi ei ehkä tarvinnutkaan kuin hihkaista portilta heipat ja lähteä omille teilleen. Eri asia olisi ollut jättää lapsi uuteen paikkaan uusien ihmisten kanssa. 

IMG_20170817_091457_698

Joel sen sijaan aloitti esikouluun tutustumisen jo tämän kuun alussa, koska lämpenee muutoksille ja uusille asioille hieman hitaammin. Oli oikein hyvä päätös antaa hänen tutustua uuteen paikkaan, uusiin ohjaajiin ja kavereihin ennen eskarin varsinaista aloitusta. Muutama tuttu kaveri päiväkodista siirtyi samaan esikouluun, joten kivaa, että mukana on myös jo entuudestaan tuttuja kavereita. Joelilla on kuulemani perusteella sujunut eskarissa kaikki oikein mallikkaasti vaikka sanoikin, että tykkäsi päiväkodista enemmän kuin eskarista. Hän tuntuu viihtyvän esikoulussa mainiosti tuosta kommentista huolimatta. Olen niin ylpeä kolmesta pojastani!

IMG_20170815_092152_739

Emme vielä ole suunnitelleet tulevaisuutta sen kummemmin, vaikka kuopus täyttää pian kolme vuotta ja kotihoidontuki loppuu. Olisi ihanaa pystyä olemaan kotona kunnes kuopus menee eskariin, mutta taloudellisesti se on aika hankalaa. Vaikka rakastan kotiäitinä olemista olen vihdoin alkanut hieman haikailemaan työelämään tai ylipäätään elämässä eteenpäin. Asiasta on kuitenkin helpompi puhua kuin toteuttaa, sillä töihinmeno ei ihan sormia napsauttamalla suju. Varsinkaan, kun ei ole edelleenkään hajua mitä tahtoisin tehdä. Tämän vuoden loppuun olen todennäköisesti kotona, ellei eteeni tule jotain ihan napakymppi-täydellistä vaihtoehtoa. Siihen asti aion nauttia täysillä tästä omasta ajastani kolme tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. 

Snapchat & Instagram @jenskujne 

10. elokuuta 2017

Mikä äitiä itkettää?

Kun minusta tuli äiti, menetin jotenkin kykyni olla itkemättä tilanteessa kuin tilanteessa. Minusta tuli pehmo, hormonimyrskyinen, itkupilli. Jo raskausaikana huomasin hormonimuutosten aiheuttamat kyyneleiden nousut silmiin raskausohjelmia tai jotain surullisia juttuja telkkarista katsoessa. Ajattelin sen menevän ohi ajan myötä hormonitoiminnan tasaantuessa, mutta ei. Nykyään mulla nousee kyyneleet silmiin ihan oudoistakin asioista ja joudun toden teolla nieleskelemään, etten ala parkumaan. Nykyään itkettää kaiken maailman oudotkin asiat, ei ainoastaan onnelliset ja surulliset jutut.

itku

Viime aikoina mua on itkettänyt, kun...

... Lego Ninjagon Kai löysi potentiaalinsa.

... George menettää korvansa viimeisessä Potter-elokuvassa.

... Joel ja naapurin tyttö halasivat heipat pihalta sisälle lähtiessään

... Alex toi minulle aamiaista sänkyyn

... Sain kortin, johon lapset olivat piirtäneet kukkia

... Pipsa Possu ja Lotta Lammas riitelivät

Kuten näette, kyynelkanavat ovat ahkerassa käytössä mitä tyhmimmissäkin jutuissa. Tähän päälle tietenkin tulee vielä ne "oikeat" itkujen aiheet, eli kaikki hääjutut, synnytys- ja vauvajutut, onnelliset tilanteet sekä surulliset tapahtumat. En keksi tälle ilmiölle muuta syytä, kuin hormonitoiminna oikut, sillä en ollut tällainen herkkis ennen lastensaantia. Raskausaikoina itkeminen on ollut vielä överimpää! Silloin itketti ihan kaikki, jopa se, että jääkaapista löytyi muutama homeinen peruna. Kosk onhan se nyt sääli, etteivät ne perunat päässeet syötäviksi... Löytyykö ruudun takaa muitakin itkupilli-äitejä? Kertokaa teidän oudoimmat itkujen syyt!

