Kaksplus.fi

19. kesäkuuta 2017

Avaruusjuhlien näyttävät kutsukortit

Alexin 5-vuotissynttäreitä vietetään juhannuksen jälkeen. Tämän vuoden synttäriteemaksi valikoitui avaruus ja se pyritään taas ottamaan esille niin kutsujen, koristeiden kuin tarjoilujenkin osalta. Tänään esittelyssä on helppo mutta näyttävä vinkki kutsukortteihin, jos vaikka joku muukin on järjestämässä avaruussynttäreitä. Toki tämä vinkki käy moneen muuhunkin askarteluun, kuten mihin tahansa kortteihin tai ihan muuten vaan taiteiluun.

_DSC1057_1

Etsiskelin netistä helppoa keinoa marmoroida paperia, jotta saisin synttärikutsuja varten papereiden pinnat värikkäiksi ja planeettamaisen eläväisiksi. Meillä ei ollut kotona mitään marmorointitarkoitukseen sopivia maaleja, joten päätimme hieman improvisoida. Kynsilakalla marmoroinnista löytyi muutamakin erilainen askarteluvinkki, mutta ei löydetty tietoa soveltuuko tekniikka tavalliseen kartonkiin. Lähdettiin siis kokeilemaan onneamme. Leikattiin Alexin kanssa planeetan muotoisia ympyröitä erivärisistä kartongeista. Paperin väri päättää planeetan taustavärin. Sitten kaivettiin esille mahdollisimman monta kynsilakkaa, mahdollisimman värikkäitä, kimaltelevia ja näyttäviä. Laakea muoviastia täytetään huoneenlämpöisellä vedellä. Huom. Astia menee todennäköisesti pilalle kynsilakkajämistä, eli ei kannata valita sitä parhainta purkkia keittiön kaapista. Parhaiten toimisi todennäköisesti laakea pahvinen kertakäyttölautanen. Veden pinnalle roiskitaan erivärisiä lakkoja sikin sokin.  Tässä saa olla aika nopea, etteivät lakat kuivu liikaa ja muutu liian tahmaiseksi. Paperi pudotetaan varovasti lakkapinnan päälle ja noukitaan sormin tai pinsetein kulhosta ylös. Paperi kuivumaan ja voilà, planeetta on valmis! 

_DSC1062_1 _DSC1063_1

Eri väreillä saa aikaiseksi hyvinkin erilaisia lopputuloksia. Osa lakoista ns. liukeni veden pintaan, kun osa taas jämähti paremmin pisteiksi tai viiruiksi. Muutamiin planeettoihin ripottelimme myös askarteluglitteriä lakan sekaan marmorointivaiheessa näyttävämmän lopputuloksen aikaan saamiseksi. Jotkut kynsilakat ikään kuin tahmaantuivat liikaa eivätkä tarttuneet paperin pintaan kunnolla, vaan jäivät hattaramaiseksi koostumukseksi irti paperin pinnasta. Suurin osa lakoista toimi onneksi todella hyvin ja saatiin toinen toistaan upeampia kuvioita esille. Marmoroidut planeetat liimasimme mustalle korttikartongille ja koristelimme taustat hopeisella geelikynällä avaruuden näköiseksi tähtineen ja planeettoineen. Kynsilakkamarmorointi oli oikeastaan yllättävän vaivaton prosessi, mutta lopputulos on todella upea! Lakkojen levitys veden pintaan oli tuollaiselle melkein viisivuotiaalle vielä turhan hankalaa, mutta leikkaaminen, paperin kastaminen ja noukkiminen sujui lapseltakin Armstrongin askeleiden keveydellä. 

Oletteko kokeilleet kynsilakalla marmorointia? Suosittelen ehdottomasti hyötykäyttämään vanhoja lakkoja erilaisiin askarteluihin!