28. heinäkuuta 2017

Masentava masennus

Masennuksesta puhuttaessa monesti törmää tietämättömien ihmisten kommentteihin, jotka kuuluvat jotakuinkin näin: "Jos kerta tiedät olevasi masentunut, niin mikset vaan tee asialle jotain? Nouset vaan ylös ja otat itseäsi niskasta kiinni!" Olisipa se näin helppoa. Siitä ei ole kauan aikaa, kun viimeksi kirjoitin kaksisuuntaisen mielialahäiriöni masennusvaiheista. Sitä luulisi, että kun tiedostaa oireensa niin osaisi helpommin taistella niitä vastaan ja vetää itsensä suosta ylös. Näin ei kuitenkaan ole. 

Minulla on taas ollut monen päivän ajan vaikea masennuskausi. Päivät menevät kuin sumussa ja kroppa voi henkisen puolen lisäksi myös fyysisesti huonosti. Tuntuu, että rinnassa on niin suuri musta möykky, ettei hengittäminen luonnistu. Olen vaellellut saamattomana pitkin kotia, käynyt lukemattomia kertoja jääkaapilla pyörähtämässä saamatta pahoinvoinnin takia mitään syötyä, sulkenut oven perässäni. Olen makoillut sohvalla sekä lastenhuoneen lattialla ja istunut pihapenkillä apaattisena osaamatta osallistua lasten leikkeihin. Päivien mittaan olen laitellut miehelleni viestiä töihin, kuinka ahdistaa kun en saa mitään aikaiseksi. 

Kun tietää, että masennusvaiheita tulee omasta tahdosta riippumatta, se ärsyttää entistä enemmän. Tieto nimenomaan lisää tuskaa, sillä vaikka haluaisi vetää itsensä ylös niin siihen ei vain pysty. Tällaiselle normaalisti suunnitelmalliselle, reippaalle ja aikaansaavalle ihmiselle on toivottoman vaikeaa velloa masennuksessa. Eikä siihen ole vuosien aikana tottunut. Mitä enemmän lojun, sitä enemmän mieleeni tulee asioita mitä pitäisi tehdä. Lista kasvaa pidemmäksi ja pidemmäksi mutta en saa toteutettua yhtään mitään. Lasten kanssa olisi kivaa viettää lämpimiä kesäpäiviä jossain poissa kotoa, mutta en pääse pihaa pidemmälle. Onneksi lapset viihtyvät pihalla mainiosti leikkikavereiden kanssa uiden, pyöräillen kilpaa ja tehden eväsretkiä nurmelle.

_DSC0696_1

On kuitenkin taas kerran oltava onnellinen siitä, että minulla on lapset. Ilman heitä en saisi edes niitä pakollisia juttuja tehty. Heidän avullaan löydän jostain ihmeen kolkasta voimia siihen, että pyykkään, teen ruokaa ja ulkoilen. Yritän keksiä yhteistä tekemistä, joka vaatisi minulta mahdollisimman vähän ponnisteluja, jotta voisin olla heille läsnä. Ilman lapsia olisin varmaan juurtunut sohvannurkkaan tai sängynpohjalle, jolloin paha olo kertaantuu entistä enemmän. Kun on edes jotain korvaavaa tekemistä itsesäälissä rypemiselle ja masentelulle, niin mieliala ei väkisinkään pysty vajoamaan sinne ihan pimeimpään kolkkaan.

Tavallaan kaiken tämän turhautumisen keskellä kuitenkin jaksan iloita siitä, että tiedän tämän menevän jossain vaiheessa ohi. Kuten lapsia kasvattaessakin sanotaan, että elämä on vaiheita vaiheiden perään, niin on tämä sairauskin. Eihän se siinä hetkessä paljoa piristä, että pian on taas energiaa niin että muille jakaa, mutta on lohdullista tietää etteivät vaikeat kaudet jatku ikuisesti. Iltaisin helpottaa hetkellisesti, kun ei tarvitse olla yksin. Silloin muistan, että ei minulla oikeasti ole mitään hätää. Käperryn mieheni kainaloon sohvalle katselemaan telkkaria. Saan itkettyä päivän pahat olot pois ja saan syötyä. Nukkumaan mennessä uskaltaa jo toivoa, että huomenna olisi parempi päivä. Vielä ei ole näin käynyt, mutta toivoa on. On nämä vaiheet aina ennekin menneet ohi.