8. kesäkuuta 2017

Äitiys ei ole kilpailu

Äitipiireissä puhutaan usein siitä, kuinka toinen äiti on toiselle susi. Ylipäätään puhutaan siitä, että naiset ovat vihollisia keskenään, mutta äidit ovat vielä pahempia. Olen itsekin huomannut tämän ikvän ilmiön ja se on kieltämättä todella turhaa. Äitien pitäisi pitää yhtä, tarjota vertaistukea, iloita yhdessä ja tukea vaikeiden aikojen läpi. Sen sijaan pöyhkeillään lastensa taidoilla ja vähätellään toisten vaikeuksia, ikään kuin olisi ihan pakko jatkuvasti vertailla kenen lapsi on kaikista taitavin ja kenellä nyt on kaikista rankin vaihe meneillään. Aina on pakko kilpailla siitä, kuka on paras ja kenellä menee huonoiten. Ei näin!

imetyspettymys_3

Somessa, vauvakahviloissa ja -jumpissa sekä myöskin ihan kavereiden kesken tapahtuu usein näitä vastaavanlaisia keskusteluja. Äiti iloitsee, kuinka 8kk ikäinen lapsi nousi ensimmäistä kertaa tukea vasten seisomaan. "No mutta meillä seistiin jo 5kk iässä!" "Meilläpä tanssittiinkin tangoa ja valssia jo seitsenkuisena, ja nyt vuoden iässä juoksee maratonin!". Eikö olisi helpompaa vain kehua ja olla iloinen toisen puolesta. Tuolloin ei pahoiteta kenenkään mieltä eikä vähätellä toisen taitoja. Ei ihme, että äideillä on itselleen sekä lapsilleen kovat suorituspaineet, kun aina olisi oltava nopein, paras, taitavin ja mahdollisimman nuorena osaamassa ties mitä erityistaitoja. Erikseen on sitten ne tilanteet, jossa kysytään neuvoa, vertaistukea tai omia kokemuksia. Tottakai sitä voi kertoa, kuinka vanhana oma lapsi on jotain oppinut, kun siitä keskustellaan. Mutta miten asia esitetään on ratkaisevaa. Saako äänensävy ja tapa kertoa asia toisen ehkä kokemaan ylepytensä sijaan alemmuuden tunnetta ja epäonnistumista? Alkaako juuri iloisena vauvansa kehityksestä ollut äiti pohtimaan onko tehnyt jotain väärin tai miksi lapsi on oppinut jotain myöhemmin kuin toinen? Asia pitäisi esittää hyväntahtoisena iloitsemisena toisen taidoista ja siinä sivussa vertaistukena kertoa oma kokemuksensa, jos haluaa. 

Toinen asia on sitten tämä kurjuudessa vellominen. Ei ihme, että kynnys hakea apua väsymykseen, uupumukseen tai muihin lasten kanssa koettuihin vaikeuksiin on niin korkea, kun kanssavanhemmatkin vähättelevät. Aina pitäisi pärjätä kaikessa ja jaksaa vaan, eikä ikinä saisi valittaa mistään, koska aina on joku jolla on entistä vaikeampaa. Äiti valittaa väsymystään, koska vasta totuttelee yöherätyksiin pienen vauvan kanssa. Vauva nukkuu monien mittapuulla "hyvin", jopa 5 tunnin pätkissä ja välissä on vain lyhyt viiden minuutin imetyshetki. Tähän haaskalinnut heräävät heti nokkimaan (ei tietenkään kasvotusten, vaan pienissä kuppikunnissaan), että miten ihmeessä se kehtaa valittaa väsymystä kun vauva nukkuu noin hyvin. "Meillä herättiin ensimmäisen vuoden ajan vartin välein ja pisin yhtäjaksoinen unipätkä oli kaksi tuntia ja roikuttiin tissillä jatkuvasti. Silti jaksoin kirjoittaa kirjan, väitellä tohtoriksi ja rakennuttaa omakotitalon luomulaudoista siinä sivussa enkä edes valittanut väsymystä". Jokainen kokee äitiyden erilailla ja totta hemmetissä saa valittaa, jos siltä tuntuu. Ei ole väliä, miten hyvin tai huonosti jokin asia on muiden mittapuulla. Osa selviää väsymyksen kanssa mainiosti, vaikka nukkuisi tunnin pätkissä unensa ensimmäiset kolme vuotta. Toiselle taas tuo viidenkin minuutin herätys kesken unien tuntuu todella raskaalta.

sleep2

Jokainen vanhempi tietää, että lapset kehittyvät eri tahdissa ja että elämä koetaan erilaisena. Jokainen varmasti myös tietää ne suoritupaineet ja avun pyytämisen vaikeuden. Miksi siis kyseenalaistamme tätä toisten kuin itsemme kohdalla? Pääsisimme helposti tavasta eroon, jos kaikki muuttaisivat kilpailuviettinsä myötätunnoksi. Jos emme olisi koko ajan kanssavanhempien suurennuslasien alla, saisivat lapsetkin kasvaa ja kehittyä omassa tahdissaan ilman suorituspaineita siitä, milloin konttaustaidot opitaan tai pohtien miksi naapurin lapsi pyöräilee jo kaksivuotiaana, vaikka oma kuusivuotias vasta harjoittelee apupyörillä. Jos ei olisi niin tärkeää näyttää maailmalle, että minähän olen vahva ja pärjään ihan itse, ei avun pyytämisen kynnys olisi niin korkea. Ihminen on laumaeläin ja se on täysin normaalia, että joskus kaipaa tukea toiselta. Tuolloin omaan väsymykseen tai muihin arjen haasteisiin uskaltaisi pyytää apua ja saada apua, eikä palaisi loppuun tai kamppailisi ongelmiensa kanssa piilossa salassa muilta. Äitiys on naisille yhdistävä tekijä, mutta kehitämme kanssaäideistämme vihollisia itsellemme ystävien sijaan. Tämän pitäisi loppua.

5. kesäkuuta 2017

Päivä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa

Mulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö useita vuosia sitten. Tämän lisäksi diagnooseina on pyöritelty teinivuosista asti masennusta sekä keskimmäisen lapsemme jälkeen synnytyksenjälkeistä masennusta. Olen syönyt elämäni aikana useampia masennuslääkkeitä sekä myös mieltä tasaavia lääkkeitä kaksisuuntaiseen. Lääkkeiden aloitus on aina jonkinlaista vuoristorataa, sillä ei tiedä miten tietty lääke tietyllä annosella vaikuttaa juuri minuun, joten on kokeiltava ja tarvittaessa vaihtaa annoksia tai lääkkeitä ja kokeilla uudestaan. En muista koskaan huomanneeni mitään suuria vaikutuksia lääkkeistä, mutta mielialani oli kyllä lääkkeiden syömisen aikana ehkä tasaisempi. Suurimmat mielialavaihteluiden huiput ja matalimmat kuopat jäivät pois, mutta sivuvaikutuksena kuvioihin tuli uusiakin "oireita". Monesti tuntui siltä, ettei tuntunut mitään ja sitä tunnetta oli sitten pakko lähteä jostain väkisin etsimään.

kakssuuntanen-2

Tiedän, että jokaisen sairaus on erilainen enkä sen takia varsinaisesti suosittele olemaan syömättä lääkkeitä. Jos niistä todellakin on apua enemmän kuin mitä mahdollisia sivuvaikutuksia ilmenee, ovat lääkkeet todella hyvä juttu. Parhaimmillaan ne auttavat ihmistä selviämään arjessa todella hyvin verrattuna siihen, millaista olisi hoitamattoman mielisairauden kanssa. Mä olen näissä asioissa ehkä nykyään hieman "hippi" tai miksi sitä nyt voisi kutsua, mutta mieluummin olen ilman lääkkeitä ja keinotekosia myrkkyjä, jos vain oireiden kanssa selviän. Tämä pätee siis yleisesti kaikkiin isoihin ja pienempiinkin sairauksiin kuten tavalliseen päänsärkyyn. En mielelläni ota lääkkeitä. Oma sairauteni on siinä mielessä siedettävässä tilassa, että osaan melko hyvin tunnistaa itsessäni milloin menee lujaa ja milloin taas olen pohjalla masennuskauden syvässä mustassa. Eivätkä depressio-oireeni ole pahimmillaankaan lähellä sitä vakavinta itsemurhamasennus-luokkaa.

Lääkkeiden lopetus pitäisi hoitaa asteittain ja lääkärin suosituksessa/valvonnassa. Minun kohdallani ensimmäisessä tapauksessa sivuoireet koituivat niin pahoiksi, että yhtenä iltana riehuin ja käyttäydyin kuin hullu - pelottavaa käytöstä sekä itselleni että miehelleni katsottavaksi. Lopulta mieheni veti kaikki mielialalääkkeeni vessanpöntöstä alas ja sanoi, että näitä ei enää mun kroppaani tungeta. Tuosta on aikaa melkein kuusi vuotta. Keskimmäisen lapsemme syntymän jälkeen söin lääkkeitä lyhyen, taisi olla alle vuoden pituisen, jakson. Tuolla kertaa lääkkeiden lopetus sujui lääkärin kanssa yhteistuumin ja annosta asteittain vähentämällä. Olen ollut kokonaan ilman mielialalääkkeitä nyt nelisen vuotta, kesästä 2013 asti. Välillä on vaikeita kausia, välillä taas menee turhan lujaa ja joskus oloni on jopa melkoisen tasapainoinen. Joskus depressiokaudet kestävät useita viikkoja, joskus vain muutaman päivän ja sama pätee maniakausiin. Ahdistavinta on tunnistaa oireet, mutta ei ole oikein mitään muuta tehtävää asialle, kuin odottaa parempia päiviä. Olisipa joku täsmälääke, jolla saisi kitkettyä huonot vaiheet kerta-annoksella tarvitsematta lääkitä itseään päivittäin vuodesta toiseen. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pärjään näinkin hyvin ilman lääkkeitä. Eihän sitä tiedä, miten sairaus vuosien aikana oireilee, mutta tällä hetkellä lääkkeettömänä on riittävän hyvä.

kakssuuntanen-1

Tämä postaus lähti nyt hieman sivuraiteille siitä, millainen tarina mulla oli mielessäni avatessani läppärin ja alkaessani kirjoittamaan. Tänään mulla oli yksi niitä huonoimpia päiviä, huonompi kuin pitkään aikaan. Olen ollut täysin poissaoleva, masentunut ja saamaton. Vaellellut pitkin kotia koko päivän saamatta mitään aikaiseksi. Selaillut puhelinta sohvalla tuntikausia kiinittämättä edes huomiota siihen, mitä ruudulla näen. Noussut ylös ahdistuessani saamattomuuteen vain potkiakseni sivuun lattialla olleita tavaroita ja mennäkseni seuraavaksi sänkyyn makoilemaan kattoa tuijottamaan. Mieheni kysyessään mitä ruokaa hän ostaisi kaupasta olen yhtäkkiä itkenyt ja huutoraivonnut, kuinka koko perhe vihaa ruokiani eikä kukaan halua niitä syödä. Mitä enemmän masentelen ja olen passiivinen, sitä huonompi olo minulle tulee sekä henkisesti että fyysisesti ja niin kierre on valmis. Masennuksessa vellominen lisää masentuneisuutta, mutta siitä ei vaan pääse irti. Huojentavaa on tietää, että jossain vaiheessa mieliala kokee äkkikäännöksen ja muuttuu taas hyväksi, ahdistavaa on se, ettei tiedä milloin tämä hetki koittaa.

Lastensaannin jälkeen olen kuitenkin entistä paremmin oppinut toimiman sairauteni, etenkin masennusvaiheiden, kanssa. Lapsettomana sinkkuna sitä oli helppo antaa olotilalle periksi ja oikeasti vain tuijotella kattoa tai telkkaria päivätolkulla poistumatta sängystä muualle kuin vessaan tai tupakalle. Kun on vastuussa itsensä lisäksi muiden ihmisten hyvinvoinnista, on pakko vetää itsensä pohjamudasta ylös. Pakko myöntää, etten minä jaksa huonoimpina päivinä juurikaan lasten perustarpeiden täyttämistä enempää tehdä ja poden todella huonoa omatuntoa siitä. Onhan lapsilla ruokaa, puhtaat vaatteet ja vaipat sekä hauskaa leikkiessään keskenään, eli eivät he nyt suoranaisesti mitenkään kärsi. Äidin poissaoleva ihmisvarjo-olemus on silti ilmiselvyys. Ei voi jäädä makoilemaan, vaikka kroppa ja pää huutaa vastalauseita, mutta kaikki tapahtuu puoliteholla ja aidan matalimman kohdan alta ryömien. Sellaisina päivinä taas kun mieheni on kotona, kuten tänään, on helppo vaipua omaan kuplaansa ja velloa pahassa olossa. Koska sitä tietää, että toinen on siinä ja lapset eivät samalla tavalla kärsi kuin minun ollessa yksin heidän kanssaan. Ikäväähän sekin kuitenkin on, että kodin- ja lastenhoito sekä kaikki muutkin arkiaskareet jäävät tuolloin isän vastuulle. Huonoa omatuntoa paikataan sitten parempina päivinä antamalla lapsille erityispaljon haleja ja huomiota sekä antamalla miehelle omaa aikaa sekä huomionosoituksia ja ottamalla suurempi vastuu lastenhoidosta. 

Onko ruudun takana muita, jotka kamppailevat mielisairauksien kanssa?